Kuten tunnettua, bridgepöydässä on mukana ns. inhimillinen tekijä - kolme, neljä tai useampiakin. Usein heistä ainakin kaksi on opettamassa toisiaan ja muita. Itse yritän välttää sitä pelipöydässä, mutta pakinoiminen maistuu kyllä. Pelkäänpä, että vaikka partnerini ja vastustajanikin esiintyvät nimimerkkeinä, moni löytää kaverinsa tästä jutusta. Valitettavasti en voi olla sanomassa: sorry vaan, mutta tarkoitin kyllä sinua itseäsi.
Bridge ei ole helpoimpia harrastuksia aloittaa - voi kestää kauan. ennen kuin tajuaa, mikä siinä viehättää, ja jo säännöt ovat loppujen lopuksi varsin monimutkaiset, puhumattakaan tarjoamisesta saati tarjousjärjestelmistä. Tilannetta tasapainottaa se, että bridgeharrastus on helppo lopettaa. Ei tarvita suurta elämänmuutosta, joka supistaa vapaa-aikaa. Kun innokas aloittelija lopettaa yhden kerhoillan jälkeen, syynä tuskin on myöskään sijoittuminen toiseksi viimeiselle sijalle - tokkopa hän parempaa tosissaan odottikaan. Vanhojen partojen suhtautuminen on muutamaa kertaluokkaa turhauttavampaa. Partojen nimenomaan - miehet (ja jostain kumman syystä kai nimenomaan parrakkaat miehet?) kun naisia helpommin unohtavat, että vaikka aloittelija laskee kerhon keskitasoa, kortteja vapisten pitelevät hikiset kädet kuuluvat ihmiselle ja että ihmisen vakavimpia pelkoja on se, ettei häntä hyväksytä. (Jos joku ei ymmärtänyt, etten tarkoita ensi sijassa hyväksymistä kerhon edustusjoukkueeseen, ei ehkä kannata jatkaa lukemista.)
Mutta aloitetaan miellyttävämmistä. Kauko Kärsivällinen, joka on ottanut mukaansa puusta pudonneelta näyttävän partnerin ja joka onnistuu pari kertaa vakuuttamaan tämän siitä, että virhe oli Kaukon eikä partnerin, ei ehkä saa paikkaansa tässä ajassa. (Hän saattaa olla kasvattamassa itselleen pitkäaikaista vakiopartneria, mutta sekään ei taida onnistua jos sitä tavoittelee tietoisesti.) Kaipa juuri siksi, ettei hän näytä siitä välittävän, hän lämmittää sydäntäni. Kun Kaukon partneri, jolla on päässään runsaasti mutta aivan epäjärjestyksessä peruskurssin oppeja, kysyy "pitääkö minun lähteä mieluummin kuninkaan kuin rouvan alta", minusta tuntuu, että Kauko Kärsivällinen pelkää enemmän partnerin nolaantumista kuin kilpailunjohtajan määräämää rangaistusta.
Kaikkihan sitten tunnemme taistelevat Virtaset, jotka hyvin harvoin pelipöydässäkään taistelevat muita vastaan kuin toisiaan. Puoliksi optimistina ajattelen, ettei tilanne heidän itsensä kannalta ole niin paha miltä näyttää. Vaihtoehtona kai olisi se, että he istuisivat puhumattomina television ääressä, kunnes herra Virtanen lähtisi kantakapakkaansa, koska "muija aina nalkuttaa". Bridgepöytä tarjoaa heille mahdollisuuden sosiaaliseen peliin, joka näennäisessä järjettömyydessään antaa heille tyydytystä ja pitää heitä yhdessä. Sillä Suomessa taitaa olla vaimoja, jotka mieluummin kuulevat miehensä sanovan "senkin idiootti, taas sinä puolustit sen kotiin" kuin olevan aina vaiti. Ja mies säilyttää illuusionsa siitä, että hänellä menisi niin bridgessä kuin muutenkin ihan hyvin, jos vain vaimo ei olisi niin toivoton
Härski Hämääjä suututtaa vain tosikot, sillä ajan oloon hän hiukan useammin häviää kuin voittaa avatessaan kolme pataa kädellä, jossa korkein kortti on kahdeksikko ja pisin väri neljä korttia (eikä pata), eikä hän mielestäni riko sääntöjä eikä bridge-etiikkaa vastaan. Jos partnerilla on nollakäsi, bluffi voi onnistua, mutta yleensä hänellä on sen verran voimaa, että hän syöksyy slammiin - tai sitten huomaat vastustajan keräävän ylitikkejä vastakahdennettuun kontrahtiinsa.
Epämiellyttävä mutta onneksi harvinainen tuttavuus on sen sijaan Inho Huijari, joka kertoo partnerilleen jakonsa tehokkaasti jo korttejaan järjestäessään, pahimmassa tapauksessa järjestämällä ne maittain pinoon pöydälle muiden järjestellessä korttejaan käteensä. Tietynlaista moraalista tyydytystä tuottaa sitten nähdä hänen pelaavan toivotonta slammia, josta kukaan muu ei ole uneksinutkaan, tai ymmärtävän väärin partnerinsa "markkeerauksen" (katseen pöytään).
Siitäpä tulee mieleeni Markku Markkeeraaja, joka antaa merkinantoja jokaisessa tikissä. Hän ei aina tule ajatelleeksi, että partneri ehkä mieluummin arvaisi Markkeeraajan patapituuden kuin sen, onko pata-8 tällä kertaa pariton määrä patoja, kielto jatkaa pataa (Markku taisi alentuvasti suostua pelaamaan "pieni pyytää" tänään; muistaako hän sen on eri juttu) vaiko Lavinthal herttaan. Etenkin kun se nyt oli singleton. Joka tapauksessa partneri saa haukut siitä, ettei itse anna merkinantoja eikä ymmärrä niitä oikein. Lohdullista on kuitenkin, että pelipöydässä oli yksi, joka luki Markun markkeeraukset oikein.
Olen miettinyt, mikä olisi hienotunteinen tapa sanoa Olli Oppineelle, että jos hän aikoo mennä muualle kuin Akateemisen Whiski- ja Whisti-Seuran kahden pöydän kilpailuun, hänen on opeteltava olemaan sanomatta jokaisen tarjouksensa yhteydessä "no olkoon" tai "tämä nyt ei ole Precision-kirjani mukainen tarjous, mutta...". Kun hän toteaa tyytyväisenä ja aitoa kokeneen pelaajan intonaatiota tavoitellen "one down", tuntuisi suorastaan julmalta sanoa, että sinun piti ensinnäkin kahdentaa se ja toiseksikin olla taas kerran kääntämättä kohti pöydän AQ1O-kombinaatiota. Sillä onhan niin, että aloittelijan täytyy saada tyydytystä tuloksista, joihin kokeneempi olisi kaikkea muuta kuin tyytyväinen, ja myös tuntea yksinkertaista pelaamisen nautintoa, jossa ääneen ajattelemisella aluksi voi olla oma osansa. Muutoinhan hän lakkaa pelaamasta, koska hänen on mahdotonta herkutella finesseillä. Muistelenpa itse bridgen alkeet juuri oppineena nauttineeni korttien läiskimisestä ja tikkien keräämisestä. Jokin minussa pani kovasti vastaan sitä ajatusta, että tikit merkitään kilpailutyyliin, kun joukko harrastajia oli järjestämässä kahden pöydän kotikilpailua. Ja oli myös hauskaa sanoa painokkaasti "dubbelt" (med äkta u), mikä sittemmin on sublimoitunut punaisen lapun kieltämättä joskus turhan lennokkaaksi läiskähtämiseksi.
Teemu Teoreetikko poikkeaa huomattavasti Olli Oppineesta, vaikka molemmat ovat kuluttaneet paljon aikaa bridgekirjojen lukemiseen (verrattuna pelikokemukseen). Olli on "yhden kirjan ihminen", Teemu taas on ahminut kaiken käsiinsä saaman kirjallisuuden bridgestä. Hän on lukenut kuusitoista alkeiskirjaa ja yrittänyt epätoivoisesti ymmärtää jotain skviisistä - ja on onnistunutkin. Kerran hän sai kilpailussakin skviisin aikaan, paitsi että yhteyskortti pöytään puuttui. Teemu ymmärtää jo Ollia paljon paremmin, miksi tarjotaan tai pelataan niin-ja-niin. Mutta pelipöydässä Teemua vaivaa jännitys, joka on hänelle kummastuttava. Ja niinpä hän helposti putoaa vajavaisen intuitionsa varaan - yhdessä jaossa avaa toisessa kädessä 8 ap:llä ja löytää vielä toisen tarjouksen partnerin osoitettua heikkoutta ja vastustajien tultua mukaan ("jakauma näytti houkuttelevalta") seuraavassa tarjoaa ultravarovasti tyytyen lopulta kolmeen sangiin, vaikka kädessä on puoli pakkaa. mutta Teemu ei rupea riitelemään vaan kuuntelee partnerin kirpeät kommentit katse alas luotuna. Niinpä Teemulla ei ole partneripulaa, toisin kuin monella kokeneella mutta hankalaluonteisella pelaajalla - onneksi, sillä kaikki kehittymisen mahdollisuudet hänellä toki on.
Herkkänä hetkenään Teemu kerran kertoi, että kortit kädessä (ja niitä pöydästä noukkiessakin) hänen on usein vaikea keskittyä ajattelemaan yhtään mitään. Pahimmillaan sattuu, että hän heti tarjouksen pöytään pantuaan tajuaa, miten älytön se oli, tai pelinviejänä poimii käteensä väärän kortin, vaikka oli tehnyt terävän pelinvientisuunnitelman. Ja kun jonkin toisen pietipelin jälkeen tarkkaavainen partneri ohi mennen toteaa "sinähän et tehnyt mitään pelinvientisuunnitelmaa", kommentti voi olla masentavan osuva. Teemu yksinkertaisesti oli niin sekaisin, että hän ei osannut muuta kuin varastaa käden sivuväriä vahvaksi, vaikka ainoa kotipelimahdollisuus on se, että väri on varastamattakin vahva. Teemu ei suinkaan ole heikko matematiikassa - huhutaan että hän on opiskellut sitä korkeakoulutasollakin - mutta tikkien laskeminen ja etenkin puolustettaessa kolmeentoista laskeminen on uskomattoman vaikeaa. Toki Teemu tietää, miten olennaista on koko ajan arvioida muiden pelaajien käsiä ja todennäköisyyksiä - ja hän pystyisi luultavasti ulkomuistista sanomaan, mikä on todennäköisyys sille, että kuusi puuttuvaa korttia ovat jakautuneet 3-3, ja parissa sekunnissa todistamaan asian matemaattisesti. mutta kilpailussa hän saattaa silti pelata ikäänkuin mikään muu jakauma ei tulisi kyseeseenkään.
Deklaraatioiden pyytäminen ja esittäminen omituisesti eivät ole minkään pelaajatyypin yksinominaisuus. Korrekti kysymys "mitä tarkoittaa avaus kaksi pataa?" on aikamoinen harvinaisuus. Tietenkään kysymys "heikko vai vahva kakkonen?" ei juuri koskaan sisällä tiedotontakaan piiloviestiä partnerille. "Onko tuo ruutu väriV' alkaa jo olla eri juttu. Ja huonojen kysymysten vastapainona ovat kummalliset vastaukset. Heikon kakkosen deklaraatio "alle avauskäden" ei taatusti ole bridgelain mukainen, mutta lisäkysymys tuskin tuo uutta tietoa muusta kuin deklaroijan mielentilasta. No, toisaalta on vaikea sanoa, onko huitaiseva selitys pahempi kuin laverteleva.
En ole onnistunut päättelemään, onko aitosuomalaisen Sitkeän Selittäjän hiljentämiseen muuta keinoa kuin sanoa suoraan: "Minä kysyin vain, mitä avaus 1 ruutu tarkoittaa; en kysynyt koko systeemiänne ja sen kaikkia loistavia etuja - sinä et saa pelipöydässä vastata kun ei kysytä." Ongelmana lienee se, että hän on joskus tutustunut Seppo Systeemintekijään ja ihastunut tämän lailla systeemiin, joka puheista päätellen sopii joka ikiseen jakoon kuin nyrkki silmään. (Ainakin jokaiseen jakoon, jonka Seppo esittää. Tiedusteluista huolimatta en ole saanut selville niiden alkuperää.) Itse tunnen liikaa sympatiaa uusien systeemien keksimistä ja kokeilemista kohtaan voidakseni mutista jotain tahallisesta hidastelusta ja kilpailunjohtajasta.
Niin, kilpailunjohtajat. Mistähän johtuu, että jotkut törmäävät alinomaa huonoihin tai suorastaan sikamaisiin kilpailunjohtajiin, joita joidenkuiden tielle ei satu yhtään? (Kiireinen tai väsynyt lienee itse kukin kilpailunjohtaja vuorollaan.)
Pelipöydässä näkee ihmisiä, jotka saattavat kaikki karikatyyrit kalpenemaan, mutta ehkäpä yksinkertaistan asioita liikaa. Joka tapauksessa en haluaisi vastata "tyypilliseen", lukkiutuneeseen käyttäytymiseen yhtä "tyypillisellä" luokittelulla - varsinkaan kun on kysymys Taito Terävästä. Ihmisen pistäminen lokeroon kieltää häneltä kasvun ja valintojen mahdollisuudet (ja velvollisuuden). Taito Terävä sisimmässään tietää, ettei ole ihan niin taitava kuin yrittää esittää, ja hän tietää, että kehittyminen niin bridgenpelaajana kuin muutenkin on joskus aika vaikeaa. Siinä on kyse muustakin kuin pelirutiinin hankkimisesta, pelien analysoinnista ja teorian lukemisesta. Joskus täytyy jopa myöntää omia virheitään, muutenkin kuin sanomalla "teenhän minäkin virheitä" (äänensävyllä, joka vihjaa siihen, että tapahtuma on yleisyydeltään ja muutenkin verrattavissa täydelliseen auringonpimennykseen). Ehkäpä hänelle on yllättäen vaikeaa myös ottaa tosissaan partnerin toteamusta "laskin pari pistettä sinun pelinvientitaidollesi, ja sinähän veivasit sen kotiin niin että vastustajat ihmettelevät vieläkin, mihin heidän tikkinsä hukkuivat". Partnerin rehellistä toteamusta siitä, että Taito Terävällä on kokemuksen lisäksi luontaista lahjakkuutta, voi olla vaikeampi ottaa vastaan kuin niitä tavallisia haukkuja. onhan bridgessä(kin) aika pitkälti niin, että jos ei pahasti haukuta tai murjoteta, sitä on pidettävä kiitoksena.
Taito Terävä on usein sanomassa partnerin virheistä - jos kohta myös kiittämässä hyvästä suorituksesta. Hän näyttää kestävän myös itseensä kohdistuvaa arvostelua - jos kohta kova muihin kohdistuva arvostelu usein kätkee syvällä olevan epävarmuuden, luultavasti elämässä yleensä eikä niinkään bridgessä. Taito Terävällä tuntuu olevan elefantin nahka: se kestää iskuja yyeensä hyvin, mutta pieni terävä pisto, joka osuu persoonallisuuden arkaan paikkaan (usein vahingossa), koskee ja jää mieleen. Jos sanot että väliintulo neljän kortin risaisella värillä oli epäterve, hän kertoo sekä ilmeellään että parilla nasevalla selityksellä että olet perusteellisesti väärässä ja että sinä tarjosit täysin vastuuttomasti tukiessasi Qx:llä. mutta jos huomaamattasi vihjaat, että hän bridgemenestyksellään kompensoi huonoa opiskelumenestystä tai vanhenemisen pelkoa, hän muuttuu ainakin hetkellisesti jääkylmäksi.
Taito Terävä on lukenut suhteellisen vähän bridgekirjallisuutta ainakin suhteessa pelikokemukseensa. Hän saattaa hiukan halveksiakin "kirjanoppineita", joita on helppo hölmöyttää käytännön pelissä. Hänellä on vakaita ja kärjekkäitä mielipiteitä - vahva sangi "täysin typerä" (tai "välttämättömyys") ja toisaalta Taisto ei voi ymmärtää sitä, että kaikki eivät pelaa viiden kortin ylävärejä (tai sitä että joku pelaa). Hänen kykynsä perustella objektiivisesti jonkin konvention tai periaatteen välttämättömyyttä tai mielettömyyttä on yleensä heikompi kuin hänen intonsa väittää sitä. Tämä on sikäli outoa, että ehdottomia mielipiteitä odottaisi pikemminkin niiltä, jotka ovat lukeneet enemmän kuin pelanneet ja usein ottaneet turhan todesta jonkun kirjoittajan tai jonkin koulukunnan "vakuuttavat" perustelut.
Bridgessä kehittymisen kannalta ei niinkään ole olennaista, mitä jaoista puhutaan jälkeen päin vaan miten. Jos opit illassa yhden uuden asian, tulos on hyvä. On turha kuvitella, että muut oppisivat monia, vaikka heitä kuinka opettaisi, tai edes sitä iänikuista juttua, jota olet tolkuttanut vakiopartnerillesi joka kerta. Bridgessä - ja toki muutenkin - on näet aika eri asia älyllisesti myöntää jokin näkökanta tai periaate oikeaksi kuin käytännössä sisäistää ja hallita se. Jos partnerisi jättää kerta toisensa jälkeen käyttämättä Stayman-kyselyn ja saattaa sinut väärään täyspeliin, ei ehkä hyödytä selittää kuudettatoista kertaa, miksi pelaamme yleensä mieluummin 4-4-yläväriä kuin sangia. Hyvä ajatus voi olla sanoa: "Tänään minä en jaksa pitää (tai tarkistaa) brodista, teepä sinä se".
Jos partnerisi itse näkee ja myöntää virheensä, sinun on turha lisätä hänen masennustaan selittämällä virheen luonnetta saati syyttelemällä. Pullakahvin tai oluen tarjoaminen voi olla hyödyllisempää kuin tilanneanalyysin tai teoriaoppitunnin. Ja jos partnerisi ei oivalla tai ei myönnä virhettään, siitä on monesta syystä parempi vaieta. Kun kuitenkaan et voi jättää asiaa sikseen, ota jako paperille ja juttele siitä joskus myöhemmin. (Äläkä tule syyttämään minua, jos rauhoituttuasi huomaat olleesi väärässä.)
Taito Terävällä voi olla vaikeuksia sulattaa sitä, että jotkut muut pelaavat bridgeä eri motiiveista kuin hän - mutta tässä hän ei ole yksin. Olettakaamme että kerhoiltaan saapuu Riitta Reipas, joka silmin nähden pitää pelistä mutta ei ilmeisesti koskaan haluakaan esim. pelinviennissä oppia mitään pitkän värin kasvatusta, maskaamista ja menevien varastamista vaikeampaa. Joskus tuntuu kuin Taito Terävä mutta varsinkin Matti mestari olisi sitä mieltä, että Riitta Reippaan pitää joko tähdätä samaan kuin hekin tai sitten pelata vain bingoa ja viimeistä tikkiä. Eikä kai se vielä mitään, mutta sellaiset tuntemukset voidaan ilmaista hyvin ikävällä tavalla. Ymmärrän oikeastaan paljon paremmin sen, että joku pitää korttipeliä sinänsä syntinä, kuin sen, että joku pitää pohjattoman halveksittavana pelata bridgeä eri motiiveista ja eri tavoittein kuin itse pelaa. Mielenkiintoista muuten on se, että Matti Mestarin olisi mahdotonta olla sitä mitä hän on (bridgessä) ilman Riitta Reippaita - on hyödytöntä (omanarvontunnon kannalta) olla hyvä bridgenpelaaja, jos ei ole tarpeeksi paljon huonompia. Tajuan toki sen, että kovat kokemukset kansainvälisellä tasolla synnyttävät suomalaisissa pelaajissa helposti halua rökittää kerhovastustajia muutenkin kuin pelaamalla paremmin.
Hurtti Huulenheittäjä ja Lasse Leukava kuuluvat mielestään samaan ihmisryhmään kuin Santtu Sanavalmis, ja lienee turha yrittää vakuuttaa heidät päinvastaisesta. Hurtti tavoittelee huomiota osakseen (ja saa sitä, mutta on huomiota ja "huomiota"). Lasse taas kehuskelee itseään ja joskus vahingossa partneriaan tai joukkuettaankin, tavallisesti riittävän itseironisesti. Mutta Santtu on kolmikosta se, jonka jutuille muutkin nauravat (muutenkin kuin kohteliaisuuttaan). Santtu ei halua loukata ketään, toisin kuin Hurtti, jonka ns. huumori valItettavan usein on vastustajien (tai jopa partnerin tai joukkuetoverin) mollaamista
Tietynlainen psykologinen tarkkailu kuuluu toki itse bridgeen. Olli oppinut ja moni muu ei vielä pysty siihen, koska muut asiat vievät huomion kokonaan ja peliin suhtautuu liian muodollisesti. (Voi olla melkoinen ahaa-elämys oivaltaa aikanaan, että pöydän ääressä on neljä pelaajaa, jotka pelaavat pareina toisiaan vastaan.) Itsekin jätän vastustajien psykologisen arvioinnin vielä vähille. Mutta harrastan toisenlaista ihmisten havainnointia, joka ei tähtää pelin kannalta käytännöllisiin päämääriin. Se tosin synnyttää joskus kyynisyyttä: taas Korsto Korttihai laukomassa kommenttejaan kibitzerinä, taas Aino Arkajalka, joka ei uskalla tarjota mitään ja vielä vähemmän passata kun partneri kuitenkin haukkuu lyttyyn, taas nuori innokas Topi Toppila kuvittelemassa saaneensa tähän asti 85-prosenttisen tuloksen - mutta sitten käväisee melkein kyynel silmäkulmassa: taas Veikko Vanhanen ja Paavo Papparainen, jotka pelaavat sopivan tosissaan mutta ilokseen ja, sikäli kuin se heistä riippuu, muidenkin iloksi.
Tämän pakinan olen alkujaan kirjoittanut noin vuonna 1990.
Jos tämä juttu sai sinut kiinnostumaan bridgestä, niin Johdatus bridgeen auttaa löytämään tietoa tästä korttipelien kuningattaresta. Ja pieni bridgesanasto kuvailee lyhyesti bridgetermejä.
Viimeisimmän päivityksen ajankohta: 1999-09-17
Jukka Korpela