Loppukonsonantin kahdentuminen taivutuksessa: pop : poppia

Loppukonsonantti kahdentuu taivutuksessa sellaisissa sanoissa kuin pop : poppia. Kielikellon 1 (v. 1968) artikkeli Vierasperäisten sanojen asu) kuvaa ilmiön esiintyvän

• ”useissa” k-, p- ja t-loppuisissa sanoissa, esim. Falk : Falkia [falkkia]
• ”usein” (mutta ei aina) s-loppuisissa, kun s:n edellä on soinnillinen äänne, esim. Hus : Husin [hussin]
• myös f-loppuisissa, esim. Life : Lifea [laiffia]
• ”usein” soinnilliseen konsonanttiin päättyvissä sanoissa ”lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen” (tarkoitettaneen vokaalin lyhyyttä), esim. Mum : Mumia [mummia].

Artikkeli lisää: ”Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.” Artikkelin mukaan kieli­toimisto suosittelee vaihtelun merkitsemättä jättämistä sekä eris­nimissä että yleis­nimissä. Vaihtelua ei liene missään kuvattu tarkemmin, joten tässä on melkoisen sekava risti­riita ääntämisen ja kirjoittamisen välillä.

Artikkelin mukaan erityisesti kirjoitetaan popia, vaikka lausutaankin [poppia]. Juuri tämän sanan osalta normia on kuitenkin muutettu. Suomen kielen perussanakirjan mukaan tämän sanan taivutusmuodot kirjoitetaan yleensä ääntämyksen mukaisesti, kun taas uudempi Kielitoimiston sanakirja esittää molemmat kirjoitusasut ilman kannanottoa.

Sallivuus koskee kuitenkin vain sanaa pop. Suosituksena on edelleenkin taivuttaa kirjoituksessa punk : punkiin ja Internet : Internetiin, vaikka äännetään [punkkiin] ja [internettiin] (tai [intternettiin]).

Tämä selvä poikkeaminen foneemi­peri­aat­tees­ta, johon ei edes liity teoreettistakaan yritystä muuttaa ääntämystä yksikonsonanttiseksi, on erityisen luonnoton ratkaisu siksi, että konsonanttien kahdentuminen määrätapauksissa on osa lainasanojen mukautumista suomen taivutusjärjestelmään. Sellaiset sanat kuin pop taipuvat käytännössä mallin koppi : kopin : koppiin mukaan sillä poikkeuksella, että yksikön nominatiivista puuttuu lopusta -pi. Tällainen ilmiö esiintyy niissä lainasanoissa, joiden perusmuoto loppuu k:hon, p:hen tai t:hen.

Muunloppuissa sanoissa, esi­mer­kik­si Marsiin voi ääntyä [marssiin], kyse ei ole astevaihteluun mukautumisesta, vaan ilmeisesti mainitusta suomen­ruot­sin vaikutuksesta.

Usein k‑, p- ja t-loppuiset lainasanat aikanaan mukautuvat yksikön nominatiivinkin osalta kielen yleiseen järjestelmään, esi­mer­kik­si piknik → piknikki. Tällöin risti­riita ääntämisen ja kirjoittamisen väliltä poistuu.