Tässä tarkastellaan tekstin jakamista kappaleisiin sisällön ja rakenteen kannalta. Tällöin kappale on tekstin yhtenäinen osa, joka koostuu useasta (tavallisimmin 2–7) virkkeestä, jotka liittyvät sisällöltään toisiinsa ja yhdessä esittävät jonkin kokonaisuuden.
Asiatekstissä kappale esittää yhden asiakokonaisuuden. Kaunokirjallisessa kerronnassa kappale esittää tyypillisesti joko tilanteen kuvailun tai tapahtumakokonaisuuden.
Pitkässä tekstissä on – tai ainakin pitäisi olla – kappalejakoa ylempi rakenne esimerkiksi niin, että se jakautuu lukuihin tai muihin osiin, joilla on yleensä otsikot. Tätä käsiteltiin kohdassa Esityksen jaottelu ja numerointi.
Kappalejaon esitys voi vaihdella. Tavallisimmin joko aloitetaan uusi kappale uudelta riviltä hiukan sisennettynä tai jätetään tyhjän rivin verran tilaa kappaleiden väliin. Ääneen luettaessa kappaleiden välissä pidetään selvä tauko. Tekstiä muutoin luettaessa kappaleen vaihtuminen on tavallisesti sopiva kohta keskeyttää lukeminen tarvittaessa.
Kielen normit eivät ota kantaa kappalejakoon. Tämä ei tarkoita, että se olisi merkityksetön, vaan vain sitä, että se on rakenne‑ ja tyylikysymys eikä oikeakielisyyskysymys.
Kappaleen käsitteestä kuitenkin seuraa, että kappaleen pitäisi olla suhteellisen itsenäinen. Kappaleen virkkeet ovat sisällöltään sidoksissa paljon enemmän toisiinsa kuin edeltäviin ja seuraaviin kappaleisiin
Erityisesti tästä seuraa, että kappaleessa ei pitäisi viitata pronomineilla edeltävien kappaleiden asiaan. Kappaleen aloittaminen sanalla hän voi olla perusteltua yhden ihmisen elämää ja tekoja käsittelevässä tekstissä, mutta sellaisessakin lienee yleensä parempi toistaa nimi kappaleen alussa.
Kappaleen pituudelle ei voida asettaa ehdottomia rajoja. Yhden virkkeen mittainen kappale on kuitenkin yleensä liian lyhyt; joskus sellainen kuitenkin sopii, kun jokin asia halutaan esittää tiiviisti ja painokkaasti. Hyvin pitkät kappaleet vaikeuttavat lukemista ja saattavat häiritä jo ulkoasullaan, tylsän näköisenä tekstimassana.
Ääripäiksi voidaan tulkita toisaalta niin sanottu tajunnanvirtateksti, jossa laaja esitys on yhtä kappaletta, ja toisaalta katkoteksti, jossa kappaleet ovat yleensä noin virkkeen mittaisia. Tekstin kirjoittamisen jälkeen on hyvä katsoa, muodostavatko kappaleet sopivia kokonaisuuksia. Useinkin tällöin on aihetta joko yhdistellä yhteen kuuluvia kappaleita tai jakaa kappale osiin, koska kirjoittaja on aloittanut kappaleen keskellä uuden asian.
Asiatekstissä hyvä kappaleen rakenne on useimmiten sellainen, jossa ensimmäinen virke on niin sanottu ydinvirke. Se sanoo asian (kappaleen) keskeisen sisällön, ja jatko sitten täydentää, selittää ja perustelee sitä tarkemmin. Ydinvirkkeen pitäisi siksi olla lyhyehkö, Vaikka tuntuisikin siltä, että pääasiaan pitää liittää monia ehtoja, varauksia ja täsmennyksiä, ne voi ydinvirkkeessä jättää sellaisten pikkusanojen kuin ”yleensä”, ”usein” tai ”muun muassa” varaan.
Ydinvirkkeitä käyttävästä tekstistä voi lukija saada nopeasti yleiskuvan lukemalla vain kunkin kappaleen alkuvirkkeen. Jos näin ei ole, kannattaa harkita joko kappalejaon muuttamista tai kappaleiden sisäisiä muutoksia, joissa ydinasia siirretään kappaleen alkuun.
Jos kappaleessa selostetaan jokin tapahtumakulku, voi alkuun kirjoittaa virkkeen, joka kuvaa, mitä selostus koskee. Myös luettelevaan kappaleeseen, jossa esitetään monia erillisiä asiakohtia, voi kirjoittaa siihen johdattavan ydinvirkkeen alkuun. Luettelomainen kappale on kuitenkin usein aiheellista korvata luetelmalla.
Pohdiskelevassa tekstissä kappale alkaa usein kysymyksellä ja etenee vastaukseen, joka on ehkä vasta kappaleen lopussa. Samantapaiseen rakenteeseen, jossa ydinvirke on tavallaan lopussa, voidaan päätyä myös tieteellisessä esityksessä, ja sitä saatetaan jopa edellyttää: ensin pitää selostaa lähtökohtia, havaintoja, argumentteja jne., ja vasta sitten saa esittää päätelmän.
Kaunokirjalliseen esitykseen ydinvirkeajatus ei oikein sovi. Muutenkin siinä kappalerakenne on erilainen kuin asiatekstissä, nimittäin kuvailevaa, usein aikajärjestyksessä etenevää kerrontaa.