Johdatus bridgeen

Esipuhe

Tämä artikkeli on johdatus bridgeen, joka on maailman suosituimpia korttipelejä - aiheellisesti. Tämä ei ole suinkaan bridgen oppikirja eikä kuvaa edes pelin sääntöjä kokonaisuudessaan. Tarkoitus on antaa pelistä yleistietoa ja näkemyksiä, joiden perusteella lukija voi ratkaista, kiinnostaako bridge. Bridgen opettelu ei vaadi mitään yliluonnollista älyä mutta kylläkin aikaa ja vaivaa; siihen ei kannata ryhtyä, jos peli ei tunnukaan kiinnostavalta.

Tässä esitettävät näkemykset ovat tietenkin kirjoittajan omia. Jotkut muut painottavat pelin eri piirteitä eri tavoin.

Yleistä bridgen luonteesta

Bridgeä voi pelata monin eri tavoin, erilaisina kilpailumuotoina, mutta yhteistä niille on, että peliin tarvitaan vähintään neljä pelaajaa. Ainakin yhden jaon ajan vastakkain istuvat pelaajat pelaavat parina yhteistyössä, "samaan pussiin", ja pari yhdessä saa siitä pisteitä. Bridge on siis ehdottomasti yhteistyötä vaativa peli. (On kehitetty kahden ja kolmen hengen muunnelmia bridgestä, mutta oikeaan bridgeen verrattuina ne ovat surkeita - pelin koko idea häviää. On myös olemassa välineitä, mm. tietokoneohjelmia, bridgen harjoitteluun yksinkin, mutta ne ovat vielä aika kehittymättömiä.)

Peliin ei välttämättä tarvita muuta kuin neljä pelaajaa ja aivan tavallinen 52 kortin korttipakka. Mutta sitten kun peliä alkaa osata, kannattaa siirtyä pelaamaan johonkin bridgekerhoon, joka järjestää kilpailuja. Kilpailuissa perusidea on se, että sama jako pelataan kahdessa tai useammassa pöydässä ja tuloksia verrataan keskenään. Tällöin ei siis ratkaise onni sen suhteen, miten hyvät kortit saa jaossa, vaan miten niillä tarjotaan ja pelataan. Tämä korostaa bridgen luonnetta taitopelinä.

Jonkinlaisena bridgen pelaamisen perusyksikkönä voi pitää yhtä jakoa, joka koostuu seuraavista vaiheista:

  1. Korttien jakaminen (tai kilpailubridgessä valmiiksi jaettujen korttien ottaminen ns. brikasta). Kortit jaetaan tasan pelaajien kesken eli jokainen saa kolmetoista korttia.
  2. Tarjoaminen. Pelaajat esittävät vuorollaan tarjouksia, joilla he lupaavat ottaa määrätyn määrän tikkejä. Viimeinen tarjous määrää loppusitoumuksen: tarjouksen tehnyt puoli yrittää saada luvatun määrän tikkejä tarjouksen mukaisessa pelivaihtoehdossa (valttipeli määrätty maa valttina taikka valtiton peli).
  3. Itse peli, joka on yksinkertaista tikkipeliä joko valttipelinä tai valtittomana pelinä.
  4. Jaon tuloksen kirjaaminen ja pisteiden laskeminen. Jos sitoumuksen tehnyt puoli sai vähintään lupaamansa määrän tikkejä eli sitoumus "meni kotiin", se saa määrätyllä tavalla laskettavan määrän pisteitä; muussa tapauksessa sitoumus "meni pietiin" ja toinen puoli saa pisteitä.

Tarjoaminen

Tarjoukset aloittaa jakaja (tai kilpailubridgessä se, joka on brikassa merkitty jakajaksi). Tarjouksessa ilmoitetaan pelivaihtoehto (valttiväri tai valtittomuus) sekä tikkien määrä siltä osin kuin se ylittää kuuden. Alin tarjous on siis "yksi risti", joka periaatteessa merkitsee lupausta ottaa vähintään seitsemän (6+1) tikkiä ristivalttina. Kunkin tarjouksen pitää olla ylempi kuin edellinen joko siten, että luvattu tikkimäärä on korkeampi, tai siten, että tikkimäärä on sama mutta pelivaihtoehto korkeampi. Pelivaihtoehtojen järjestykseksi on bridgessä määritelty alhaalta ylöspäin seuraava: risti, ruutu, hertta, pata, sangi (valtiton peli). Täten esim. tarjouksen "yksi hertta" jälkeen voi tarjota "kaksi ristiä" tai "yksi sangi" mutta ei esim. "yksi risti". Ylin tarjous on siten "seitsemän sangia", joka merkitsee lupausta ottaa kaikki tikit valtittomassa pelissä.

Tarjousvuorolla voi myös passata (t.s. sanoa pas), joka merkitsee, ettei sillä kertaa tarjoa mitään. Lisäksi voi tietyissä tilanteissa kahdentaa vastustajien tarjouksen tai vastakahdentaa oman puolen tarjouksen, jonka vastustaja on kahdentanut. Kahdennuksella on omat tärkeät merkityksensä, mutta aihetta ei käsitellä tässä lyhyessä kirjoituksessa.

Tarjoaminen päättyy, kun on tullut kolme peräkkäistä passia eli viimeksi tehdyn tarjouksen jälkeen muut pelaajat ovat passanneet. Viimeksi tehty tarjous on se sitoumus (contract), jonka mukaan pelataan, t.s. sen tehneen puolen tehtävänä on yrittää saada vähintään luvattu määrä tikkejä.

On olemassa monia muitakin korttipelejä, joihin sisältyy tarjoamista. Bridgen yksi omaleimainen piirre niihin verrattuna on, että tarjoaminen ei ole pelkkää kilpahuutoa siitä, kumpi puoli saa määrätä pelivaihtoehdon. Erityisesti on huomattava, että vaikka olisi mahdollista saada sitoumus alhaisella tarjouksella (esim. kaksi pataa), koska vastustajilla ei ole millä kilpailla, saattaa hyvinkin olla kannattavaa tehdä korkeampi tarjous. Määrätyn tason ylittävistä tarjouksista saa nimittäin täyspelihyvityksen, ja lisäksi korkeimmista tarjouksista (kuuden tai seitsemän tasolla) saa slammihyvityksen - jos sitoumus menee läpi!

Tarjoaminen tehdään jonkin tarjousjärjestelmän mukaan. Järjestelmiä on hyvin monia, mutta ensin kannattaa joka tapauksessa opetella ns. luonnollinen tarjousjärjestelmä. Eri maissa on hiukan erilaisia käsityksiä siitä, millainen järjestelmä on "luonnollinen" tai "normaali". Suomessa ns. paneelistandardi on aika pitkälti perussysteemin asemassa. On olemassa monia "epäluonnollisia" (konventionaalisia) tarjousjärjestelmiä, esimerkiksi ns. vahvaan ristiin perustuvat (joissa avaus "yksi risti" kertoo vahvan käden).

Kilpailumuodoista

Kilpailubridgessä jaot voivat liittyä isompiin kokonaisuuksiin eri tavoin:

Jaon pelaaminen

"Varsinainen peli" merkityksessä 'yhden jaon pelaaminen sen jälkeen, kun tarjoaminen on päättynyt' on bridgessä periaatteessa hyvin yksinkertaista: Kyseessä on tikkipeli, joka on sitoumuksen mukaan joko valttipeliä tai valtitonta peliä, jota bridgekielessä kutsutaan sangiksi (englanniksi no trump, lyh. NT).

Korttien arvojärjestys on normaali, ässä korkein, kuningas seuraava jne. Maata on tunnustettava, jos voi; jos ei voi, saa pelata haluamansa kortin. Ylimenopakkoa tai valttipakkoa ei ole. Tikin saaja aloittaa seuraavan. Tämän yksinkertaisuuden perusteella bridgeä voisi luulla aika mielenkiinnottomaksi... mutta todellisuus on toisenlainen. Jaon pelaaminen on vain osa laajempaa kokonaisuutta, ja lisäksi siinäkin on monia kiinnostavia piirteitä; sekä sitoumuksen tekijän pelaaminen (pelinvienti) että vastustajien toiminta (puolustuspeli) vaatii paljon taitoja.

Ensimmäisen tikin aloittaa sitoumuksen tekijän vasemmalla puolella istuva pelaaja. Sitoumuksen tehneen puolen vastapuolella, joita kutsutaan puolustajiksi, on siis aloite-etu; se voi olla hyvinkin merkittävä - usein sitoumuksen kohtalo riippuu lähtökortista.

Pelin tärkeä erikoisuus on se, että kun ensimmäinen tikki on aloitettu eli lähtökortti on lyöty pöytään, sitoumuksen tehneen pelaajan partneri levittää korttinsa pöydälle järjestettyinä maittain kuvapuoli ylöspäin, siis kaikkien pelaajien näkyviin, "pöydäksi". Kyseisen jaon ajan hän osallistuu peliin passiivisena pelaajana ("lepääjä", "puupekka", "dummy"), joka vain noudattaa sitoumuksen tehneen pelaajan eli pelinviejän (declarer) määräyksiä korttien pelaamisesta. Itse asiassa hän voi vaikka lähteä hakemaan kahvin ja pyytää muita pelaajia "hoitamaan pöydän".

Pelinviejän partnerin korttien levittäminen pöydäksi tuo omat piirteensä peliin. Pelinviejä voi suunnitella pelin kulkua varsin pitkälle. Toisaalta puolustajatkin näkevät pöydän ja voivat suunnata peliään sen mukaan. Puolustajat eivät saa keskustella keskenään siitä, miten kannattaisi pelata, mutta he saavat antaa toisilleen viestejä sillä, mitä kortteja he pelaavat missäkin tilanteessa. Esimerkiksi tarpeettoman ison kortin pelaaminen voidaan sopia merkinannoksi siitä, että toivoo partnerin pelaavan kyseistä maata saatuaan tikin. (Tällaiset sopimukset on tietysti tehtävä ennen pelin alkua, ja ne ovat luonteeltaan julkisia eli vastustajilla on oikeus saada niistä tieto. Ja tavallisempi sopimus on itse asiassa "pieni pyytää".)

Nimityksistä ja merkinnöistä

Pelaajista käytetään nimityksiä pohjoinen, itä, etelä, länsi, lyhennettynä joko P, I, E, L tai englannin mukaan N, E, S, W. Vastakkain istuvat pelaajat muodostavat parin, pohjoinen ja etelä yhden parin, itä ja länsi toisen.

Maat, joista bridgessä käytetään usein nimitystä värit, merkitään tavallisimmin joko englanninkielisillä lyhenteillä C (club, risti), D (diamond, ruutu), H (heart, hertta) ja S (spade, pata) taikka symboleilla ♣ ♦ ♥ ♠.

Kuvakortit esitetään yleensä englantiin pohjautuvilla merkinnöillä A (ässä, ace), K (kuningas, king), Q (rouva, queen) ja J (sotilas, jack). Ruotsinkielisessä kirjallisuudessa merkinnät ovat yleensä E (ess), K (kung), D (dam) ja Kn (knekt). Joskus kymppiä merkitään T-kirjaimella. Muutoin sotilasta pienempien korttien arvot ilmaistaan numeroin.

Esitettäessä jakoja pelaajien kädet kuvataan yleensä siten, että pohjoinen on ylhäällä kuten kartallakin. Jaon yläpuolelle merkitään usein jakaja (kirjaimella) ja vaaravyöhykkeet; esim. S/EW tarkoittaa, että etelä on jakajana ja että itä-länsi-pari on vaaravyöhykkeessä (ja toinen pari ei).

Lisätietoja

Tätä esitystä paljon laajempi ja asiantuntevampi johdatus bridgeen on Bridge World Magazinen tarjoama Introduction to bridge.

Bridgestä on tietoja mm. Suomen Bridgeliiton Web-sivuilla.

Olen kirjoittanut kuvauksen ns. paneelistandardista, joka mielestäni sopii hyvin tarjousjärjestelmäksi etenkin aloittelijoille. Siihen liittyy yleisluonteisempi kuvaukseni ns. luonnollisesta tarjousjärjestelmästä sekä suppeahko bridgesanasto.


Jukka Korpela

1998-04-27