Edellä jo sivumennen viitattiin siihen, että monissa tapauksissa kirjoitetaan yksi konsonantti, mutta äännetään kaksoiskonsonantti: kirjoitetaan sampoo (tai shampoo), mutta äännetään [samppoo]. Taustalla on se ilmiö, että eräissä ruotsin muodoissa k, p, t, s ja f ääntyvät eräissä äänteellisissä asemissa yleensä kahdentuneina, vaikka kirjoituksessa on vain yksi konsonanttimerkki.
Tarkemmin sanoen näin on suomenruotsissa, lähinnä Helsingin ruotsissa. Kyseisisssä tilanteissa konsonantit äännetään ruotsissa yleisesti eräällä tavalla vahvemmin kuin muuten. Ilmeisesti suomen vaikutuksesta johtuvaa hiukan velttoa ääntämystä näissä tapauksissa kohennetaan helsinginruotsissa kahdennuksella.
Tällaista ääntämystä voidaan tietysti vastustaa suomen kielelle vieraana. On hiukan epäselvää, miksi se olisi erinomaisen paljon vieraampaa kuin lainasanat itsessään ovat, varsinkin jos ilmiö on syntynyt suomenruotsissa suomen vaikutuksesta. ”Ruotsinvoittoisen” ääntämyksen vastustaminen on toki melko tuloksetonta touhua, joten puhdaskieliset tekivät ovelammin: vaativat kirjoitettavaksi yksöiskonsonantin, vaikka tiesivätkin, miten se äännetään. Heitä ei ilmeisesti häirinnyt se, että kyseinen kirjoitusasu on ruotsin mukainen.
Ilmiötä on kuvattu Kielikellon 2/1994 kirjoituksessa ”Orkkideoja” ja ”kanttarelleja”. Ilmiö voidaan tiivistetysti kuvata seuraavasti: Suomeen vieraasta kielestä (lähinnä ruotsista) tulleessa uudehkossa lainasanassa oleva k, p, t, s tai f ääntyy kahdentuneena, jos edellä oleva äänne on
Esimerkkejä: senaatti (ruotsissa senat, paino toisella tavulla), kampanja [kamppanja], kantarelli [kanttarelli], tulppaani, kurssi.
Edellä mainittu ”suuri kompromissi” sisältää sen, että edellä mainituissa tapauksissa kirjoitetaan yksöiskonsonantti k, p, t, s tai f. Siksi kirjoitetaan kampanja ja kantarelli, vastoin silloin ja nykyisinkin tavallista ääntämystä.
Tähän tehtiin se poikkeus, että sanan loppuvokaalin edellä kirjoitetaan kaksoiskonsonantti; näin tehtiin lähinnä siksi, että kyseisessä asemassa ääntämyksenmukaiset kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, monarkki : monarkin. Mukaan otettiin myös eräitä muita poikkeuksia, joita on kuvattu muun muassa Nykyajan kielenoppaan kohdassa Yksi vai kaksi konsonanttia). Säännöt ovat melko mutkikkaat ja hankalat muistaa; niiden mukaan kirjoitetaan esimerkiksi hierarkia, mutta hierarkkinen, vaikka käytännössä kummassakin ääntyy yleensä kaksois‑k.
Säännön ulkopuolelle jätettiin myös joukko kieleen jo paljon aiemmin vakiintuneita sanoja, kuten tulppaani ja komppania.
Sata vuotta kielenohjailua ei ole muuttanut äänneasua miksikään sellaisissa sanoissa kuin kampanja. Sen sijaan kielenohjailu on saattanut vaikuttaa harvinaisempiin ja uudempiin sanoihin. Tosin voi hyvin olla niin, että niissä kirjoitetaan ja äännetään yksinäiskonsonantti siksi, että ne on omaksuttu suomeen ensi sijassa kirjallisina lainoina tai koska äänneasu matkii enemmän englantia kuin ruotsia.
Tuloksena on melkoinen kirjavuus, varsinkin kun monet sanat ovat virallisestikin vakiintuneet kaksoiskonsonantillisiksi. Selvin ratkaisu olisi kaikkien sanojen kirjoittaminen (tavallisimman) ääntämyksen mukaan siitä riippumatta, mistä syistä ääntämys on muodostunut sellaiseksi kuin on. On kuitenkin vaikea sanoa, mikä on kussakin tapauksessa tavallisin ääntämys. Myös välimuotoisia, puolipitkiä konsonantteja voi esiintyä.
Kieliopeissa, kielenoppaissa tai sanakirjoissa ei kuvata tässä käsiteltyjen sanatyyppien ääntämystä. Tämä on tulkittava niin, että ne pitäisi ääntää kirjoitusasun mukaan, jolloin on selvä ristiriita ääntämyksen ja kirjoituksen välillä. On mahdollista, että tämä vähitellen tasoittuu, kun kirjoituksen mukainen ääntämys yleistyy.
Jostakin syystä kirjoitetaan beta tai beeta vaikka ääntämys on beetta tai peetta. Samoin zeeta, eeta jne. (ja myös alfa eikä alffa). Suuren kompromissin säännöt nimittäin kyllä vaatisivat kaksois-t:tä tällaisiin sanoihin, koska t on loppuvokaalin edellä. Ehkäpä tämäntapaiset, useimmiten kaksitavuiset sanat on ensin käsitetty sitaattilainoiksi. Jos kuitenkin kirjoitetaan ääntämyksenmukaisesti kaksi e:tä, niin on vaikea ymmärtää, miksi kirjoitetaan vain yksi t.