Latinassa I-kirjain oli paitsi vokaalin i myös konsonantin (puolivokaalin) j merkki, ja saattoipa se tarkoittaa myös yhdistelmää ji. Vielä nykyisinkin latinaa kirjoitetaan usein tällä tavoin. Nykylatinassa kuitenkin käytetään yleisesti j:tä etenkin sanan alussa, esimerkiksi jus tai ius ’oikeus’, Juppiter tai Iuppiter, major tai maior ’suurempi’ jne.
J-kirjain on kehittynyt I:stä vasta 1300-luvulla, kun J (tai j) ruvettiin erottamaan I:stä (tai i:stä) käyristämällä merkin alapää vasemmalle ilmaisemaan, että merkki ääntyy j:nä. Käytäntö levisi hitaasti, ja sitä sovellettiin aluksi vain joissakin tilanteissa kuten sanan alussa sekä i:n ja j:n esiintyessä vierekkäin. J:n erottamisen I:stä voidaan katsoa muodostuneen järjestelmälliseksi ja yleiseksi vasta 1600-luvulla. Fraktuurateksteihin jäi käytäntö, jonka mukaan versaali-I:tä ja versaali-J:tä ei eroteta toisistaan, joskin nykyaikaisissa fraktuurafonteissa on usein erilliset muodot kummallekin (I, J).
Suomen kielessäkin käytettiin aluksi i:tä myös j:n merkkinä. Agricolan aapinen, Abckiria, ei edes mainitse mitään j-kirjainta.
Toisentyyppinen kehitys tapahtui kyrillisessä aakkostossa, jossa kyrillisestä i:stä (и) kehitettiin j-äänteen merkki lisäämällä sen päälle pieni kaari: й. Merkki kehitettiin aluksi ukrainan kirjoitusta varten, mutta vuonna 1735 Venäjän tiedeakatemia päätti ottaa sen käyttöön myös venäjässä. Tätä merkkiä, ns. lyhyttä i:tä (venäjäksi i kratkoje), kohdellaan suomalaisessa venäjän siirtokirjoituksessa hiukan mutkikkaiden sääntöjen mukaan: se korvataan j:llä tai i:llä tai se jätetään merkitsemättä (ks. kohtaa 2.5 Kyrilliset aakkoset). Tämä ei johdu ääntämyksen vaihtelusta venäjässä, vaan pikemminkin eräänlaisesta kirjoitusasun suomalaistamisesta.
Suomessa ja monessa muussa kielessä j-kirjaimella merkitty äänne, [j], on tavallaan vokaalin ja konsonantin välimuoto. Vokaalille on ominaista, että keuhkoista tulee jatkuva ilmavirta suun tai nenän kautta. Äänne-elinten asennot vaikuttavat siihen, millaisen äänen ilmavirta synnyttää. Konsonantti taas merkitsee erilaisia katkoja tai muita häiriöitä ilmavirran kulussa. Esimerkiksi konsonantti [p] merkitsee, että suu menee kiinni ja sitten taas aukeaa. Sulkeutumisen ja aukeamisen tavasta riippuu, millainen äänne syntyy. Äänne [j] on välimuoto: ilmavirta kulkee suunnilleen kuin äännettä [i] tuotettaessa, mutta kieli on lähellä kitalakea ja synnyttää ahtauman. Äänteiden luokituksissa [j] luetaan konsonanttien ryhmään mutta sen sisällä erityiseen puolivokaalien alaryhmään.
Käytännössä äänteiden [i] ja [j] ero ei useinkaan ole kovin selvä, vaan on erilaisia välimuotoja ja monenlaista vaihtelua. Tulkinnanvaraista on usein sekin, onko [i]:n ja vokaalin välissä ainakin heikko [j]. Tämä heijastuu myös oikeinkirjoitukseen. Suomen kielessä on monissa tapauksissa vain säännöissä melko mielivaltaisesti määrätty, että on kirjoitettava esimerkiksi lukioissa (sanan lukio muoto) mutta lukijoissa (sanan lukija muoto). Ääntämyksessä ei ole suurta eroa, ehkä ei mitään eroa. Suomen oikeinkirjoitukseen on kuitenkin otettu sääntö, jonka mukaan tekijännimien johdin kirjoitetaan aina -ja tai -jä, siis kalastaja, lukija, tulija jne. Sen sijaan muunlaisissa tapauksissa ei i:n ja vokaalin väliin yleensä kirjoiteta j:tä.
Kreikkalaisen kirjaimen nimi ioota lausuttiin suomessa ennen yleisesti joota lähinnä ruotsin mallin mukaan. Samoin ioni lausuttiin joni jne.
Suomeen vakiintuneeksi lienee katsottava Stalinin etunimen kirjoitusasu Josif, vaikka venäjästä translitteroitu asu on Iosif.
Yleensä sanotaan, että suomessa j ei esiinny kaksoiskonsonanttina. Tämä kuitenkin koskee vain kirjoitusasua. Ääntämyksessä esiintyy (useimmissa suomen kielen muodoissa) kaksois-j esimerkiksi sellaisissa ilmauksissa kuin tule jo ns. loppukahdennuksen (rajakahdennuksen) takia.
Lisäksi i-loppuisen diftongin ja vokaalin välissä, esimerkiksi sanassa aion, ääntyy usein j jopa kaksinkertaisena (aijon, aijjon), vaikka sitä ei kirjoitetakaan. Tällaisiin sanoihin on omaksuttu periaate, jonka mukaan kirjoitusasuun ei kuulu j:tä paitsi joissakin nimissä ja lainasanoissa (Maija, leijona, harpyija mutta toisaalta akileia, raion jne.). Kirjoitusasun vakiinnuttaminen on sikäli ymmärrettävää, että ääntämys vaihtelee.
Vieraissa kielissä konsonantin jälkeinen J usein osoittaa vain konsonantin palatalisoituneeksi. Tämä tarkoittaa, että konsonantti ääntyy niin, että kieli on lähellä kitalakea, mutta mitään erillistä j-äännettä ei ole. Aihetta kuvattiin tarkemmin kohdassa Palatalisoituminen.
Tämän takia on vieraskielisiä sanoja eri riveille jaettaessa varminta jättää jakamatta konsonantin ja J:n välistä. Esimerkiksi kroatiankielisessä nimessä Drenje yhdistelmä nj on palataalisen nasaalin merkki, joten jako Dren-je olisi väärä.
Palataalisuuden merkitseminen j:llä on sikäli luonnollista, että palataalinen konsonantti (esimerkiksi palataalinen n [ɲ]) on usein kehittynyt konsonanttiyhdistelmästä, jossa jälkimmäinen konsonantti on j-äänne (esimerkiksi [nj]), mahdollisesti palatalisoituneen välivaiheen (kuten [nʲ]) kautta. Tämän takia myös palatalisoitumisen IPA-merkki [ʲ] on muodostettu yläindeksiksi kirjoitetusta j:stä.
Palataalisuutta voidaan merkitä myös konsonantin jälkeen kirjoitetulla i:llä tai konsonantin yhteyteen kirjoitetulla tarkkeella (ks. esimerkkejä N:n tarinasta). Tarke voidaan usein ajatella i:stä tai j:stä kehittyneeksi. Kielissä, joissa etuvokaalia e tai i edeltävä konsonantti on säännönmukaisesti palatalisoitunut, ilmiö jätetään tällöin usein merkitsemättä, mutta merkitään esimerkiksi i:llä muiden vokaalien edellä. Näin on esimerkiksi liettuassa, jossa konsonantin ja takavokaalin välinen i ei siis äänny vaan vain osoittaa konsonantin palatalisoituneeksi. Esimerkiksi kaupunginnimi Šiauliai ääntyy [ʃʲauˈlʲai].
J-kirjain ääntyy j-äänteenä useissa kielissä, joskin sen ääntämyksen tarkempi luonne voi vaihdella kevyestä puolivokaalista (kuten yleensä suomessa) vahvemmin äännettyyn, luonteeltaan konsonanttisempaan.
Latinasta kehittyneissä kielissä j-äänne on saattanut muuttua affrikaataksi [ʤ] (suunnilleen suomen oikeinkirjoituksen dž). Näin on käynyt laajahkosti mm. italiassa, jossa näin syntynyttä äännettä merkitään usein gi:llä, esimerkiksi italian gioco ← latinan iocus (jocus). Englannissa j:n normaaliääntämys on tällainen affrikaatta, ja ilmeisesti ääntämys on tullut englantiin jostakin muinaisranskan muodosta. Tällainen ääntämys on melko tavallinen – englannin vaikutuksesta – monissa suhteellisen nuorissa kirjoitusjärjestelmissä, mm. siirtokirjoitusmenetelmissä. Suomalaiset kuitenkin yleisesti lukevat j:n j-äänteeksi vieraissa nimissä, vaikka se alkuperäiskielessä ääntyy toisin, esimerkiksi Indonesian pääkaupungin nimessä Jakarta.
Nykyranskassa, portugalissa ja romaniassa taas latinan j:stä on yleensä kehittynyt (j-kirjaimella merkittävä) äänne [ʒ] (suunnilleen suomen oikeinkirjoituksen ž). Espanjassa j:stä kehittyi yleensä hankausäänne [χ].
Nämä äänteelliset muutokset, joihin siis on saattanut liittyä myös kirjoitusasun muutos, ovat ymmärrettävissä sen pohjalta, että j:n ääntämystä voidaan eri tavoin toisaalta ”höllentää”, toisaalta ”tiukentaa”. Niinpä jos j-äänteeseen sisältyvää hankausta voimistetaan ja hankauskohtaa (äänneväylän supistumaa) siirretään taaksepäin, saadaan suunnilleen espanjalainen ääntämys. Affrikaattaääntämyksen taas voi ajatella syntyneen niin, että j on äännetty alkuosaltaan jäntevämmin niin, että kieli koskettaa kitalaen etuosaa, jolloin syntyy d-äänteen tapainen sulkeuma. Kun sulkeuma laukeaa ja samalla tulee voimakas ilmavirta samaan tapaan kuin j:ssä, syntyy ”englantilainen” j:n ääntämys.
Kun sanan kirjoitusasun lopussa on vokaali ja j, on usein tulkinnanvaraista, ääntyykö j konsonanttina vai vokaalina i (diftongin jälkiosana). Äänteellisesti ero on sikäli selvä, että j merkitsee jonkinasteista äänneväylän sulkeutumista. Kuitenkin suomalainen helposti kokee, että esimerkiksi ruotsalaisen nimen Kaj tai venäläisen nimen Алексей (tieteellisen translitteraation mukaan: Aleksej) lopussa on diftongi eli ne ääntyvät kuten suomen Kai ja Aleksei, vaikka ne ruotsissa ja venäjässä on oikeampaa tulkita j-loppuisiksi.
Konsonanttiloppuinen ääntämys olisi suomen kielessä hankalaa taivutuksen kannalta, koska tarvittaisiin sidevokaali, esimerkiksi ”Kajin” ja ”Aleksejin”, mikä ei tunnu luontevalta. Niinpä tällaiset sanat käsitetään vokaaliloppuisiksi ja taivutetaan esimerkiksi Kaj’n (tai usein sääntöjenvastaisesti ilman heittomerkkiä: Kajn) joka lausutaan kuten suomen Kain. Venäjän translitteroinnissa taas suomalaisen standardin ja käytännön mukaan kirjoitetaan esimerkiksi Aleksei, jolloin taivutus on ongelmatonta.
Fysiikassa J on energian ja työn yksikön joulen tunnus. Yksikön nimi johtuu englantilaisesta fyysikosta James Joulesta (1818–1889) ja kirjoitetaan suomessa joskus virheellisesti ”jouli”. Koska joule on suhteellisen pieni yksikkö, käytetään yleisesti sen kerrannaisia kilojoule (kJ) ja megajoule (MJ).
Pelikorttien merkinnöissä J tarkoittaa sotilasta eli sotamiestä eli ”jätkää”. Tämä johtuu englannin sanasta jack.
Matematiikassa ja ohjelmoinnissa j esiintyy usein yhdessä i:n kanssa kokonaislukumuuttujan nimenä, esimerkiksi taulukoiden indeksinä.