Suomen verbien partisiippien kuvaus saadaan hyödyllisemmäksi, jos sellaiset muodot kuin tekemäni ja tekemätön kuvataan varsinaisiksi partisiipeiksi eikä partisiippien kaltaisiksi. Samalla on syytä jakaa vanhojen suomen kielioppien passiivin käsite kahtia: aidoksi verbin pääluokaksi ja persoonataivutuksen yhdeksi muodoksi.
Vanhastaan on suomen kielen partisiipit kuvattu näennäisen yksinkertaisesti. Tyypillisesti esitys on ollut sellainen, jossa varsinaisia partisiippeja on vain neljä:
Ensimmäinen ja toinen partisiippi aktiivi passiivi 1. partisiippi sanova sanottava 2. partisiippi sanonut sanottu
Partisiipit ovat ensisijaisesti adjektiiveja, ja ne voitaisiinkin kuvata verbien adjektiivijohdoksiksi eikä verbinmuodoiksi. Adjektiiviluonnetta kuvastaa, että etenkin aktiivin 1. partisiippia voi komparoida varsin luontevasti: osuva, osuvampi, osuvin.
Partisiipeilla on kuitenkin muunkinlaista käyttöä:
Myös nimityksiä partisiipin preesens ja partisiipin perfekti käytetään, mutta ne ovat hiukan harhaanjohtavia. Tosin nimitykset 1. partisiippi ja 2. partisiippi eivät nekään ole hyviä, koska ne eivät mitenkään kerro merkityserosta. Erohan toki on aikamuotojen ero, joskaan ei varsinaisen preesensin ja perfektin mielessä: 1. partisiippi viittaa nykyaikaan, tulevaan aikaan tai mihin tahansa aikaan (kuten suomen preesensiksi kutsutut muodot yleensäkin), kun taas 2. partisiippi viittaa menneeseen aikaan yleisesti – eikä vain sillä rajatulla tavalla, jolla perfektiksi yleensä kutsutut ilmaisut kuten olen sanonut tai on sanottu viittaavat. Sekaannuksia syntyy siitä, että näiden liittotempusten muodostukseen käytetään juuri 2. partisiipin muotoja.
Käytännössä passiivin 2. partisiippia saatetaan käyttää muutenkin kuin menneeseen aikaan viittaavana, vaikka kielenhuolto suhtautuukin tällaiseen usein torjuvasti. Esimerkiksi ilmaisu paljon puhuttu tarkoittaa yleensä käytännössä ’josta puhutaan paljon’ pikemminkin kuin ’josta puhuttiin (tai: on puhuttu) paljon’.
Taulukosta ilmenee, että partisiipin pääteainekset ovat erilaiset ilman mitään erityistä logiikkaa. Tosin -ttava on jaettavissa passiivin tunnukseksi -tta- ja partisiipin päätteeksi -va, mutta tämä ei itse asiassa tee järjestelmää yhtään johdonmukaisemmaksi.
Muotojen vaihtelu on suurta. Sen lisäksi, että a:n tilalla voi olla olla ä ja u:n tilalla y vokaalisoinnun mukaisesti, esiintyy 2. partisiipissa seuraavaa muuntelua:
Sellaiset muodot kuin ostamani kuvataan yleensä agenttipartisiipiksi. Ne saatetaan esitellä niin, että ne ovat lauseenvastikkeissa käytettäviä muotoja. Esimerkiksi Kallen ostama auto, joka vastaa rakennetta auto, jonka Kalle osti (tai: on ostanut). Toisaalta todetaan, että ”agenttipartisiippi” esiintyy myös predikatiivina, jolloin se ei vastaa sivulausetta, esimerkiksi auto on Kallen ostama.
Kieltopartisiipeiksi on sanottu sellaisia muotoja kuin sanomaton. Nimitys on hyvä, joskin partisiipin kieltomuoto kuvaisi asiaa hiukan tarkemmin ja vastaisi tapaa kutsua sellaisia ilmaisuja kuin en tee verbin kieltomuodoiksi. Mutta olennaista asiassa on, että kieltopartiipit ovat merkitykseltään erikoisia. Sama kieltopartisiippi on kaikkien myönteisten partisiippimuotojen kieltomuoto! Tähän olisi syytä kiinnittää huomiota käytännön syistä, koska se helposti johtaa monitulkintaisuuksiin, jotka olisivat vältettävissä korvaamalla kieltopartisiippi muilla ilmaisutavoilla.
Kieltopartisiippi on teoreettisesti kiinnostava, koska se on lähes ainoa suomen verbintaivutuksen muoto, jossa kielto ilmaistaan taivutuspäätteillä eikä kieltosanalla. Vaikka suomen kieltosana itsessään onkin taipuva verbi (en, et jne., imperatiivissa älä jne.), se on kuitenkin varsinaisesti vain apuverbi, jonka yhteyteen pannaan varsinainen verbi, pääverbi, tiettyyn muotoon. Sanotaan siis en tee, en tehnyt, ei tehdä, älköön tehtäkö jne. Mutta tekemätön on itsessään tehdä-sanan kielteinen muoto. Kieltoa ilmaiseva aines, -tön, on tietysti alkujaan sama kuin monien adjektiivien johdin (esim. vedetön).
Aivan ainutlaatuinen kieltopartisiippi ei ole, sillä myös infinitiivien joukossa on kieltomuoto, III infinitiivin abessiivi, esimerkiksi tekemättä. Muodoltaan se perustuu samaan tekemä-vartaloon kuin kieltopartisiippi. Kiellon ilmaisee abessiivin pääte -ttä.
Suomen kieliopit eivät esitä kovinkaan selvästi sitä, että passiivin partisiippi on aina merkitykseltään 4. persoonassa: tekijä on persoonallinen olento, jota kieliopillisessa rakenteessa ei ilmaista. Täten esimerkiksi heitettävä tarkoittaa ’joka heitetään’ eli ’jonka joku heittää tai jotkut heittävät’. Tämän kuvaamattomuus on ymmärrettävää siksi, että kieliopit ovat perinnäisesti sekoittaneet passiivin suomen kielen 4. persoonaan. Sekaannusta on hiukan edistänyt se, että passiivin partisiipin tunnus -tta- on kielihistoriallisesti samaa alkuperää kuin 4. persoonan muodoissa esiintyvä -ta-aines (esim. katsotaan, joka muoto-opillisesti jäsentyy katso-ta-an).
Suomen kielen passiiviksi kutsutut verbinmuodot, kuten siirretään tai siirrettiin, kuuluvat todellisuudessa aivan eri kategoriaan kuin se, mitä kielitieteessä yleensä kutsutaan passiiviksi. Niitä on oikeampaa kutsua 4. persoonan muodoiksi. Aihetta käsittelee jonkin verran kirjoitukseni Passiivin käytöstä.
Passiivia sellaisena, kuin käsitettä yleensä käytetään kielitieteessä, ei suomen kielessä ole verbien finiittimuotojen taivutuksessa. Vieraiden kielten passiivia korvaa osittain 4. persoonan käyttö, osittain verbien passiivimerkityksiset johdokset (esim. siirtyä), mutta usein käytetään muita keinoja.
Mutta verbien partisiipeilla on aitoja passiivimuotoja. Sana siirrettävä määrittää todella sanaa, joka ilmaisee siirtämisen kohteen eikä tekijää. Eri asia on, että nämä muodot eivät käytöltään ja merkitykseltään suinkaan täysin vastaa vieraiden kielten passiivin partisiippeja.
Kielihistoriallisesti passiivi ja 4. persoona ovat kyllä yhteydessä toisiinsa. Yhteys on myös nykykielessä. Erityisesti sentapainen ilmaisu kuin on suljettu on toisaalta 4. persoonan perfekti (eli kuuluu loogisesti aikamuotojen sarjaan suljetaan – suljettiin – on suljettu), toisaalta ilmaisu, jossa predikaattina on verbi on ja sana suljettu on predikatiivi. Jälkimmäistä käyttöä kyllä usein ja syystä pidetään osittain epäsuomalaisena. On parempi sanoa ovi on kiinni kuin ovi on suljettu, ellei todella tahdota kiinnittää huomiota sulkemiseen tapahtumana. Joka tapauksessa passiivin partisiipin perfektiä siis käytetään myös liittotempuksen muodostamiseen, ja tällöin syntyvä ilmaisu on persoonamuodoltaan aina 4. persoonaa.
Suomen kielen ilmaisujärjestelmässä on aukko siinä, että passiivin partisiipin preesensiin ei voida liittää tekijän ilmaisemista, toisin kuin passiivin partisiipin perfektiin. Ilmaisu kirja, jonka kirjoitin viime vuonna voidaan korvata partisiippia ja lauseenvastiketta käyttäen ilmauksella viime vuonna kirjoittamani kirja. Mutta ilmaisua kirja, jonka kirjoitan ensi vuonna ei voida korvata lauseenvastikkeella, koska partisiippiin kirjoitettava (esim. ilmaisussa ensi vuonna kirjoitettava kirja) ei voi liittää tekijää osoittavaa ns. omistusliitettä eikä edes erillistä agentin ilmaisua.
Partisiipin preesensin eli 1. partisiipin kuvauksessa perinnäiset kieliopit osuvat oikeaan, kun preesens ymmärretään yleisemmäksi aikamuodoksi kuin nykyaikaan viittaavaksi. Muodot julkaiseva ja julkaistava voivat viitata myös tulevaan aikaan, esim. ensi vuonna julkaistavat kirjat, tai ajallisesti rajoittamattomaan tekemiseen, esimerkiksi kirjoja julkaiseva yritys. Yleisesti voidaan suomen kielen niinsanottu preesens määritellä menneen ajan aikamuotojen vastakohdaksi. Tämä on yleinen aikamuotoja koskeva huomio, ei erityisesti partisiippeihin liittyvä.
Suomen kielen ”preesensin” partisiipeilla voi siis usein olla myös futuurinen, tulevaan aikaan viittaava merkitys. Tähän voi liittyä myös sellainen modaalinen merkitys, että kyse on jostakin, joka pitää tehdä. Erityisesti tämä koskee passiivin partisiippeja, selvimmin olla-verbin yhteydessä, esimerkiksi Maksu on suoritettava käteisellä. Vastaavassa yhteydessä voi aktiivin partisiipilla olla puhtaasti futuurinen merkitys, joskin tällainen liittofutuuri on nykyisin selvästi vanhahtava; esimerkiksi ilmauksen on tekevä sijasta sanotaan tulee tekemään.
Aktiivin partisiipin perfekti, kuten lukenut, on merkitykseltään suhteellisen selvä. Muodostuksessa on epäsäännöllisyyttä, kuten edellä todettiin.
Passiivin partisiipin perfekti on huomattavasti ongelmallisempi. Esimerkiksi sana löydetty on passiivin partisiippi, mutta niin on myös löytämäni. Niiden ero on siinä, että toinen ilmoittaa löytäjäksi puhujan tai kirjoittajan itsensä, toinen taas jonkin ilmaisemattoman, mutta persoonallisen tekijän. Seuraava taulukko esittää passiivin partisiipin perfektin eri persoonamuodot rinnastettuina verbin menneen ajan finiittimuotoihin.
| persoona | finiittimuoto | partisiippi |
|---|---|---|
| yks. 1. | sanoin | sanomani |
| yks. 2. | sanoit | sanomasi |
| yks. 3. | sanoi | sanoma(nsa) |
| mon. 1. | sanoimme | sanomamme |
| mon. 2. | sanoitte | sanomanne |
| mon. 3. | sanoivat | sanoma(nsa) |
| 4. | sanottiin | sanottu |
Passiivin partisiipin perfektin 1., 2. ja 3. persoonan muodoissa on kirjakielessä useimmiten ”omistusliite”. Tämä sana on tässä erityisen harhaanjohtava, koska mitään omistustahan tämä liite ei ilmaise, vaan tekijäpersoonan. ”Omistusliite” voi puuttua vain 3. persoonasta ja siitäkin vain silloin, kun tekijä on ilmaistu genetiivimääritteellä, esimerkiksi miehen sanoma asia. Arkikielestä ”omistusliite” hyvin yleisesti jää pois, esim. kirjakielen ilmaisua ostamani auto vastaa puhekielen mun ostama auto, sikäli kuin puhekieli lainkaan käyttää partisiippi-ilmaisua eikä sivulausetta (se auto jonka mä ostin).
Esimerkiksi ilmaisu sanomani asia vastaa ilmaisua asia, jonka sanoin (tai: olen sanonut), samalla tavoin, kuin sanottu asia vastaa ilmaisua asia, joka sanottiin (tai: on sanottu).
On siis erittäin luonnollista pitää muotoja sanomani, sanomasi jne. passiivin partisiipin eri persoonamuotoina. Voi tuntua oudolta, että aktiivin partisiipilla (esim. sanonut) ei ole persoonamuotoja mutta passiivilla on. Outous on kuitenkin näennäistä. Ajatus passiivin persoonattomuudesta perustuu pääosin vanhojen kielioppien käsitesekaannuksiin.
Muodostukseltaan passiivin partisiipin perfektin muut muodot kuin 4. persoonan muoto vastaavat tiettyjä infinitiivejä. Esimerkiksi muotoa sanomalla kutsutaan kieliopeissa vanhastaan III infinitiivin adessiiviksi. (Iso suomen kielioppi käyttää III infinitiivin sijasta nimitystä MA-infinitiivi.) Kieliopeissa kuvataan yleensä, että tällä infinitiivillä on viisi sijamuotoa, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi ja abessiivi, sekä lisäksi vanhahtavissa ilmaisuissa instruktiivi. Muodoltaan olisi passiivin partisiipin perfekti luettavissa tähän taivutuskaavaan, ensisijaisesti nominatiiviksi, mutta partisiippihan myös taipuu eri sijamuodoissa.
Merkityksen ja käytön kannalta on tarkoituksenmukaista jakaa tämäntapaiset muodot nykykielioppien tavoin, todeten vain, että saman paradigman eri muodoilla on erilaista käyttöä. Lisäksi osa tämäntapaisista muodoista, esimerkiksi juuri sanoma, esiintyy myös substantiiveina, osittain ehkä partisiippimerkityksestä alkunsa saaneina.
Verkkosivulla Suomen kielen infinitiivit – uusi tulkinta olen esittänyt tarkastelutavan, jossa MA-tunnuksen sisältävät muodot tulkitaan infinitiiveiksi.
Edellä jo mainittuun kieltopartisiipin monimielisyyteen on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota. Kyseessähän on kaikkien partisiippien yhteinen kieltomuoto. Esimerkiksi partisiippien tekevä, tehtävä, tehnyt, tekemäni, tekemäsi, tekemä(nsä), tekemämme, tekemänne ja tehty yhteinen kieltomuoto on tekemätön.
Seuraava taulukko esittää myönteisiä ja kielteisiä sivulauseita ja vastaavia lauseenvastikkeita. Passiivin partisiipin perfektin osalta esitetään vain muutama esimerkkimuoto: yksikön 1. ja 3. persoona sekä 4. persoona.
| myönteinen | kielteinen | ||
|---|---|---|---|
| sivulause | lauseenvastike | sivulause | lauseenvastike |
| mies, joka lukee lehteä | lehteä lukeva mies | mies, joka ei lue lehteä | lehteä lukematon mies |
| mies, joka luki lehteä | lehteä lukenut mies | mies, joka ei lukenut lehteä | lehteä lukematon mies |
| lehti, jota luen | lukemani lehti | lehti, jota en lue | (lukematon lehteni) |
| lehti, jota luin | lukemani lehti | lehti, jota en lukenut | (lukematon lehteni) |
| lehti, jota mies lukee | miehen lukema lehti | lehti, jota mies ei lue | (miehen lukematon lehti) |
| lehti, jota mies luki | miehen lukema lehti | lehti, jota mies ei lukenut | (miehen lukematon lehti) |
| lehti, jota luetaan | luettava lehti | lehti, jota ei lueta | lukematon lehti |
| lehti, jota luettiin | luettu lehti | lehti, jota ei luettu | lukematon lehti |
Taulukossa on pantu kaksi ilmausta sulkeisiin, koska niitä ei voi pitää normaaleina lauseenvastikkeina. Esimerkiksi miehen lukematon lehti on kyllä mahdollinen ilmaisu, mutta sen varmaankin koettaisiin olevan sellainen, että sana miehen on omistajaa ilmoittava sanan lehti määrite pikemminkin kuin partisiipin lukematon tekijän ilmoittava.
Joka tapauksessa kieltopartisiipilla siis on monta merkitystä. Yleensä monitulkintaisuus kuitenkin ratkeaa lause- ja asiayhteyden sekä lauseen sisällön mukaan. Monilla kieltopartisiipeilla on melko lailla vakiintunut käyttö tietyssä merkityksessä. Sanomaton tarkoittaa yleensä sellaista, mitä ei sanota tai mitä ei voi sanoa, kun taas ajattelematon tarkoittaa sellaista, joka ei ajattele (tarpeeksi). Vaikka esimerkiksi sanalla uskomaton on kaksi merkitystä, lauseyhteys erottelee ne: kertomus voi olla uskomaton, ihminen taas uskomaton merkityksessä ’joka ei usko’. Tapaukset, joissa jää aito monitulkintaisuus, ovat yleensä keksittyjä, kuten kulunut vitsi Minulla on hyllyssä lukemattomia kirjoja.
On kuitenkin hyvä suhtautua kieltopartisiippeihin hiukan varauksellisesti. Vaikka aitoa monitulkintaisuutta ei yleensä synny, ne johtavat pitkiin sanoihin ja ilmaisun käsitteellistymiseen. Usein sivulause on parempi ratkaisu. Monesti on parempi siirtää toimintaa ilmaiseva sana, verbi, partisiippimuodosta predikaatiksi. Lausetta Kirjeesi on perustelematon sujuvampi, ehkä joskus liiankin sujuva (liian jyrkkä), on lause Et ole perustellut kirjettäsi. Lisäksi joskus jopa lause Kirjeesi on perustelematon on monitulkintainen: se voisi tarkoittaa ’kirjeesi ei perustele [jotain ehdotusta tai väitettä, jonka perusteluksi sitä on tarjottu]’.
Kieltopartisiippia käytetään joissakin yhteyksissä myös merkityksessä, joka ei vastaa mitään edellä esitetyistä. Sana tupakoimaton tarkoittaa suomen kielen partisiippien järjestelmän mukaan sellaista, joka ei tupakoi. Koska tupakoi ei voi saada objektia, kieltopartisiipilla ei voi olla passiivista merkitystä ’sellainen, jota ei tupakoida’. Sen sijaan sitä käytetään sellaisissa ilmauksissa kuin tupakoimaton alue, jolla tarkoitetaan aluetta, jossa ei (saa) tupakoida. Vaikka tätä siis voidaan pitää kielellisesti virheellisenä, on vaikea ehdottaa parempaa ilmausta; usein käytetty savuton alue ei sekään ole käsitteellisesti moitteeton, koska savua on toki muutakin kuin tupakansavua. Muiden verbien kieltopartisiippeja ei yleensä käytetä tähän tapaan; joskus esiintyy syrjimätön alue, mutta tavallisempi on syrjinnästä vapaa alue.