Lieassa- ja vuoassa-tyyppisten sanojen ääntämys

NSK:n kuvaus lieka-sanasta alkaa ääntämyksen kuvauksella: ”[vok.-vartalo: li‌̄a-]”. Viittaus vokaali­vartaloon lienee jonkin­lainen lipsahdus ja tarkoittaa varmaankin heikko­asteista vartaloa. Toisin sanoen muodoissa, joissa k jää pois aste­vaihtelun takia, sanan alku ääntyy [liia-] eli kirjoitus­asun ie ääntyy pitkänä i:nä. Esimerkiksi sana lieassa ääntyy siis samoin kuin liiassa. PSK:ssa ja KSK:ssa ei ole mitään tällaista. Ääntämis­normin voi sanoa muut­tu­neen, joskin voisi tulkita myös, että uudemmissa sana­kirjoissa ei vain sanota mitään sanan ääntämyksestä.

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja (3. painos 1992) edustaa välittävää kantaa:

Sanojen vuoka ja lieka taivutus­muodot kirjoitetaan vuoasta, lieassa jne., ään­ne­tään vuuasta tai vuoasta jne. (ei ”vuokasta”!), liiasta tai lieasta. Verbi, joka kirjoitetaan huoahtaa, ääntyy huuahtaa tai huoahtaa.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas 3. painos (2007) esittää saman­laisen ohjeen sanojen lieka, vuoka ja huoahtaa (ja huoata) ääntämyksestä. Toisaalta vuoka-sanan ja huoata-pesyeen sanojen sanojen ääntämyksestä NSK ei sano mitään, eli se lienee oletettava kirjoituksen mukaiseksi. Sen sijaan Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) kuvailee (selostettuaan ruoka-sanan heikkoasteisten muotojen asua, jossa on kyse paitsi ääntämyksestä myös kirjoitus­asusta) horjunnasta kirjoitus­asussa seuraavan:

huoata (ääntämys: hūata), runokielen alk. murre­asuiset luoessa (lūessa, ∼luodessa). tieolla (tīolla, ∼tiedolla). vuoet [vūet], samaan tapaan myös vieös [vīös].

Tämän voisi tulkita jopa niin, että yleisesti ie tai uo muuttuu ääntämyksessä pitkäksi vokaa­lik­si ii tai uu, jos aste­vaihtelu hävittää sen jälkeisen yksinäis­konsonantin. Tämä saattaa vastata kielen käytäntöä, mutta niin asiaa ei liene kuvattu missään ohjeessa tai kielen kuvauksessa. Yleis­kielen sanoja, joissa ilmiö voisi esiintyä, ei liene muita kuin tässä jo mainitut. Ilmiö ei ole ehdoton: sitä ei esiinny, jos uo-vokaalia seuraa o; esimerkiksi ruo’ot ääntyy kirjoitus­asun mukaisesti tai niin, että siinä esiintyy jonkin­lainen konsonantti, kuten ruovot.