Suhu­ ja muut ässät

Hattu-s ja hattu-z kirjoituksessa

Yli sadan vuoden ajan suomen kielen kirjaimistoon on suositelty kirjaimia š ja ž. Aluksi niitä käytettiin vain kielen kuvailussa esittämässä vieraiden sanojen ääntämystä, mutta sitten ne otettiin kirjoitus­järjestelmään. Ajatuksena tietysti oli, että niitä käytettäisiin mukautettaessa vieraita sanoja suomen kirjoitukseen, esimerkiksi kirjoittamalla sanan shilling sijasta šillinki. (Aiheesta kertoo tarkemmin koosteessa Kirjainten tarinoita kerrottu š-kirjaimen tarina,)

Hattu-s:ää ja hattu-z:aa on käytetty melko laajasti huo­li­tel­luis­sa asia­teksteissä. Käyttö on kuitenkin vaihtelevaa, ja varsin usein ne on korvattu merkkipareilla sh ja zh. Ne ovat jääneet monille vieraiksi, ja vieraitahan ne ovatkin: niitä esiintyy vain vieraissa sanoissa.

Lisäksi š:n käytön sääntöjä on muutettu aika paljon, eivätkä ne alkujaankaan ole selvät. Monissa tavallisissakin sanoissa on säilytetty sitaattilaina-asu (show, charmi), ja toisaalta š on monissa sanoissa korvattu s:llä. Joihinkin sanoihin hyväksytään eri kirjoitus­asuja.

Suhu-s ja suhu-z äänteinä

Alkuperäinen ajatus on varmaankin ollut, että š ja ž ovat erillisiä äänteitä, jotka on syytä merkitä omilla kirjaimillaan. Todellisuudessa ne eivät muodosta foneemeja, vaan ääntyvät jokseenkin samoin kuin s-kirjain. Suomen kielessä vain yksi sibilantti­foneemi /s/, jonka ääntämisessä on hyvin paljon vaihtelua, koska ei ole tarvetta erottaa eri sibilantteja (”s-mäisiä äänteitä”) toisistaan.

Enintään voisi sanoa š:n muodostavan marginaalisen foneemin, ž:n ei sitäkään, sillä se esiintyy (vieraita nimiä ja niiden johdoksia lukuun ottamatta) vain yhdistelmässä dž (joka ääntyy käytännössä yleensä [ds]) ja vain parissa sanassa (džonkki, maharadža, radža). Sellaiset sanaparit kuin sakki – šakki ääntyvät siinä määrin samoin, että ero niiden välillä tehdään asia­yhteyden mukaan. Joissakin sanoissa, kuten sakaali ja samppanja, saattaa ääntyä suhu-s, vaikka niiden normien­mukaisessa kirjoitus­asussa on tavallinen s.

Entä [z]?

Kuten kohdassa Cesium, zoologi, xylofoni? kuvattiin, z-kirjain esiintyy vain harvoissa laina­sanoissa ja äännetään niissä [ts]. Kuitenkin z-kirjainta käytetään sanojen ääntämyksen kuvaamisessa esittämään ”soinnillista ässää” eli sitä, jota z esimerkiksi englannissa lähes aina tarkoittaa. Fonetiikassa merkintä on tarpeellinen, mutta kyseen­alaista on, esiintyykö tällaista äännettä suomessa lainkaan; foneemia se ei ainakaan muodosta.

”Soinnillinen s” eli foneettisten merkintöjen [z] saattaa esiintyä sellaisten sitaatti­lainojen kuin azeri ja buzuki erityisen huolitellussa ääntämyksessä. Tosin silloinkin kyseessä on enemmänkin [s]:n toteutumisesta ”terävänä” ja osittain soinnillisena. Sen sijaan esimerkiksi sanan zombi suomalaisen ääntämyksen kuvauksena [zombi] on harhaan­johtava: todellinen ääntämys on joko [tsombi] tai [sombi].

Yksi foneemi, yksi kirjain?

Olisi syytä harkita suhu-s:n yleistä korvaamista tavallisella s:llä paitsi translitteroiduissa tai transkriboiduissa nimissä ja selvissä sitaatti­lainoissa. Tähän suuntaanhan on mentykin, mutta on jääty puolitiehen – jolloin edellä kuvattu epävakaa tilanne kärjistyy.

Selvintä olisi panna hattu hyllylle eli saman tien luopua yleis­kielen normeissa sekä suhu-s:stä äänteenä että hattu-s:stä sen merkkinä. Esimerkiksi venäläisten nimien trans­lit­te­raa­tios­sa voitaisiin käyttää suhu-s:n merkkinä sh:ta kuten englantilaisetkin tekevät. Ei kai suomen kieli sentään tarvitse ikiomaa sääntöään sille, miten translitteraatiossa esitetään sellainen venäjän kirjain, joka edustaa suomeen kuulumatonta äännettä. Toki hattu-s:n käyttö kuuluu erääseen kansainväliseen standardiin (ISO 9) venäjän trans­lit­te­raa­tios­ta latinalaiseen kirjaimistoon, mutta tätä standardia käytetään lähinnä vain tieteessä, jos siinäkään.