Mikä valokuva on (tekijänoikeudellisesti)?

Vaikka valokuvan käsite saattaa ehkä tuntua itsestäänselvältä, se on osoittautunut ongelmalliseksi. Onko röntgenkuva valokuva? Entä valokopio? Asian tekee olennaiseksi muun muassa se, että tekijänoikeuslaissa valokuvalla on erityiskohtelu, jota ei ole esim. piirroksilla.

Tässä ei puututa siihen, mitä vastaavia tulkintaongelmia voisi syntyä, kun jossakin muussa lainsäädännössä taikka määräyksissä, sopimuksissa tms. esiintyy sana "valokuva". Esimerkiksi Suomen mainosvalokuvaajat ry:n vakiosopimusehdoissa oleva "valokuvan määritelmä" koskee vain sitä, minkä materiaalin katsotaan kuuluvan valokuvan käsitteeseen, ja sen tarkoitus on muutenkin toinen kuin tässä tarkasteltava.

Miksi valokuvalla on erikoissuoja?

Aluksi on hyvä kysyä, miksi aiheellamme on merkitystä. Miksi oikeastaan valokuville on, aikoinaan erillislaissa ja nyttemmin tekijänoikeuslaissa, säädetty erityinen suoja? Suomen tekijänoikeudessahan on yleisperiaatteena, että mitään ei suojata vain siksi, että sen tekeminen on vaatinut työtä ja vaivaa, vaan suojataan luovan työn tulosta, mitä se sitten tarkoittaneekin. Tästä periaatteesta on kuitenkin luovuttu joidenkin tuotosten osalta antamalla niille ns. lähioikeussuoja, joka siis sisältää itse asiassa Suomen varsinaiselle tekijänoikeudelle vieraan ajattelutavan.

Miksi siis kaikki valokuvat, niiden luonteeseen, laatuun ja luovuuteen lainkaan katsomatta, ovat tietyssä mielessä suojattuja, kun taas esimerkiksi kaikki piirrokset eivät ole? Mahdollisesti taustalla on se, että valokuvaus on suhteellisen nuori asia, ja vielä muutamia vuosikymmeniä sitten valokuvia otettiin melko vähän, ja kuvaaminen oli kallista ja osittain vaivalloistakin. Nykymaailmassa, jossa sananmukaisesti lapsikin voi näpsiä kuvia, vieläpä ihan onnistuneita, vahva suoja tuntuu oudolta.

Valokuvien suojaa voisi kuitenkin yrittää perustella niiden dokumentaarisuudella ja siitä johtuvalla potentiaalisella arvolla. Ajateltakoon vaikkapa valokuvia kuuluisasta Concorde-onnettomuudesta. Kuville muodostui suuri markkina-arvo. Jos valokuvilla ei olisi erikoissuojaa, niin kyseiset kuvat eivät ehkä olisi lainkaan suojattuja, vaan niitä saisi julkaisuissa vapaasti käyttää, kunhan vain saa kuvan kappaleen tai jäljennöksen käsiinsä. On nimittäin vaikea ajatella, että yllättävän tapahtuman valokuvaamiseen sisältyisi luovuutta tekijänoikeudellisessa mielessä. Hoksottimia, nopeutta ja tilaisuuden se kyllä vaatii.

Pitääkö sitten valokuvia suojata siksi, että muutamilla valokuvilla on potentiaalinen dokumentaarinen arvo? Esimerkki oli (tarkoituksellisen) kärjistetty, koska onnettomuuskuvan arvo perustuu sen sensaatioarvoon ja ihmisten outoon viehtymykseen kuulla ja nähdä suuronnettomuuksista. Mutta tämän lisäksi valokuvien suojalla on se merkitys, että ihmisellä, joka on ottanut tärkeän valokuvan, on käytännöllinen syy tuoda se esiin ja antaa se julkaistavaksi. Lisäksi suoja saattaa jopa innostaa ihmisiä näpsimään kuvia siinä toivossa, että jokin olisi täysosuma.

Voisimme siis sanoa, että valokuvilla on suoja, koska valokuva voi olla ainutkertainen tallenne jostakin todellisesta tilanteesta tai tapahtumasta ja sillä siksi voi olla suuri taloudellinen ja kulttuurillinen merkitys. Toki vain pieni murto-osa valokuvista on tässä mielessä dokumentaarisia, mutta toisaalta kaikkien valokuvien suojaaminen on yksinkertainen ja selvä ratkaisu. Ja jos valokuva on tusinatavaraa, ei sen jäljentämiselle ole kysyntää, tai jos on, valokuvaaja kai suostuu siihen, kun vain lupaa pyydetään.

Voitaisiin sanoa, että edellä kuvattu ajatusmalli, joka siis on vain olettamani ajatustapa valokuvaoikeuden taustalla, olisi kuitenkin aika sopimaton netin aikakaudella. Eikö tusinakuvia saisi panna vaikkapa veppisivuilleen mitään lupia kyselemättä, ja eikö saisi käyttää muiden kuvia, jos niitä netistä löytää? Useinhan ei ole tarvetta erityisen hyvälle kuvalle, vaan kuvalla on hyvin käytännöllinen tarkoitus, kuten vaikkapa osoittaa suunnilleen, miltä jokin eläin tai kaupunki tai rakennus näyttää. Jos haluaisin veppisivulla tai kirjassa kertoa Mona Lisasta, niin pitääkö minun mennä Louvreen kuvaamaan, sikäli kuin se on sallittuakaan, tai ostaa oikeudet jonkun ottamaan kuvaan? Tuntuu suhteettomalta, että esimerkiksi taideteoksesta otettua valokuvaa ei saisi vapaasti käyttää, jos itse taideteos on tekijänoikeudesta vapaa.

Taideteoksesta otettu valokuva käsitetään, vakiintuneen tulkinnan mukaan, taideteoksen kappaleeksi. "Teoksen kappaleen" ei siis tarvitse olla alkuperäisteoksen veroinen eikä toistaa sen kaikkia aspekteja eikä edes itse teosta kokonaan, vaan esimerkiksi kirjan sivun kopiointia pidetään kirjan kappaleen valmistamisena tekijänoikeudellisessa mielessä. Taideteoksen valokuvaaminen siis edellyttää teoksen tekijän lupaa, ellei jokin tekijänoikeuden rajoitus sovellu; käytännössä tärkeä rajoitus on muun muassa kopiointi yksityiseen käyttöön, joten tekijänoikeus ei siis estä taideteoksen kuvaamista, jos kuva tulee vain kuvaajan henkilökohtaiseen albumiin, itse katseltavaksi ja ystäville näytettäväksi. Mutta toisaalta valokuvaan on sen kuvaajalla erityinen oikeus. Jos A on maalannut taulun ja B ottaa siitä valokuvan, niin kuvan julkaiseminen vaatii sekä A:n että B:n luvan, yleisesti ottaen. Edes A itse ei saa käyttää kuvaa ilman valokuvaajan, B:n lupaa. Kuvaajallahan on valokuvaan tietyt oikeudet, oli kuva millainen tahansa.

Mutta valokuvien erityissuoja ei ehkä ole ihan niin perusteeton kuin miltä voi tuntua. Sitä voidaan perustella paitsi edellä mainitulla dokumentaarisuusperiaatteella ja siitä johtuvalla potentiaalisella arvolla myös sillä, että teokseksi tulkittavan valokuvan ja muun valokuvan välinen ero on varsin epäselvä. Erityissuoja vähentää rajanvedon vaikeuden käytännöllistä merkitystä. Tämä sanotaan melko suoraan hallituksen esityksessä 1994:287 (kohdassa 1.5.7):

Valokuvia otetaan päivittäin sekä ammattimaisessa että harrastustoiminnassa valtavia määriä. Osa kuvista ei yllä teostasoon. Rajanveto-ongelmia valokuvateosten ja muiden valokuvien välillä vähentää se, että suojissa ei 49 a §:n mukaisen suoja-ajan kuluessa ole muita olennaisia eroja kuin edellä mainittu levitysoikeuden puuttuminen muilta kuvilta kuin valokuvateoksilta.

Ei määritelmää?

Pirkko-Liisa Haarmannin tekijänoikeuskirjan eri-ikäisissä versiossa (vanhemmassa s. 196 - 198, uudemmassa s. 201 - 202) on käsitelty kysymystä siitä, miten valokuvan käsite on ymmärrettävä lain tulkinnassa. Vanhemmassa versiossa puhe on silloin voimassa olleesta laista (laki oikeudesta valokuvaan, ValokuvaL), mutta sama tulkintaongelma syntyy nykyisinkin, kun valokuvien suojasta on säädetty tekijänoikeuslaissa.

Vanhemmassa versiossa Haarmann toteaa aluksi, että valokuvan käsitettä ei määritellä laissa eikä sen esitöissäkään, siis esimerkiksi hallituksen esityksen perusteluissa. Omalla tavallaan erikoinen, toisella tapaa tyypillinen on Haarmannin huomautus "Lainsäätäjä ei ole lähtenyt määrittelemään tekniikan alaan kuuluvaa ilmiötä." Uudemmassa versiossa hän kirjoittaa vain: "Asiaa on pidetty riittävän selvänä ilman erityistä säännöstäkin." Määritelmiä on laeissa yleisesti vältetty silloin, kun itse lailla ei ole pyritty luomaan uusia käsitteitä. Tätä välttelyä usein perustellaan yksittäistapauksissa - siis kysyttäessä, miksei jotain käsitettä ole laissa määritelty - kovin lyhyesti vain viittaamalla siihen, että laeissa ei yleensäkään määritellä käsitteitä! Haarmannin kommentti voidaan lukea monella tapaa, mutta tarkoitettu ajatus lienee se, että käsite on tarkoituksellisesti jätetty määrittelemättä, koska käsitteen sisältö voi muuttua teknisen kehityksen myötä.

Määritelmän puuttumisen voidaan katsoa mahdollistavan sen, että lain tulkintaa muuttamalla voidaan saada lain sisältö vastaamaan tekniikan muutoksia tai vain yhteiskunnan olojen, käsitysten tai muun muutoksia. Voidaan ajatella, että nopeiden muutosten yhteiskunnassa täytyy toimia siihen tapaan, vaikka se merkitseekin lain sisällöstä päättämisen osittaista siirtämistä lainsäätäjältä pois. Toisaalta tätä voitaisiin arvostella muun muassa oikeusturvan ja -varmuuden kannalta: lain tosiasiallisesta sisällöstä ei voi saada tietoa itse laista. Voidaan myös kysyä, onko tulkinnan yleinen ja varma muuttaminen sen helpompaa kuin lainmuutos ja kuka tai mikä sen tulkinnan muutoksen tekisi.

Mutta joka tapauksessa valokuvan käsitteen tulkinnanvaraisuus osoittaa, että jonkinlaisia määritelmiä tarvitaan, olivat ne sitten laissa, esitöissä, ennakkopäätöksissä tai muualla. Haarman rajaakin valokuvan käsitettä usealla olennaisella tavalla.

"Valon vaikutuksesta sille herkälle materiaalille"

Kirjansa vanhemmassa versiossa Haarmann viittaa vanhempiin esitöihin ja oikeuskirjallisuuteen (T. M. Kivimäki: Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait, 1966, s. 212), joissa "valokuvalla tarkoitetaan kuvaa, joka syntyy valon vaikutuksesta sille herkälle materiaalille", ja jatkaa:

Valo voi olla näkyvää tai näkymätöntä, kuten infrapuna- tai röntgensäteitä. Tämän kuvailun mukaisesti lain piiriin kuuluvat mm. röntgenkuvat. ValokuvaL 1 §:n 2 momentissa tähdennetään valokuvana pidettävän myös sellaista kuvaa, joka valmistetaan valokuvaamiseen verrattavin menetelmin.

Tähän on syytä aluksi huomauttaa, että viimeksi mainittua säädöstä tai sitä vastaavaa ei laissa nykyisin ole. Tämä ei sinänsä välttämättä merkitse, että tulkinta olisi muuttunut. Asiaan palataan jäljempänä.

Kirjansa uudemmassa versiossa Haarmann viittaa hallituksen esitykseen 1994:287, jossa on esitetty edellä mainittu määritelmä (yleisperustelujen kohdassa 1.5.7):

Samoin kuin nykyisen valokuvalain myös 49 a §:n suojan kohteena ovat kaikki valokuvat. Nykyisen valokuvalain 1 §:n 2 momentissa on säännös, jonka mukaan valokuvana pidetään myös kuvaa, joka valmistetaan valokuvaamiseen verrttavin menetelmin. Tätä vastaavaa säännöstä ei ehdoteta otettavaksi 49 a §:ään. Ratkaisu vastaa edellä valokuvateosten kohdalla omaksuttua ratkaisua.

Mitä on pidettävänä valokuvana, on riittävän selvää ilmankin edellä mainittua erityistä säännöstä. Lakia ei tässä suhteessa muuteta. Valokuvana pidetään valon vaikutuksesta sille herkkään materiaaliin syntynyttä kuvaa. Valo voi olla näkyvää tai näkymätöntä, kuten infrapuna- tai röntgensäteitä. Valokuvaukseen verrattavana menetelmänä pidetään myös lämmön avulla tapahtuvaa kuvaamista. Kuvan kiinnitysalustana puolestaan voi olla mikä tahansa tähän soveltuva väline tai aine. Valokuvana pidetään siis esimerkiksi magneettiselle kuvanauhalle tai tietokoneen muistiin tallennettuja kuvia, vaikka niitä ei voi nähdä ilman teknisiä apuvälineitä.

Mielenkiintoista on, että asiaa pidetään riittävän selvänä ilman laissa olevaa määritelmääkin, mutta kuitenkin määritelmä yritetään esittää lain perusteluissa!

Mutta mitä on valo? Tavallisesti määritellään, että valoa on sähkömagneettisen spektrin se osa, joka on ihmissilmin (välittömästi) nähtävissä. Ilmaisu "valo voi olla näkyvää tai näkymätöntä" näyttäisi aika selvästi sanovan, että valoksi pitäisi tässä yhteydessä tulkita kaikki sähkömagneettinen säteily (tai aaltoliike, kummaksi vain haluamme sitä kutsua). Yleensä kai vain ultraviolettia aaltoaluetta kutsutaan yleiskielessä ja fysiikassakin joskus valoksi, osittain ehkä siksi, että se on lähinnä valon aaltoaluetta, mutta ehkä pikemminkin siksi, että käytännössä sitä käytetään hyväksi tavalla, johon liittyy valo. Kun "katsotaan ultravioletissa valossa", niin se tarkoittaa, että käytetään säteilylähdettä, joka lähettää (muun ohessa) ultraviolettia säteilyä, joka saa tutkittavan esineen tai aineen lähettämään ihmissilmin nähtävää säteilyä, siis valoa. Vielä on mainittava, että monet eläimet havaitsevat ultraviolettia säteilyä kuten ihminen valoa, joten ei ole kovin kaukaa haettua sanoa, että ne "näkevät ultraviolettia valoa".

Erikoista on, että esimerkkinä mainitaan infrapunasäteet, joiden kutsuminen valoksi on vähemmän luonnollista kuin ultraviolettien, ja röntgensäteet, joita kai hyvin harvoin kutsutaan valoksi.

Vaikka sanaa "valo" joskus käytetään myös sähkömagneettisesta säteilystä yleensä, kyse on useimmiten vain ilmaisun lyhyydestä ja eräänlaisesta pars pro toto -ilmaisusta. Esimerkiksi ilmaisu "valon nopeus" tarkoittaa kyllä yleisesti sähkömagneettisen säteilyn nopeutta, mutta koska nopeus on aallonpituudesta riippumaton, on luontevaa käyttää yhden ja ihmiselle tutuimman aaltoalueen nimitystä.

Jos valolla todella tässä yhteydessä tarkoitettaisiin koko spektriä, se tarkoittaisi, että esimerkiksi kuva, jonka gammasäteily, radioaallot tai mikroaallot synnyttävät niille herkälle materiaalille, olisi "valokuva". Mikroaaltouuniin pantu ruoka, johon mikroaallot ovat synnyttäneet kuvioita, olisi siis valokuva tekijänoikeuslaissa tarkoitetussa mielessä. (Toki meidän on oletettava, kuten yleensä valokuvista puhuttaessa, että joku ihminen on ne jossakin mielessä ottanut, mikä tarkoittanee, että ihminen on jotenkin tarkoituksellisesti saanut aikaan kuvan muodostumisen.) Tämä on outo ajatus. Ja joskaan tällä tapauksella ei olisi suurtakaan käytännön merkitystä, niin muissa tilanteissa on merkitsevää, miten laajaksi valokuvan tulkinta muodostuu. Esimerkiksi fysiikassa tehtävät kokeet, joilla muodostetaan kuvia mistä tahansa säteilystä, olisivat "valokuvia", kun taas ainehiukkasten virrasta saatava kuva jäisi ilman lain suojaa. Miksi neutroni ja fotoni eivät ole tasa-arvoiset lain edessä?

"Valokuvaamista vastaavat menetelmät"

Edellä mainittiin, että laissa aiemmin puhuttiin "valokuvaamista vastaavista menetelmistä". Voi kysyä, mitä merkitsee, että HE 161/1990:n perusteluissa kyseisen säädöksen erityisperustelut olivat seuraavat:

Valokuvana pidetään 2 momentin mukaan myös kuvaa, joka valmistetaan valokuvaamiseen verrattavin menetelmin. Integroitujen piirien valmistuksessa on mahdollista käyttää valokuvaamiseen verrattavaa tekniikkaa. Valokuvalaki tulee sovellettavaksi esimerkiksi valmistuksessa käytettäviin maskeihin. Koska integroitujen piirien suojasta ehdotetaan annettavaksi erityislaki, valokuvalain päällekkäinen soveltaminen poistetaan tältä osin nimenomaisella 3 momenttiin otettavalla säännöksellä.

Onko "valokuvaamiseen verrattavien menetelmien" poistaminen tulkittava niin, että edellä mainitulla tekniikalla valmistettuja "kuvia" ei ylipäänsä enää pidettäisi valokuvina? Integroitujen piirien osaltahan, kuten Haarmann kirjansa vanhemmassa versiossa mainitsee, säädettiin erikseen päällekkäissuojan poistamisesta, t.s. niihin sovelletaan vain niitä koskevaa erikoislakia, ja tähän sisältyy loogisesti se, että silloin niiden katsottiin sinänsä kuuluvan valokuvan teknisen käsitteen piiriin.

Edellä mainittu HE 287/1994 ottaa asiaan kantaa, mutta kannanoton varsinainen sisältö jää siis aika hämäräksi.

Toisaalta Haarmann kuvailee, miten jo aiemmin, "valokuvaamiseen verrattavien menetelmien" ollessa itse laissa, päädyttiin käytännössä toisentyyppiseen tulkintaan:

Monessa tapauksessa, esimerkiksi kirjapainotyössä, valokuvaustekniikkaa käytetään työsuorituksen välivaiheena. Edellä esiteltyjen määritelmien mukaan kysymyksessä olisi valokuva. Käytännössä tällaisiin tilanteisiin ei ole sovellettu valokuvaa koskevia säännöksiä.

Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisussa NJA 1979 s. 70 oli kysymys väripiirustusten offset-monistamisesta. Tähän tarvittavat laatat valmistettiin valokuvaustekniikalla. Lakia oikeudesta valokuvaan ei sovelletty, koska valokuvauksella ei ollut prosessissa mitään itsenäistä "bildskapande" merkitystä, vaan kysymys oli vain alkuperäiskuvien monistamisesta.

Valokuvana ei pidetä (ks. esim. SOU 1956:25 s. 471) originaalin kokoista valokopiota; se ei ole kuva vaan originaalin kappale. Päinvastainen kanta johtaisi kiistatta omalaatuisiin tuloksiin. Samaa sääntöä soveltaen näyttäisivät toisaalta mikrofilmikuvat olevan TekijäL 49a §:n tarkoittamia kuvia.

Kirjan aiemmassa versiossa 1. kappaleen loppu oli: "ei ole ole sovellettu ValokuvaL:ia". Vastaavasti viimeisessä kappaleessa oli "valokuvalain" pro "TekijäL 49a §:n".

Arvioitaessa ruotsalaisen ennakkotapauksen merkitystä on otettava huomioon, että pohjoismaiden tekijänoikeusjärjestelmät ovat hyvin lähellä toisiaan ja alalla on tietoisesti pyritty yhteistyöhön ja yhtenäisyyteen.

Tämä näyttäisi sanovan, että olennaista on, onko kyseessä yksi yhteen -kopiointi vai pienentävä (tai suurentava) kopiointi. Tämä tuntunee omalaatuiselta muistakin kuin minusta. Mutta nähdäkseni ajatuksen takana on sinänsä järkevä logiikka, joskaan ei kiistaton.

Onko valokopio valokuva?

Jos otetaan teoksesta, esimerkiksi lehtiartikkelista tai valokuvateoksesta, valokopio on tietysti aina teoksen kappale, ja sitä otettaessa on otettava huomioon tekijänoikeus teokseen, jota kopioidaan. Mutta tämän lisäksi voidaan siis kysyä, onko valokopio itsessään valokuva, johon sen ottajalla on tietty oikeus.

Kun kyse on yksi-yhteen-kopiosta, joka on niin identtinen alkuperäisen kanssa kuin teknisesti on mahdollista, on todellakin lähellä ajatus, että kyse on vain alkuperäisteoksen kappaleesta ja että täysin epäolennaista on, miten kopio on valmistettu. Toisaalta ajatus on ristiriidassa sen kanssa, että jokainen "kuva, joka syntyy valon vaikutuksesta sille herkälle materiaalille", on valokuva, jolla on erityinen suoja.

Koska valokuvan käsitteeseen ei tekijänoikeuslaissa (eikä aiemmassa laissa oikeudesta valokuvaan) sisälly mitään vaatimusta luovuudesta, voidaan siis kai ajatella, että mikä hyvänsä menettely, joka tekee valon tuottamsta kuvasta muun kuin kohteensa "mekaanisen" kopion, tekee siitä valokuvan. Jos otan tavallisen valokopion, tulos ei ole valokuva; mutta jos painan nappia, joka tekee kopiosta suurennoksen tai pienennöksen, otan valokuvan. Tämä on mieletön ajatus, mutta siihen on hyvin vaikea olla päätymättä, jos seurataan edellä kuvattua logiikkaa.

Loogisesti ottaen kai pitäisi vielä ajatella, että monivärisestä alkuperäiskappaleesta otettu värillinen kopio on vain sen kappale, kun taas mustavalkoinen kopio on valokuva.

"Materiaali": miten materiaalista se on?

Määritelmä, jonka mukaan valokuva syntyy valon vaikutuksesta sille herkälle materiaalille,

Mutta mikä olisi digitaalikamerassa "valolle herkkää materiaalia", johon kuva syntyy? Kun kuvaa vastaava informaatio tallentuu bitteinä esimerkiksi keskusmuistiin, ei "materiaali", josta muisti koostuu, ole valolle herkkää, ja toisaalta kameran siihen osaan, joka on valolle herkkää, ei synny kuvaa. Onhan "syntymisen" tässä ajateltava tarkoittavan jonkinlaista tallentumista; muutenhan peilissä näkyvä kuvakin olisi valokuva.

Haarmann näyttäisi edustavan sellaista (sinänsä erittäin luonnollista) kantaa, jonka mukaan tällaiset kysymykset eivät ole olennaisia vaan valokuvan käsitettä on tulkittava välineneutraalisti:

Kuvan kiinnitysalustana voi olla mikä tahansa tähän soveltuva väline tai aine. Sille ei lainsäädännössä ole asetettu minkäänlaisia vaatimuksia. Valokuvina pidetään siis esimerkiksi magneettiselle kuvanauhalle tai tietokoneen muistiin tallennettuja kuvia, vaikka kuvia ei voi nähdä ilman teknisiä apuvälineitä. Ks. [komiteanmietintö] 1987:7 s. 76.

Tässä kirjan uusi versio eroaa vanhasta siten, että on lisätty sanat "tai tietokoneen muistiin".

Ilmaisu "väline tai aine" on huomattavasti väljempi kuin "materiaali". Ilmeisesti tämä tulkinta merkitsisi, että myös täysin digitaalisessa muodossa oleva data voi olla valokuva. Ja tämä siis olisi luonnollista, ja lisäksi se olisi yhdenmukaista sen kanssa, miten valokuvien suojaa voidaan perustella; onhan dokumentaarisuusajatus riippumaton fyysisestä tallennustavasta.

Mutta valokuvan käsitteen näin suuri väljyys johtaa ainakin periaatteessa melkoisiin ongelmiin. Jos maalauksesta kameralla otettu kuva on valokuva, niin millä sitten voitaisiin perustella sitä, että piirustuksesta otettu valokopio tai skannaamalla muodostettu digitaalinen muoto ei ole valokuva? Jos sovelletaan edellä kuvattua tulkintaa, jossa valokuvan käsitettä rajataan "bildskapande" merkityksillä tai "kiistatta omalaatuisten" implikaatioiden välttämisellä, on käytännössä asetettu jonkinlainen teoskynnystä vastaava "valokuvakynnys". Ja sen tulkinta tulee muodostumaan yhä hankalammaksi.

Valokuvaamisen olemus: fotorealismi?

Valokuvien erityissuojan ideana näyttäisi edellä sanotun valossa olevan se, että suojataan todellisuuden "fotorealistista" jäljentämistä. Prosessi, jossa säteily tai vastaava fysikaalinen ilmiö synnyttää esineen kuvan jonnekin, tuottaa "valokuvan", jonka "ottajalle" sitten laki antaa erityisen oikeuden "valokuvaan". Vastaavaa oikeutta sen sijaan ei ole ihmisellä, joka esimerkiksi piirtää tai maalaa kuvan todellisuudesta tai mielikuvistaan, ellei kuva ylitä ns. teoskynnystä.

Pieni ajatuskoe

Kuvitellaanpa tilanne, jossa olen tehnyt paperille piirroksen ja haluan taata, että muut eivät saa kopioida sitä ilman lupaani. Koska teoskynnyksen ylittyminen on epävarmaa, otan piirroksesta valokopion ja hävitän alkuperäisen. Olisi ilmeisen absurdia, että mille tahansa piirrokselle voisi näin keplotella suojan, jota tekijänoikeuslaki ei sille anna.

Jos sitten valokopion valokuvaluonne kiistetään, koska se on niin identtinen alkuperäisen kanssa, voimme muuttaa asetelmaa niin, että piirroksesta otetaan kameralla kuva. Edellä sanotun mukaan olisi kai merkityksetöntä, onko kyse "vanhanaikaisesta" vai digitaalisesta kamerasta. Mutta jos toisaalta on merkitystä sillä, onko kuva originaalin kokoinen, niin herää kysymys, mikä on digitaalisessa muodossa olevan kuvan koko. Digitaalikameralla otettu tai skannaamalla muodostettu kuva on teknisesti dataa, jolla itsessään ei ole fyysisiä dimensioita. Ja jos ajattelemme yksinkertaisuuden vuoksi ns. bitmap-kuvaa, joka koostuu erillisistä kuvapisteistä, pikseleistä, niin sen fyysinen esityshän vaihtelee sen mukaan, mikä on kuvapisteen koko.

Onko valokuvien erityissuoja tarpeen?

Valokuvien erityissuojasta voitaisiin luopua. Nähdäkseni mikään Suomea velvoittava sopimus tai direktiivi ei edellytä valokuville sellaista suojaa, joka niille on maassamme annettu, vaan tekijänoikeussuoja riittäisi.

Valokuvaajien työnsä tuloksille saamaa suojaa valokuvien erityissuoja ei juurikaan lisää. Omaksumalla riittävän alhainen teoskynnys valokuville voitaisiin huolehtia käytännössä nykyisenkaltaisesta suojasta. Todellisuudessa suoja tavallaan paranisikin pitemmän suoja-ajan takia sekä levitysoikeuden takia, mutta tällä ei toisaalta olisi kovin suurta käytännön merkitystä kuvien käyttäjille.

Pitkä suoja-aika aiheuttaa kyllä ongelmia, koska vanhojen valokuvien käyttöä on erittäin hankalaa saada lailliselle pohjalle, ja ongelmat ovat suureksi osaksi tarpeettomia, koska sellaisten valokuvien markkina-arvo on nykyoloissa varsin pieni tai kokonaan olematon. Tämä on kuitenkin muitakin teoslajeja koskeva ongelma, eikä suoja-ajan pidentyminen käytännössä paljoakaan pahentaisi sitä.

Viitteet

Tekijänoikeuden tuorein suomenkielinen yleisesitys on: Pirkko-Liisa Haarmannin Tekijänoikeus & lähioikeudet, Kauppakaari Oyj, Lakimiesliiton kustannus, 1999. ISBN 952-14-0244-X. Kirjan aiempi painos on Tekijänoikeus, lähioikeudet ja oikeus valokuvaan. Lakimiesliiton kustannus, 1992, ISBN 951-640-610-6. Se on mm. sikäli vanhentunut, että se on kirjoitettu ennen laajaa lainsäädännön muutosta, jossa tekijänoikeuslain rakennetta muutettiin ja valokuvia koskevat oikeudet kirjoitettiin siihen ja samalla kumottiin aiempi laki oikeudesta valokuvaan (ValokuvaL, 405/1961).