Suomen kirjoitusjärjestelmän epäsäännöllisyyksiä, luku 3 Poikkeamia foneemiperiaatteesta:

Kauas, kauvemmas vai ihan kauvvimmas?

Suomen kirjoitusjärjestelmässä on foneemi­periaatteesta poikkeavia sääntöjä, jotka esitetään kieliopeissa ja oppi­kirjoissa kuvaamalla ne ”oikein­kirjoitus­sääntöinä”. Ääntämystä ja sen suhdetta kirjoitussääntöihin ei yleensä selosteta. Kieli­opissa saatetaan sanoa esimerkiksi, että sija-sana kirjoitetaan j:llisenä erotukseksi sika-sanan muodoista. Tästä lienee pääteltävä, että kyseisessä sanassa j-kirjain ei äänny. Miten monia muita vastaavia tapauksia on olemassa?

Siirtymä-äänteitä vokaalien välissä Sellaisissa sanoissa kuin kauas, aion ja lukija esiintyy puheessa jonkinlainen siirtymä-äänne u:n tai i:n ja seuraavan vokaalin välissä. Siirtymä-äänteen laatu ja pituus vaih­te­le­vat suurestikin, mutta se on selvästi luonteeltaan v-äänteen tapainen u:n ja j-äänteen tapainen i:n jäljessä. Siirtymä-äänne voi olla varsin huomaamaton, ehkä olematonkin, jolloin kirjoitusasu kauan vastaa ääntämystä, mutta tavallisemmin ääntämys on pikemminkin kauvan tai jopa kauvvan. Äääntämyksessä saattaa esiintyä myös bilabiaalinen eli huulilla äännettävä äänne, sellainen kuin englannissa w:llä merkitty äänne, joka lienee suomen kielen kannalta tulkittava /v/:n allo­foniksi.

Siirtymä-äänteen vaihtelu riippuu monista syistä kuten puheen hitaudesta, kirjoitusasun vaikutuksesta ja puhujan personaallisesta ääntämistavasta. Lisäksi se on eri sanoissa eri­lais­ta. Selvä siirtymä-äänne on hyvin tavallinen sellaisissa sanoissa kuin aion, mutta varsin harvinainen sellaisissa sanoissa kuin lukija – siis juuri päinvastoin kuin kirjoitusasu väittää.

Siirtymä-äänteet ja kirjoitusasut

Ääntämyksessä on siis eroja, jotka lienee luokiteltava niin sanotuksi vapaaksi vaihteluksi. Toisaalta on kirjoitusasun eroja, joita ei vastaa ääntämyksen ero. Sananmuotojen lukijoiden ja lukioiden ääntämys kyllä vaihtelee, mutta useimmiten kai niin, että siirtymä-äänne i:n ja o:n välillä on kummassakin vapaassa vaihtelussa.

Jos ääntämyksessä ei ole eroa, pitääkö kirjoituksessa olla? Voidaan perustella sitä, että olisi parempi kirjoittaa samalla tavoin ääntyvät sanat, kuten lukijoiden ja lukioiden, samalla tavoin, siis joko molemmat j:llisinä tai molemmat j:ttöminä. Jos nimittäin kirjoitusasussa on eroa, niin kirjoittaja todennäköisesti ei ota huomioon, että sana lukioiden on luettuna kaksiselitteinen. Kirjoitetussa esitelmässä ei ole mitenkään outoa, että ruvetaan puhumaan lukioista, mutta luettua esitelmää kuunteleva hyvin mahdollisesti ymmärtää asian ensin niin, että kyse on lukijoista.

Yleensä astevaihtelutapauksissa ei merkitä, muuten merkitään

Nykyisessä oikeinkirjoituksessa siirtymä-äänteen merkintä vaihtelee. Yleisesti ottaen sitä ei merkitä aste­vaihtelu­tapauksissa. Käytännössä kyse on k:n astevaihtelusta: sika : sian, aikoa : aion, leuka : leuan. Tosin sellaisissa tapauksissa kuin suku : suvun voisi myös ajatella olevan siirtymä-äänne kahden u:n välillä, mutta kirjoitusjärjestelmään on täysin vakiintunut sen merkitseminen v-kirjaimella. Siirtymä-äänne merkitään aina -‑a-loppuisiin tekijännimiin: lukija, poikkeuksena haltia, joka on haluttu kirjoituksessa erottaa sanasta haltija. Täten siirtymä-äänteen merkintä riippuu sanan muoto-opillisesta rakenteesta eikä ään­tä­myk­sestä.

Kirjoitusasu ei tietenkään johdu muoto-opista silloin, kun siirtymä-äänne kuuluu johtamattoman sanan perusmuotoon. Näissä tapauksissa

Yhtenäisen kirjoitustavan hahmotelma

Millainen olisi yhtenäinen järjestelmä, joka poistaisi turhan muistamisen vaivan eli jossa siirtymä-äänteen merkitseminen riippuisi vain siitä, miten selkeästi ja yleisesti sanassa esiintyy siirtymä-äänne. Tämä riippunee yleensä sanan äännerakenteesta, ei alkuperästä. Se, millainen kirjoitusasu kussakin äännerakenteeltaan erilaisessa tapauksessa otettaisiin käyttöön, on vähemmän tärkeää. Seuraava olisi yksi mahdollinen ratkaisu:

Lauri Hakulinen toteaa sivumennen, tarkastellessaan eräitä äänteiden muutoksia (SKRK, 23. § H): ”menijä (oik. meniä, kuten vanh. kirjakielessä kirjoitettiin; i:n jälkeinen j on pelkästään ortografista laatua)”. (SKRK = Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys, 4. painos, Otava, 1979.)