Vieraat konsonantit: sopisiko pudjettiin panaani?

Ovatko b ja g foneemeja?

Huolitellussakin ääntämyksessä p:n ja b:n ero on pieni tai olematon, samoin k:n ja g:n ero. On vain harvoja sanoja, joissa ero on distinktiivinen eli ainoa asia, joka erottaa kaksi sanaa toisistaan, esi­mer­kik­si paari ja baari. Tällainen tilanne on luonteeltaan epävakaa: kielessä tuskin voi pitkään säilyä tilanne, jossa kahden äänteen välinen ero on ääntämyksessä pieni ja arkipuheessa usein olematon ja jossa eron säilyttämistä puoltaa vain pieni joukko tapauksia, joissa kyseisten äänteiden ero on kuviteltavissa distinktiiviseksi.

Sen sijaan t:n ja d:n ero on toisen­lainen, osittain siksi, että tällainen ero on luotu kirja­kieleen niin, että d on aste­vaihtelussa t:n heikko­asteinen vastine, vastoin lähes kaikkien murteiden kantaa. Lisäksi suomessa t ja d eroavat toisistaan ääntämis­paikan suhteen, eivät vain soinnillisuuden suhteen. Sana budjetti ääntyy tyypillisesti [pudjetti], ei [putjetti].

Täten esimerkiksi p:tä ja b:tä ei ole todenmukaista kuvata selvästi eri foneemeiksi, vaan foneemin /p/ allofoneiksi siten, että foneemi voi edustua soinnittomana tai lievästi soin­nil­li­se­na, joskus harvoin myös täysin soinnillisena, ja että soinnillisuus on todennäköisempää, jos kirjoituksessa on b. Vaihtelu riippuu monista seikoista; yleisimmin ääntämyksessä on soinnillinen äänne, jos kirjoitusasussa on b jonkin soinnillisen konsonantin yhteydessä (esi­mer­kik­si jambi, bromi) tai vokaalien välissä (esi­mer­kik­si trubaduuri). Sen sijaan täys­soin­nil­li­nen b tuskin esiintyy esimerkiksi s:n jäljessä (asbesti, lesbo).

Foneemin käsite on kuitenkin näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tulkinnan­varai­nen. Vaikka suomalainen useimmiten ääntää sanan bussi samalla tavoin kuin sanan pussi, hän saattaa kuitenkin joskus harvoin lausua sen bussi selvästi soinnillisella b:llä, jos haluaa nimenomaan erottaa sen sanasta pussi. Pitäisikö tilanne siis kuvata niin, että on kaksi foneemia /b/ ja /p/, jotka kuitenkin miltei aina edustuvat samalla tavoin?

Kotiutuvatko b ja g suomeen?

Äänteet b ja g tuskin tulevat kotiutumaan suomeen, vaikka vieraiden kielten taito yleistyykin. (Ks. kuitenkin Vesa Jarvan kirjoitusta ”Grapehedelmä vai kreippi? b, d ja g suomen kielessä”, jossa on tarkasteltu soinnillisen ääntämyksen sosiolingvistiikkaa.) Ongelmana ei niinkään ole se, että ei osattaisi tuottaa kyseisiä äänteitä, vaan se, että suomalainen ei luonnostaan tee selkeää eroa niiden ja p:n ja k:n välille. Voivathan p ja k ääntyä enemmän tai vähemmän soinnillisinakin, ja niitä voisikin ehkä luonnehtia soinnillisuuden suhteen neutraaleiksi foneemeiksi. Jotta b kotiutuisi kunnolla, pitäisi p:n ääntämyksen muuttua selvästi soinnittomaksi, ehkäpä aspiroiduksikin. Tämä olisi varsin suuri muutos, joka ei ole todennäköinen.

Lehdistössäkin on melko paljon keskustelu b:n ja g:n ääntämisestä, jossain määrin kirjoittamisestakin. Keskustelua on provosoinut etenkin Olli Nuutisen mainio kirjanen Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä (Tietolipas 128, SKS, 1994). Sen artikkelissa Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa hän toteaa, Kari Suomen väitöskirjaan viitaten:

Kuten Suomi toteaa, jokseenkin kaikki yksikieliset suomalaiset ääntävät klusiilit nor­maa­lis­sa puheessaan enemmän tai vähemmän neutraaleina. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, millä tavalla leipomukseen pannaan sata krammaa markariinia, kovalla vai pehmeällä g:llä; soinnittomuusaste on irrelevantti.

Itse asiassa jo SKRK totesi ykskantaan (9. §:ssä): ”suomesta kokonaan puuttuvat soinnilliset klusiilit g ja b”. Tosin tämä on asiayhteydessä, jossa kuvataan myös vieraiden nimien ja uusien lainasanojen vaikutusta ja annetaan ymmärtää sen johtaneen soinnillisten ja soinnittomien klusiilien jonkinasteiseen erottamiseen – jopa sanotaan, että sellainen kehitys on ”tarkoi­tuksen­mukai­suu­den kannalta hyödyllinen”!

Voitaisiinko b ja g korvata p:llä ja k:lla?

Kirjoitusasusta Nuutinen toteaa ensin, että ”g, b ja d ovat tulleet kirjoitettuun kieleen, eikä voida kuvitella, että niitä alettaisiin lainasanoissa korvata vanhaan tapaan k:lla, p:llä ja t:llä”. Mutta paria sivua myöhemmin hän jo kirjoittaa:

On mahdollista kuvitella, että aikanaan, kun geen ja been hienous haalistuu, ortografiaa muutetaan – -. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa hyväksytään globaalin ja urbaanin rinnalle kirjoitusasut klopaali ja urpaani.

Yleinen b:n korvaaminen p:llä ja g:n korvaaminen k:lla kirjoituksessa luultavasti kohtaisi vastustusta. Asiaperusteena vastustukselle voitaisiin esittää, että syntyisi haitallista homonymiaa. Se kuitenkin merkitsisi lähinnä vain sitä, että puheen homonymiasta tulisi täydellistä homonymiaa. Sellaista muutosta voisi pitää pikemminkin suotavana kuin haitallisena. Kun kirjoitetaan egoistinen ja ekologinen, on helppo unohtaa, että puheessa etuliitteet ego- ja eko- hyvin todennäköisesti kuulostavat samoilta.

Entä f?

Myös f-äänteen asema foneemina on kyseen­alainen. Tosin useimmat tekevät eron v-äänteen ja f-äänteen välillä, vaikka vanhoissa laina­sanoissa f on korvautunut v:llä tai vokaalien välissä hv:llä ja vaikka kansan­omaisessa puheessa saatetaan sanoa vilosohvi.

On kuitenkin vain vähän sana­pareja, joissa v:n ja f:n ero on sanoja toisistaan erottava. Lisäksi niissä ainakin toinen sanoista on yleensä erikois­kielen sana. Esimerkkejä: vaasi – faasi, visu – fisu.

Voidaan sanoa, että /f/ on suomessa marginaalinen foneemi. Ääntämyksessä ja osittain kirjoituksessakin tapahtuu jonkin verran siirtymistä f:stä v:ksi; esimerkiksi asfaltti ääntyy käytännössä [asvaltti] ja usein jo kirjoitetaankin sen mukaisesti.