PSK:ssa on kirjoitusasu haltija myös silloin, kun sana tarkoittaa uskomusolentoa; asua haltia ei edes mainita. KSK:ssa oli aluksi sama linja. Vuonna 2013 suomen kielen lautakunta kuitenkin hyväksyi kirjoitusasun haltia (vaihtoehtoisena) tähän merkitykseen ja lisäksi ”kuvalliseen käyttöön”. Päätöstä on selostettu Kielikellon 4/2013 artikkelissa Haltija ja haltia. Vastaavasti sallitaan haltiatar asun haltijatar vaihtoehtona.
Päätöksen mukaan j:töntä vaihtoehtoa voi käyttää myös ”kuvallisessa käytössä”, kuten ”hän on meidän hyvä haltiamme”. KSK:ssa on esimerkki ”ilmojen haltia”.
Päätös on kuvattu väärin päin Kielikellon 1/2023 kirjoituksessa Kielen ammattilaiset oikeinkirjoitusnormin muutosta vastaan: ”Lisäksi muita vastaavan tyyppisiä oikeinkirjoitusmuutoksia on jo tehty (esim. satuolentoa tarkoittavan haltia-sanan voi nykyään kirjoittaa myös haltija). ”
PSK:n kanta poikkeaa NSK:n kannasta: NSK mainitsee (ilman kannanottoa) asun haltia vaihtoehtona asulle haltija, kun tarkoitetaan mytologista olentoa. NSK:n linja taas poikkesi kielenhuollon aiemmista kannanotoista, joiden mukaan oli käytettävä johdonmukaisesti asua haltija. Tätä ja kysymyksen aiempaa historiaa yleisesti käsittelee Kielikellon 1/2009 artikkeli Haltija vai haltia? sekä hiukan laajemmin teoksen Kielenhuollon juurilla kohta 5.1.
Vaikka suomen kielen lautakunnan kannanotto vain sallii asun haltia vaihtoehtona, KSK:n esitystapa merkitsee asiallisesti sen suosimista. KSK:ssa haltia on varsinaisena hakusanana, ja sanan haltija kuvauksessa mytologinen merkitys mainitaan vain viittauksena sanaan haltia.
Kyse on nimenomaan kirjoitusasua koskevasta normista. Ohjeissa ei ole edes väitetty olevan eroa ääntämyksessä. Tosin asiaa koskevassa vapaassa keskustelussa on esitetty näkemys, että ero olisi kuultavissa.
Horjunta on vanhaa perua. Tietosanakirjassa (1909–1922) on hakusanat haltija ja haltijat ja siten j:llinen asu molemmissa merkityksissä, mutta esimerkiksi hakusanassa hiisi esiintyy muoto metsänhaltia. Jo Agricolan teksteissä esiintyy milloin haltija, milloin haltia, jälkimmäinen useammin. Toisaalta Lönnrotin sanakirjassa on vain haltia.
Aarni Penttilän kirjassa Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi (1948) on esitetty yksinkertainen linja, joka on luultavasti vastannut monien omaksumaa käsitystä: ”Erityisillä erottavilla kirjoitustavoilla halutaan pitää erossa erimerkityksisiä sanoja (ns. erotusperiaate). – – mytologian haltia kirjoitetaan yleisesti näin erotukseksi (esim. vekselin, tilan) haltijasta.”
Kyse on kuitenkin yhdestä sanasta, joka on saanut useita merkityksiä. J:llistä kirjoitusasua perustellaan sillä, että kyseessä on tekijännimi, mutta sopivaa kantaverbiä ei ole; verbistä hallita : hallitsee johtuu hallitsija. Sana haltia lieneekin loppuaan myöten lainaa, todennäköisesti jostain germaanisesta kielimuodosta (ks. Suomen etymologinen sanakirja: haltia ja Etymologiadata:imsm:haltia/KBL).
Tämän koosteen ensimmäinen versio on kirjoitettu 8.11.2015. Koostetta on muutettu viimeksi 15.2.2026.
Tämä sivu kuuluu Jukka ”Yucca” Korpelan avoimeen tietosivustoon Datatekniikka ja viestintä, osaan Ihmisten kielet.