Suomen kielen historioissa ja kielioppaissa kuvaillaan yleisesti 1900-luvun alun taistelua lainasanojen asusta: pitääkö kirjoittaa senaatti vai senati, invaliidi vai invalidi. Taistelu päättyi kompromissiin, joka esitetään yleensä mainiona ratkaisuna, joka toi kieleemme kaivattua yhtenäisyyttä ja vakiintuneisuutta.
Todellisuudessahan kyse oli erittäin keinotekoisesta ja sekavasta ratkaisusta, jossa ei välitetty foneemiperiaatteesta. Laadittiin vokaalinpituuden ja kaksoiskonsonantin käytön säännöt, jotka perustuivat osittain ruotsin ääntämykseen, osittain ruotsin kirjoitusasuun, jossain määrin jopa latinan ääntämykseen. Kompromissi on osa nykyistä virallista oikeinkirjoitusta, ja sen takia sitä on opetettu kouluissa.
Ainakin minulle opetus jäi koulussa epäselväksi, koska vokaalinpituuden sääntöjen ydintä ei sanottu: ratkaiseva kysymys on, mikä vastaa ruotsin pääpainollista pitkää vokaalia suomen kielessä. Kompromissin tekijöille asetelma oli itsestään selvä, mutta ilman sen sanomista koko säännöstö jää kummalliseksi. Säännöstöhän käsittelee sitä, milloin pitää kirjoittaa ääntämyksenmukaisesti pitkä vokaali (kaksi vokaalinmerkkiä) ja milloin ääntämyksen, ainakin vanhemman ääntämyksen, vastaisesti lyhyt vokaali. Kirjoituksessani Sivistyssanojen asu on tiivistelmä vokaalinpituuden säännöistä.
Sääntöjen yksi seuraus on, että kun lainasanan asu muuttuu paremmin suomeen mukautuneeksi, kirjoitusasun muutos ei rajoitu siihen, mitä ääntämyksessä tapahtuu. Jos sanassa, joka tavallisesti lausutaan marmelaadi, mutta kirjoitetaan sääntöjen mukaan marmeladi, d-äänne muuntuu t:ksi, pitkävokaalinen kirjoitusasu marmelaati onkin oikein. Syynä on, että sääntöjen mukaan ”vieraan konsonantin” kuten d:n edellä vokaali on lyhyt tällaisissa tapauksissa.
Taistelu ja ratkaisu varmaankin koettiin nimen omaan oikeinkirjoitusta koskevina, ja sellaisina niitä kirjallisuudessa yleensä kuvataankin. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin herättiin ihmettelemään, että ääntämys on eri kannalla kuin kirjoitus. Nykysuomen sivistyssanakirjan alussa olevassa kirjoituksessa Vierasperäisten sanojen asu selostetaan kielilautakunnan vuonna 1957 ottamaa kantaa näin: ”Lautakunta katsoi, että viiden vuosikymmenen aikana suositeltu ja arvokirjallisuudessa noudatettu ortografia oli sittenkin kiinteämpi tosiasia kuin enemmän tai vähemmän labiili ääntämys, ja päätti suositella ääntämyksen mukauttamista oikeinkirjoitukseen”. Tyhmempi voisi luulla, että aihetta olisi ollut tasan päinvastaiseen kannanottoon: jos ääntämys ei ollut puolessa vuosisadassa muuttunut, niin kielenhuollon pitäisi jo luovuttaa, siis hyväksyä ääntämyksenmukainen kirjoitusasu. Sikäli kuin ääntämys on ollut labiilia, se on horjunut juuri siksi, että kielenhuolto on pyrkinyt vakiinnuttamaan ääntämyksenvastaisen kirjoitusasun ja jotkut ovat joskus yrittäneet muuttaa jopa ääntämystään ”viralliseksi”.
”Suuren kompromissin” vakiintuneisuus on kyseenalaista monestakin syystä. Sen mukaista oikeinkirjoitusta on taottu päähän kouluissa, mutta peruskoulu ja äidinkielen opetuksen painotusten muutokset ovat tehneet kyseenalaiseksi, missä määrin jumputusta voidaan jatkaa. Kielenhuollon suositukset ovat muuttuneet aika olennaisiltakin osin (esimerkiksi ennen lila, nyt liila, ennen reetori, sitten reettori). On myös suositeltu asua farao asun faarao tilalle ja sitten purettu normi niin, että kumpikin käy; ääntämykseen tämä ei juuri liene vaikuttanut. Perustelut ovat olleet sentapaisia, että muinaisegyptissä sanan ensimmäinen vokaali oli lyhyt. Ihanko varmasti? Lieneekö joku herättänyt muumion henkiin kertomaan asiasta? Miksi sanaa ei saman tien muutettu muilta osin muinaisegyptiläiseen äänneasuun ja kirjoiteta hieroglyfeillä?
Ennen muuta haluan kuitenkin sanoa ”suuren kompromissin” tuomaa vakiintumista ihasteleville: älä unta nää. Tutkikaapa vaihteeksi vaikkapa ruokalistoja, mainoksia, yhdistysten lehtiä taikka kirjoituksia sosiaalisessa mediassa. Suositusten mukaiset kirjoitusasut ovat poikkeus, elleivät kaikki seuraavat ehdot täyty samanaikaisesti:
”Arvokirjallisuuden” kirjoitusasut jäävät kapeaksi sivu-uomaksi kielen suuressa virrassa.
Uudehkojen lainasanojen ja vieraiden sanojen kirjoitusasun horjuvuus johtuu suureksi osaksi siitä, että ihmiset ovat vain jotenkuten oppineet monimutkaisia sääntöjä mutta hyvin sisäistäneet niiden piiloviestin: älä vain kirjoita niin kuin sanotaan, sillä sellainen on sivistymätöntä. Kun sitten yritetään kehittää hieno kirjoitusasu, tulos voi olla varsin hupaisa. Havaintojeni mukaan ruokalistojen kirjoittajat eivät vahingossakaan kirjoita sanaa borssi tavallisimman ääntämyksen mukaan, kuten kielitoimisto nykyisin suosittelee, eivätkä myöskään suhu-s:llisen ääntämyksen mukaan hattu-s:ää tai sh:ta käyttäen. Vahingossakaan ei myöskään kirjoiteta alkuperäistä venäjänkielistä sanaa minkään Suomessa hyväksytyn translitteraation mukaan. Ja tuiki tavallisiahan ovat ylihienot (hyperkorrektit) kirjoitusasut, joissa käytetään hienoja kirjaimia kuten b, g, d ja c sellaisissa paikoissa, joihin ne eivät kuulu.
”Suuren kompromissin” purkaminen ei vaatisi minkään komitean asettamista laatimaan uutta säännöstöä. Riittäisi, että kirjoitetaan niin kuin sanotaan. Ääntämys ei vaihtele niin paljon kuin luulotellaan, ja ääntämys vakiintuu, kunhan se saa selkeän tuen kirjoitusasusta. Mitään erityistä säännöllisyyttä ei tarvita, vaan uudet lainasanat mukautuvat vanhojen malleihin tai sitten jostakin syystä eivät. Vanhoihin taas vakiintuisi osaan lyhyt, osaan pitkä vokaali, esimerkiksi arabi, ballaadi, sentrifuugi, biografi. Monissa tapauksissa kirjoitusasun konsonantti kahdentuisi, esimerkiksi beetta, samppoo, kamppanja . (Jos sellainen hieno sana kuin samppanja virallisesti kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti kahdella p:llä, niin miksi ei arkisempi kamppanja?) Monet syyt ovat vaikuttaneet siihen, miten sanat äännetään; oma vaikutuksensa on toki ollut suuren kompromissin mukaisilla kirjoitusasuillakin. On vaikea sanoa, vakiintuisiko asu Bulgaria (tai Pulkaria) vai asu Bulgaaria (tai Pulkaaria). Joskus tuntuu siltä, että sellaisissa sanoissa on puolipitkä vokaali.
Erityismaininnan ansaitsevat muutamat lyhyet sanat, joissa kirjoitetaan lyhyt vokaali, vaikka ääntämyksessä on pitkä ja vaikka suuren kompromissin sääntöjenkin mukaista olisi kirjoittaa pitkä. Nämä sanat olisi syytä korjata kaikista suurista reformeista riippumatta, esimerkiksi kobra → koobra, boa → booa, pyton → pyyt(t)on, kea → keea. Kirjoitusasu boa johtaa kummallisiin tuloksiin, jos tarvitaan esimerkiksi monikon genetiiviä: nykysääntöjen mukaan olisi kirjoitettava boien, josta ei kerrota, miten se ääntyy, tai boain. Vielä mainitsen erityisen lyhyen sanan: go, joka tarkoittaa erästä lautapeliä ja joka varsin usein äännetään gou, ikään kuin sana olisi englantia. Selvintä olisi kirjoittaa ja lausua goo, koska tällöin sana sopii suomen äännerakenteeseen.
Pitkän vokaalin merkitseminen on erityisen horjuvaa etunimissä, ja horjuvuudesta on melkoista käytännön haittaa. Jos joku sanoo nimekseen Piia, ei voi tietää, pitäisikö se kirjoittaa ääntämyksen mukaisesti vai Pia. Tämä on olennaista, koska ainakin virallisissa asiakirjoissa pitäisi toki kirjoittaa ihmisten nimet tarkalleen oikein eli sillä tavoin, kuin ne on viety kirjoihin nimeä annettaessa. Ääntämyksenvastaiset kirjoitusasut ovat yleistyneet, koska supisuomalaisillekin lapsille annetaan hienolta kuulostavia ja näyttäviä selvästi vierasperäisiä nimiä, ja vierasperäisyyden viehätystä korostaa vieras kirjoitusasu. Tämä tietysti koskee muitakin asioita kuin pitkien vokaalien merkitsemistä yhdellä kirjaimella, esimerkiksi c-kirjaimen käyttöä. Ihminen, jonka nimi lausutaan esimerkiksi Karoliina voi joutua useinkin kertomaan, kirjoitetaanko se Karoliina, Karolina, Carolina vai ehkä jollain muulla tavalla. Viranomaiset eivät ole puuttuneet tällaisiin asioihin nimiä rekisteröitäessä. Alkuperäisessä etunimilaissa oli kyllä määräys, jonka mukaan nimi ei saa olla ”kielenvastainen”, mutta tätä ei tulkittu niin, että suomenkielisen lapsen nimen kirjoitusasun pitää olla suomen kielen kirjoitusjärjestelmän mukainen.