Fraktuura ymmärretään joskus kirjoitusjärjestelmäksi, mutta lähinnä kysymys on fonttien luokasta. Fraktuurafonteissa kirjaimet, varsinkin versaalit, ovat koristeellisempia kuin mihin olemme nykyisin tottuneet. Lisäksi ne ovat usein paksuviivaisia, mistä johtuu fraktuuran englanninkielinen nimitys blackletter. Englannin kielessäkin käytetään kyllä sanaa Fraktur, mutta se tarkoittaa yleensä vain yhtä fraktuuran alalajia. Oikeastaan fraktuurafontit ovat goottilaisten fonttien alalaji, mutta Suomessa yleensä kaikkia goottilaisia fontteja kutsutaan fraktuuraksi.
Seuraavassa on tekstiä eräällä fraktuurafontilla (UnifrakturMaguntia): Olipa kerran kolme pientä porſasta.
Fraktuurafontit koetaan vanhanaikaisen, ”goottilaisen” näköisiksi, varmaan paljolti siksi, että niitä käytettiin aiemmin kirjoissa ja niistä nykyisin on luovuttu. Mielikuvissa fraktuura usein yhdistetään myös saksalaisuuteen. Esimerkiksi Asterix-sarjakuvien puhekuplissa gootit – jotka edustavat saksalaisia – puhuvat fraktuuraa. Se saatetaan lisäksi yhdistää natsismiin. Natsit jonkin aikaa suosivatkin fraktuuraa ”saksalaisena” kirjoitustapana, mutta myöhemmin he ryhtyivät vastustamaan sitä.
Fraktuuraa sanotaan usein vaikealukuiseksi, mutta tämä johtuu lähinnä siitä, ettemme ole tottuneet siihen. Sitä oppii pienellä harjoittelulla lukemaan aika hyvin, joskin versaalikirjaimet aiheuttavat ongelmia, ja joihinkin fraktuuran erikoisuuksiin kuten k:n muotoon ja kahdenlaisiin s-kirjaimiin vie aikansa. Omana aikanaan fraktuuraa pidettiin luonnollisena ja helppona, ja siirtymistä siitä nykyisiin kirjainmuotoihin vastustettiin myös luettavuusperusteilla.
Yksinkertaisemmat fontit syrjäyttivät fraktuuran pääosin jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Sanomalehtien otsikoissa fraktuuraa käytettiin vielä 1920-luvulla, ja kansakoulun lukukirjassa oli muutamia fraktuuralla kirjoitettuja kappaleita 1930-luvulle asti.
Omana aikanaan fraktuura ei tuottanut luettavuusongelmia sen enempää kuin nykyisetkään kirjainten muodot. Siirtyminen fraktuurasta antiikvaan eli nykyisiin muotoihin tuotti aikanaan huomattavia ongelmia sekä latojille että lukijoille. Antiikva tarkoittaa varsinaisesti ns. päätteellisiä kirjaimia, joissa kirjainten viivat yleensä päättyvät pieniin poikkiviivoihin. Toinen nykyaikaisten kirjainmuotojen perustyyppi on groteski, josta pääteviivat puuttuvat ja joka tämän takia usein näyttää vielä pelkistetymmältä kuin antiikva.
Vaikka fraktuurassa onkin lähinnä kyse vain fonteista, siihen liittyy joitakin kirjoitusjärjestelmän erikoisuuksia. Ensinnäkin fraktuurassa on kaksi erilaista gemena-s:ää, joita käytetään määrättyjen sääntöjen mukaan. Merkkien koodauksen tasolla niistä toinen on tavallinen s:mme ja toinen on ns. pitkä s eli ſ (U+017F), joka sisältyy joihinkin muihinkin fontteihin kuin fraktuurafontteihin. Pitkä s muistuttaa monen nykylukijan mielestä hämäävästi f-kirjainta. Monille tuttu vitsi on tuotenimen Siſu (Sisu) lausuminen ”Gifu”. Toisaalta pitkä s muistuttaa matemaattista integraalimerkkiä ∫, joka on kuitenkin aivan eri symboli. (Tosin niillä on yhteys: integraalimerkin muodosti matemaatikko Leibniz sanan summa alkukirjaimena käytetystä pitkästä s:stä, koska integraali on eräänlaisen summan raja-arvo.)
Erilaisten s-kirjainten säännöt olivat osittain erilaisia kielissä ja saattoivat muutenkin vaihdella. Agricola käytti meidän tavallisena s:nä pitämäämme kirjainta lähinnä vain sanan lopussa, muutoin pitkää s:ää. Myöhemmin pitkää s:ää käytettiin suomessa yleensä tavun alussa (esimerkiksi ſuſi, mutta jos, misſä), joskin tällöin sovellettu tavujako poikkesi osittain nykyisestä. Aiheesta on hiukan lisää S-kirjaimen tarinassa.
Agricolan
Uuden testamentin suomennoksen (Se Wsi Testamenti) kannessa
olevassa teoksen nimessä molemmat gemena-s:t ovat pitkiä ässiä,
vaikka jälkimmäinen ei ole tavun alussa. W-kirjaimen käyttö
pitkän u:n merkkinä (uu) on käytetyn, melko epäjohdonmukaisen
kirjoitusjärjestelmän ominaisuus. Huomaa myös yhdysmerkin
muoto.
Fraktuurassa v-kirjain on yleensä muodoltaan kaksinkertainen ja näyttää meistä kaksois-v:ltä w. Tosin fraktuurassa esiintyy joskus myös yksinkertainen v-kirjain. Kun fraktuurasta oli siirrytty nykyaikaisempiin fontteihin, saatettiin niissä käyttää w-kirjainta v-kirjaimen sijasta suomen kielessäkin. Käytäntö saattoi jatkua pitkäänkin. Tästä johtuvat joidenkin nimiasujen w-kirjaimet, esimerkiksi Warkaus, Wiipuri, Wirtanen.
Fraktuurassa yhdysmerkki on erityyppinen kuin nykyaikaisissa fonteissa ja muistuttaa hiukan kallellaan olevaa yhtäläisyysmerkkiä (=). Tätä perua on, että joissakin nykyisissäkin fonteissa yhdysmerkki on hiukan kalteva.
Fraktuuran kirjoittaminen onnistuu tavallisella kotitietokoneellakin, kunhan lataa ja asentaa siihen jonkin fraktuurafontin, kuten Bertholdr Mainzer Fraktur tai UnifrakturMaguntia. Verkkosivuilla voi käyttää Google-fonttia UnifrakturMaguntia.
Tekstin voi kirjoittaa normaalisti ja sitten muuttaa fraktuuraksi vaihtamalla sen fontin. Edellä mainittu kahden erilaisen s:n käyttö on kuitenkin hoidettava erikseen. Yleensä fraktuurafontissa pitkä s (ſ) on Unicode-merkkiä U+017F vastaavassa paikassa, ja sen voi kirjoittaa esimerkiksi toiminnon Lisää → Merkki avulla.
Jos käytät UnifrakturMaguntiaa verkkosivulla ns.
upotettavana fonttina, lisää tähän käytettävään koodiin parametri
subset=all seuraavasti:
<link href="https://fonts.googleapis.com/css?family=UnifrakturMaguntia&subset=all" rel="stylesheet">
Muutoin mm. pitkä s ei ole käytettävissä.
Nykyisin koristelutarkoituksessa käytetyt fraktuuraa muistuttavat fontit eivät aina ole aitoa fraktuuraa, vaan muodoiltaan yksinkertaisempia, ja niistä saattaa jopa puuttua pitkä s. Lisäksi tekstin kirjoittaja ei useinkaan osaa käyttää pitkää s:ää, vaikka se fontissa olisikin.