Onko sanassa ”keon” diftongi?

Edellisessä kohdassa käsiteltiin tavu­rajaa kolmen peräkkäisen vokaalin tapauksessa. Tässä tarkastellaan sitä, milloin kaksi peräkkäistä vokaalia muodostavat diftongin ja milloin ne kuuluvat eri tavuihin. Kieliopit ja kielenoppaat tuntuvat esittävän asian kierrellen kaarrellen. Ehkä syynä on se, että ei todellakaan tiedetä, äännetäänkö sellaiset sanat kuin keon yksi- vai kaksitavuisina, ja lisäksi ääntämys voi vaihdella. Joku ehkä ääntää sanan hien yksitavuisena, joku kaksitavuisena, mahdollisesti ajatellen sitä, että vokaalienvälisen k:n kato astevaihtelussa (hiki : hien) ei saisi muuttaa tavumäärää. Iso suomen kieli­oppi kertoo (§ 22): ”Aste­vaihtelun alaisen k:n kato­edustuman sisältävissä sana­vartaloissa esiintyy vokaali­jonoja, jotka ääntyvät vaihto­ehtoisesti joko diftongeina tai eritavuisten vokaalien yhtyminä”; tätä havainnollistetaan sellaisilla esimerkeillä kuin ”hi(.)en”, missä piste osoittaa tavu­rajaa. Asia voi olla ongel­mal­li­nen etenkin niille, jotka haluvat puhua sujuvaa suomea, vaikka suomi ei ole heidän äidinkielensä.

Diftongin käsite

Voidaan myös kysyä, miten havaittava ero diftongin ja kahden erillisen vokaalin välillä on. Diftongihan voidaan kuvata äänteenä tai äänneyhdistelmänä, jossa aletaan ääntää jotakin vokaalia ja ääntämys sitten muuttuu toiseksi vokaaliksi, liukuen, ilman selviä vaiheita tai rajoja. Voiko vokaalia seurata suoraan toinen liukumatta ilman, että välissä on jonkin­lainen katkos ilma­virrassa – siis jonkin­lainen konsonantti?

Äänteellisesti diftongille on suomessa ominaista, että intensiteetti eli äänen­voimakkuus hiukan laskee loppua kohden, kun taas taas vokaali, joka aloittaa oman tavunsa, äännetään pikemminkin hiukan voimakkaammin kuin edeltävä vokaali. Yksi­tavuisena äännetyssä keon-sanassa o:n intensiteetti on siis pienempi kuin edeltävän e, kaksi­tavuisena äännetyssä taas suurempi. Tällaiset asiat ovat kuitenkin vaikeasti havaittavia ja tulkittavia

Diftongin ja kahden erillisen vokaalin ero tuleekin selvästi esille oikeastaan vain silloin, kun vokaalien kuuluminen samaan tavuun tai eri tavuihin vaikuttaa sanan kokonais­raken­tee­seen havaittavalla tavalla. Niinpä se, äännetäänkö sana pelas­tau­tua diftongillisena vai ei, ilmenee lähinnä sivupainon sijainnista: jos a ja sitä seuraava u kuu­lui­si­vat eri tavuihin, sanan kolmas tavu olisi lyhyt (ta), jolloin yleisen sivupainosäännön mukaan sivupaino tulisi sitä seuraavalle tavulle (u).

Diftongikäsitteen laajentuminen

Vanhojen kielioppien mukaan suomen diftongit ovat ei öi äi oi ai ey öy äy eu ou au yi ui iy iu. Nykyisin tulkinta on laveampi; muitakin diftongeja voi olla toisaalta k:n aste­vaihtelun takia (esimerkiksi haen), toisaalta vieras­peräisissä sanoissa (esimerkiksi piano). Iso suomen kieli­oppi kuvailee tätä (§ 22), mutta ei esitä luetteloa mahdollisista diftongeista eikä yleisiä sääntöjä, josta voisi päätellä, mitkä diftongit ovat mahdollisia. Ilmeisesti jopa vokaali­sointua rikkovia diftongeja voi esiintyä (esimerkiksi sanassa hyasintti).

Tavurajan merkitys

Tavurajalla ei yleensä ole foneeminluonteista merkitystä yhdistämättömissä sanoissa. Voisi kuitenkin kuvitella, että esi­mer­kik­si lainasanan tao genetiivi taon ääntyisi eri tavalla (yksi­tavui­se­na) kuin takoa-verbin muoto taon, johon voi ajatella tavu­rajan: aste­vaihtelussa k katoaa, mutta ei tavu­raja. Pitäisikö siis jälkimmäinen sana kirjoittaa aiemmin käytettyyn tapaan ta’on?

Joskus myös omaperäisissä sanoissa tai vanhoissa lainasanoissa voi esiintyä tilanne, jossa samaa kirjoitus­asua käytetään sekä sanasta, jossa ei voi olla tavu­rajaa, että sanasta, jossa sellainen voi olla. Esimerkiksi koin voi olla substantiivin koi genetiivi tai verbin kokea menneen ajan muoto, joka voidaan (ainakin Ison suomen kieli­opin mukaan) ääntää joko yksi‑ tai kaksi­tavuisena.

Vokaalien välisen k:n kato osoitettiin aiemmin nykyistä useammin heitto­merkillä, esimerkiksi nähdä-sanan muodossa nä’in erotukseksi adverbista näin. On epäselvää, sisältyikö tähän erilainen (kaksi­tavuinen) ääntämys. Vaikka nykyisten kirjoitus­normien ei voi tulkita sallivan tällaisia heitto­merkkejä, niitä pidetään mahdollisina vielä Aarni Penttilän Suomen kieli­opissa (1957). Sen mukaan tavallisesti lausutaan yksi­tavuisina esimerkiksi tein ja hain, ”mutta myös selventävästi kaksi­tavuisina: kä‑illä (:käki), nä‑in, vä‑illä, ha‑imme ja erityisesti: lu‑in, ry‑in, su‑in hevosen (vrt. suinpäin), tu‑illa (: tuki)”, Tässä yhdys­merkillä on osoitettu tavu­taja ääntämyksessä. Jos se haluttaisiin ilmaista tavallisessa kirjoituksessa, heitto­merkki olisi luonnollisin tapa: te’in jne. Sellaista on aiemmin käytetty ja käytetään joskus nykyisinkin.

Kun k katoaa kahden saman vokaalin välistä, syntyy yleensä pitkä vokaali, esimerkiksi koko : koot, Joskus saatetaan kuitenkin ääntää kaksi lyhyttä vokaalia, joiden välissä on tavu­raja. Esimerkiksi häkä-sanan monikko saatetaan lausua [hä.ät] erotukseksi paljon tavallisemmasta sanasta häät. Tällöin olisi luonnollista kirjoittaa hä’ät, kuten joskus tehdäänkin. Kieli­opit ja ohjeet eivät kuitenkaan tunne sellaista ääntämystä eivätkä sellaista kirjoitus­asua.

Aarni Penttilän Suomen kielioppi sanoo, ettei ole syytä käyttää heitto­merkkiä yleisenä vokaalien välisen k:n heikon asteen merkkinä, ”jollaisena sitä aikaisemmin paljon käytettiin”.

Tavurajan osoittaminen kirjoituksessa

Vaikka tavu­rajan merkitseminen ei yleensä olisi tarpeen sanojen erottamiseksi toisistaan, se auttaisi kielen­oppijoita ja olisi omiaan edistämään ääntämisen yhtenäisyyttä. Äärimmäistä merkitsemistä olisi, että osoitettaisiin jollakin yhtenäisellä tavalla, milloin peräkkäiset vokaalit muodostavat diftongin ja milloin eivät. Nykyisinhän säännöt ovat varsin mutkikkaat, joskaan suomea äidinkielenään oppineet eivät yleensä sellaisia sääntöjä tarvitse, vaan osaavat asian ”vaistomaisesti”. Suomea muutoin oppiville asia voi olla varsin ongelmallinen. Siihen ei ehkä siksi ole kiinnitetty paljoakaan huomiota, että väärä ääntämys tuskin koskaan häiritsee ymmärtämistä. Lisäksi kuten edellä mainittiin ääntämys vaihtelee etenkin silloin, kun kaksi vokaalia on peräkkäin astevaihtelun (k:n kadon) takia.

Yksinkertainen menettely olisi, että kahden vokaalin välissä on aina heittomerkki, jos ne eivät kuulu samaan tavuun (esi­mer­kik­si usko’a). Toinen vaihto­ehto olisi, että kahden vokaalin kuuluminen samaan tavuun aina osoitettaisiin jollakin kirjoituksessa näkyvällä tavalla. Kum­pi­kin vaikuttaisi hyvin moniin sanoihin eikä varmaankaan olisi useimpien suomen­puhu­jien mielestä mitenkään tarpeellista.

Diftongit ensitavua kauempana

Vanhojen kielioppien mukaan yhdistämättömässä sanassa ei esiinny muualla kuin en­sim­mäi­ses­sä tavussa muita vokaaleja kuin i-, u- ja y-loppuisia. Tämä sääntö ei kerro, ovatko kaikki i- ja u-loppuiset vokaaliyhdistelmät diftongeja. Tavallisin ääntämys lienee sellainen, että sanassa rakkaus ei ole diftongia, mutta sen taivutusmuodossa rakkauden on. Tällaiset ilmiöt ovat oikeastaan sanojen taivutuskaavoihinkin vaikuttavia asioita.

Vierasperäisissä sanoissa on sellaisia tapauksia kuin ateismi: i-kirjain ei muodosta diftongia edeltävän vokaalin kanssa. Tätä ei voi päätellä kirjoitus­asusta eikä yleisistä säännöistä, vaan ääntämys vain on muodostunut tällaiseksi, ehkä siksi, että ääntämys [a.teis.mi] on hankala (lyhyiden tavujen välissä pitkä painoton tavu) ja [a.te.is.mi] paljon helpompi.

Toisaalta toisessa ja myöhemmissä tavuissa on muutamia säännön kieltämiä diftongeja, ainakin sanassa lampuoti ja -niekka-loppuisissa sanoissa. Lisäksi yhdyssanan jälkiosassa tietysti voi olla mitä hyvänsä diftongeja, joita kielessä ylipäänsä on. Tässä on yksi syy, jonka takia yhdyssanat olisi hyvä kirjoituksessa selvästi osoittaa yhdyssanoiksi: lukija ei aina tiedä tai huomaa, että kyseessä on yhdyssana, ja lukee siksi diftongin kahdeksi erilliseksi vokaaliksi.

Tavurajojen osoittaminen

Kun halutaan kirjoituksessa esittää tavurajat esimerkiksi lukemisen opetuksessa tai kieli­tieteessä sanoja kuvattaessa käytetään usein yhdys­merkkiä, esimerkiksi va-li-tet-ta-va. Yhdys­merkki tarkoittaa normaalissa kirjoituksessa kuitenkin yhdys­osien rajaa. Muun muassa kansain­välisessä foneettisessa aakkostossa (IPA) ja Isossa suomen kieli­opissa käytetään pistettä, esimerkiksi va.li.tet.ta.va. Etuna on, että sanan­sisäistä pistettä ei käytetä suomen normaalissa kirjoituksessa.

Esimerkiksi sanakirjoissa ja termisanastoissa voi olla perusteltua osoittaa ääntämyksen tavu­rakenne, jos se poikkeaa yleisistä säännöistä. Tällöin on selvintä käyttää edellä mainittua piste­merkintää haka­sulkeiden sisällä, koska haka­sulkeilla usein osoitetaan, että kyse on ääntämistiedosta eikä sanan normaalista kirjoitusasusta. Esimerkki: ateismi [a.te.is.mi].

Etenkin jos sanan kirjoitusasu sisältää vieraita kirjaimia, jotka ovat konsonantti­yhdis­tel­mien merkkejä, voi olla välttämätöntä esittää ääntämys erillisenä. eikä yrittää osoittaa tavu­rajoja merkinnöillä normaalin kirjoitus­asun sisällä. Esimerkiksi nimen Alexander foneettista tavu­rakennetta ei voi esittää kirjoituksessa Kielikello-lehdessä julkaistussa ohjeessa Alexander-nimen tavutus on kuitenkin päädytty outoon ratkaisuun:

Etenkin varhaiskasvatuksessa sanojen rytmittämistä harjoitellaan myös taputus- tai hyppimis­leikkien avulla, suullisesti. Sellaisessa tilanteessa ääneen lausuttaessa Alexander-nimellä on suomeksi kaksi mahdollista rytmitystä: ”a-lek-san-der” ja ”a-le-ksan-der”.

Rytmitys, jossa sanansisäinen tavu (yhdistämättömässä sanassa) alkaa ks-yhdistelmällä, on tietysti mahdoton suomessa.