Suomen kirjoitusjärjestelmässä on foneemiperiaatteesta poikkeavia sääntöjä, jotka esitetään kieliopeissa ja oppikirjoissa kuvaamalla ne ”oikeinkirjoitussääntöinä”. Ääntämystä ja sen suhdetta kirjoitussääntöihin ei yleensä selosteta. Kieliopissa saatetaan sanoa esimerkiksi, että sija-sana kirjoitetaan j:llisenä erotukseksi sika-sanan muodoista. Tästä lienee pääteltävä, että kyseisessä sanassa j-kirjain ei äänny. Miten monia muita vastaavia tapauksia on olemassa?
Sellaisissa sanoissa kuin kauas, aion ja lukija esiintyy puheessa jonkinlainen siirtymä-äänne u:n tai i:n ja seuraavan vokaalin välissä. Siirtymä-äänteen laatu ja pituus vaihtelevat suurestikin, mutta se on selvästi luonteeltaan v-äänteen tapainen u:n ja j-äänteen tapainen i:n jäljessä. Siirtymä-äänne voi olla varsin huomaamaton, ehkä olematonkin, jolloin kirjoitusasu kauan vastaa ääntämystä, mutta tavallisemmin ääntämys on pikemminkin kauvan tai jopa kauvvan. Ääntämyksessä saattaa esiintyä myös bilabiaalinen eli huulilla äännettävä äänne, sellainen kuin englannissa w:llä merkitty äänne, joka lienee suomen kielen kannalta tulkittava /v/:n allofoniksi.
Siirtymä-äänteen vaihtelu riippuu monista syistä kuten puheen hitaudesta, kirjoitusasun vaikutuksesta ja puhujan personaallisesta ääntämistavasta. Lisäksi se on eri sanoissa erilaista. Selvä siirtymä-äänne on hyvin tavallinen sellaisissa sanoissa kuin aion, mutta varsin harvinainen sellaisissa sanoissa kuin lukija – siis juuri päinvastoin kuin kirjoitusasu väittää.
Ääntämyksessä on siis eroja, jotka voi osittain luokitella niin sanotuksi vapaaksi vaihteluksi. Toisaalta on kirjoitusasun eroja, joita ei vastaa ääntämyksen ero. Sananmuotojen lukijoiden ja lukioiden ääntämys kyllä vaihtelee, mutta useimmiten kai niin, että siirtymä-äänne i:n ja o:n välillä on kummassakin vapaassa vaihtelussa.
Jos ääntämyksessä ei ole eroa, pitääkö kirjoituksessa olla? Voidaan perustella sitä, että olisi parempi kirjoittaa samalla tavoin ääntyvät sanat, kuten lukijoiden ja lukioiden, samalla tavoin, siis joko molemmat j:llisinä tai molemmat j:ttöminä. Jos nimittäin kirjoitusasussa on eroa, niin kirjoittaja todennäköisesti ei ota huomioon, että sana lukioiden on luettuna kaksiselitteinen. Kirjoitetussa esitelmässä ei ole mitenkään outoa, että ruvetaan puhumaan lukioista, mutta luettua esitelmää kuunteleva hyvin mahdollisesti ymmärtää asian ensin niin, että kyse on lukijoista.
Nykyisessä oikeinkirjoituksessa siirtymä-äänteen merkintä vaihtelee. Yleisesti ottaen sitä ei merkitä astevaihtelutapauksissa. Käytännössä kyse on yleiskielessä k:n astevaihtelusta: sika : sian, aikoa : aion, leuka : leuan. Iso suomen kielioppi kuvailee (§ 41), että vokaalien välisen k:n vastineena heikossa asteessa on tavallisesti katoja että ympäröivät vokaalit muodostavat diftongin tai vokaaliyhtymän, eli ne voivat kuulua samaan tavuun tai välissä voi olla tavuraja. Kuitenkin se lisää: ”Murteittain näissä asemissa esiintyy myös puolivokaalisia siirtymä-äänteitä.” Esimerkkeinä tästä ovat hajen (haen) ja auvon (auon). Lisäksi kirja toteaa: ”Yksinäis-k:lla on heikon asteen vastineena v silloin, kun sen molemmin puolin on sama lyhyt suppea pyöreä vokaali: luku : luvun, puku : puvun, suku : suvun, kyky : kyvyt, myky : myvyt.” Kirjoitusjärjestelmässä siis on sellainen poikkeus, että kahden u:n tai kahden y:n välissä on v-kirjain, jota voisi pitää siirtymä-äänteen merkkinä. Sitä ei kuitenkaan kirjoiteta, jos edellinen u tai y on diftongin jälkiosa, esimerkiksi naukua : nau’un, missä heittomerkki vain osoittaa tavurajaa.
Ääntämyksessä on yleisesti jonkinlainen j-äänne silloin, kun vahvassa asteessa on k:n edellä i-loppuinen diftongi, ja v-äänne, kun edellä on u- tai o-loppuinen diftongi, mutta näitä siis ei merkitä kirjoituksessa: ajan pojan ruovon
Siirtymä-äänne merkitään aina ‑ja-loppuisiin tekijännimiin, esimerkiksilukija, poikkeuksena haltia, joka on haluttu kirjoituksessa erottaa sanasta haltija. Täten siirtymä-äänteen merkintä riippuu sanan muoto-opillisesta rakenteesta eikä ääntämyksestä.
Kirjoitusasu ei tietenkään johdu muoto-opista silloin, kun siirtymä-äänne kuuluu johtamattoman sanan perusmuotoon. Näissä tapauksissa
Millainen olisi yhtenäinen järjestelmä, joka poistaisi turhan muistamisen vaivan eli jossa siirtymä-äänteen merkitseminen riippuisi vain siitä, miten selkeästi ja yleisesti sanassa esiintyy siirtymä-äänne. Tämä riippunee yleensä sanan äännerakenteesta, ei alkuperästä. Se, millainen kirjoitusasu kussakin äännerakenteeltaan erilaisessa tapauksessa otettaisiin käyttöön, on vähemmän tärkeää. Seuraava olisi yksi mahdollinen ratkaisu:
Lauri Hakulinen toteaa sivumennen, tarkastellessaan eräitä äänteiden muutoksia (SKRK, 23. § H): ”menijä (oik. meniä, kuten vanh. kirjakielessä kirjoitettiin; i:n jälkeinen j on pelkästään ortografista laatua)”. (SKRK = Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys, 4. painos, Otava, 1979.)