S-kirjain on kehittynyt kreikkalaisesta sigma-kirjaimesta Σ muodon yksinkertaistumisen ja pyöristymisen kautta. Välimuodoksi voi ajatella Z:n peilikuvan, jossa sigman kulmikas viiva on korvautunut suoralla.
Gemena-s s on muodoltaan pienennettyä versaalia, mutta käsin kirjoitettaessa s usein liittyy edelliseen kirjaimeen jyrkästi nousevalla viivalla. Tämän mukainen on s nykyisinkin joissakin kaunokirjoitusta jäljittelevissä fonteissa.
Gemena-sigma kehittyi aivan toisenlaiseksi, ja siitä on kaksi muotoa: tavallinen σ ja sanan lopussa käytettävä ς. Versaali-sigmasta puolestaan on uudella ajalla kehitetty matematiikan sigma-symboli ∑, joka käytetään summalausekkeiden esittämiseen. Tämä perustuu siihen, että sigma ääntyy kuten latinan sanan summa alkukirjain.
Sigmasta – sen yksinkertaistuneesta muunnelmasta – on kehittynyt myös kyrillisen aakkoston C-kirjain, joka tarkoittaa s-äännettä. Se on siis aivan eri alkuperää kuin latinalainen C.
Kreikkalainen sigma-kirjain on kehittynyt seemiläisestä shin-kirjaimesta 𐤔, jonka nimi tarkoittaa hammasta ja jonka muoto lienee syntynyt kahden ylähampaan kuvasta, jonka muoto muodostui W:n tapaiseksi. Hampaiden muoto näkyy tavallaan selvempänä shinin seuraajassa heprean shin-kirjaimessa ש ja vielä selvemmin siitä kehitetyssä kyrillisessä šaa-kirjaimessa Ш. Arabiassa shinin seuraajia ovat sin س ja šin ش. Seemiläisissä kielissä muutenkin shinistä kehittyneet kirjaimet ovat tarkoittaneet sekä s- että š-äännettä siten, että lisämerkeillä (pienillä pisteillä) on saatettu osoittaa, kummasta on kyse. Shinin alkuperäinen ääntämys on ehkä ollut vain š.
Kreikkalaiset muuttivat shinin asennon kiertämällä sitä 90° myötäpäivään eli oikealle osoittavaksi, jolloin syntyi Σ. Kreikassa se tarkoittaa vain s-äännettä, koska suhu-s š puuttuu kreikasta.
Fraktuurassa (josta kerrottiin kohdassa 2.8) oli kaksi olennaisesti eri muotoa gemena-s:stä: tavallinen s eli ”lyhyt s” ja ”pitkä s” ſ. Nimet viittaavat kirjainten pituuteen, oikeastaan korkeuteen, eivät äänteen pituuteen; kumpikin oli ääntämykseltään tavallinen s, ei kaksoiskonsonanti kuten suomen ss. ”Lyhyt s” on olennaisesti gemena-S pienennettynä, kun taas ”pitkä s” oli alkujaan merkin ∫ tapainen, ikään kuin vaakasuunnassa litistetty versio S:stä. Myöhemmin merkin alakaari usein jäi pois, jolloin päädyttiin muotoon, joka muistuttaa f:ää. Pienimmillään ero voi olla sellainen, että pitkässä s:ssä ſ on lyhyt poikkiviiva vain pystyviivan vasemmalla puolella, f:ssä molemmilla puolilla.
Kahta erilaista s-kirjainta käytettiin myös käsin kirjoitetussa tekstissä, ja tämä tapa säilyi viimeisenä piirteenä vanhoista käsialoista. Myös painotekstissä se saattoi säilyä jonkin aikaa senkin jälkeen, kun fraktuurasta oli muutoin luovuttu. Tätä kuvastaa se, että vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi kertoo:
”Kirjaimet ſ ja w (W) ovat tarkoin samatehtäväisiä kuin s ja v (V), mutta niiden käyttö on harvinaisempaa. Edellinen kuuluu varsinaisesti erityiseen kirjasinlajiin, fraktuuraan, jossa se on tavunalkuisen s:n merkkinä (käytetty kohdittain poikkeuksellinen tavujako periytyy kuitenkin vanhoilta ajoilta, niin että esim. niska, vastaan kirjoitetaan niſka, vaſtaan). Jälkimmäinen kuuluu sekin fraktuuraan, mutta jotkut viljelevät sitä (varsin tarpeettomasti) etupäässä nimissä ja lähinnä koristelusyistä antiikvassakin (esim. Wäinö, Weikko, Wainio).”
Viittaus vanhaan tavujakoon tarkoittanee sitä, että aiemmin saatettiin tavutuksessa erottaa kaksi konsonanttia kuten sk tai st tavun alkuun (ni-ska, va-staan). Tämä noudatti vieraita esikuvia. Monissa kielissähän sk tai st voi aloittaa sanan, jolloin on luonnollista käsittää ne myös sanan sisällä samaan tavuun kuuluviksi. Tosin tämä selitys saattaa olla turhan hankala. Valinta lyhyen ja pitkän s:n välillä saattoi riippua typografisista seikoista.
Pitkä s oli alkujaan gemena-s:n tavallisempi muoto, ja meidän s:äämme muistuttavaa muotoa käytettiin vain sanan lopussa. Kyse oli samanlaisesta ilmiöstä kuin kreikan kirjoituksessa, jossa s-kirjaimen vastineella on gemenassa sanan lopussa eri muoto (ς) kuin muualla (σ). Lisäksi ss-yhdistelmän ensimmäinen s kirjoitettiin pitkänä: ſs. Myöhemmin lyhyen muodon käyttö laajeni ja lopuksi, antiikvaan siirryttyä, syrjäytti pitkän s:n kokonaan.
Fraktuuran kirjainmuodot ovat myös saksan kaksois-s:n ß takana.
S-kirjaimen ääntämys vaihtelee suuresti, vaikka se yleensä on ”jonkinlainen s-äänne”. Esimerkiksi englannin kielessä esiintyy tavallinen s, joka ääntyy suomalaista terävämmin, suhu-s, jota yleensä merkitään sh:lla, soinnillinen s, jota merkitään z:lla tai s:llä, ja soinnillinen suhu-s, joka esiintyy melko harvoissa sanoissa, esimerkiksi sanassa measure. Venäjän kielessä on vielä enemmän ässiä.
Monissa kielissä s-kirjain ääntyy usein soinnillisena (IPA-merkki [z]) etenkin vokaalien välissä ja soinnillisen äänteen jäljessä sanan lopussa. Esimerkiksi englannin sanan roses ’ruusut’ molemmat s:t ääntyvät soinnillisina. Sellaisissa kielissä käytetään usein vokaalien välissä kahta s:ää (ss) tavallisen s‑äänteen merkkinä.
Koska suomen s-äänteellä ei varsinaisesti ole kilpailijoina muita s-äänteitä, sen ääntämys voi vaihdella äänteellisen aseman ja puhetilanteen mukaan ilman isoja ongelmia. Yleensä siinä on ainakin jonkin verran suhahtavuutta eli muiden kielten suhu-s:n piirteitä. Vaikka s ääntyisi täysin suhu-s:nä kuten usein humaltuneen puheessa, se on tunnistettavissa s:ksi, koska suomessa ei tarvitse juuri erottaa tavallista s:ää ja suhu-s:ää.
Periaatteessa huoliteltuun suomen yleiskieleen kuitenkin katsotaan kuuluvan s:n lisäksi suhu-s, joka tulisi merkitä š:llä, ja soinnillinen suhu-s, joka tulisi merkitä ž:lla ja joka käytännössä esiintyy (vieraita nimiä lukuun ottamatta) vain yhdistelmässä dž ja vain harvoissa sanoissa. Aiheesta on lisää Š:n ja Ž:n tarinoissa.
Kirjain s on ajan yksikön sekunnin tunnus. Aiemmin käytetystä suomalaisesta lyhenteestä ”sek.” on enimmäkseen luovuttu, kun taas englannin kielessä ”sec” tai ”sec.” on vielä melko tavallinen.
Kirjain S taas on siemensin, sähköopissa käytetyn konduktanssin yksikön tunnus.
Fysiikan kaavoissa kursivoitu s tarkoittaa usein matkaa, S taas entropiaa.
Vaatteiden kokomerkintänä S tarkoittaa pientä, englanniksi small.
S kompassisuunnan tunnuksena tarkoittaa etelää, englanniksi south.
Sellaisissa ilmauksissa kuin Ässärykmentti ei sana ässä ole s-kirjaimen nimenä vaan viittaa korttipakan ässään, joka on monissa peleissä maansa korkein kortti. Korttipakan ässän nimi johtuu monen vaiheen kautta latinan sanasta as (genetiivi assis), joka tarkoittaa kuparikolikkoa. Yhteys s-kirjaimen nimeen on siis sattumaa, mutta sitä voidaan käyttää kaupallisesti hyväksi: esimerkiksi S-kauppa voidaan mieltää Ässäkaupaksi.
Dollarin merkki $ näyttää S-kirjaimesta kehitetyltä, ja tavallaan se onkin. Sen alkuperä on ilmeisesti espanjalaista rahayksikköä tarkoittavan sanan peso monikkomuodon pesos lyhenne PS. Kun kirjaimet P ja S ruvettiin kirjoittamaan nopeasti päällekkäin, jäi P:stä jäljelle vain pystyviiva. Tässä vaiheessa symboli oli jo siirtynyt dollarin merkiksi. Myöhemmin se on otettu monien muidenkin valuuttojen merkiksi.