Tämä kuvaus esittää -minen-muodot ja -mA-tunnuksiset muodot verbin infinitiiveinä. Kieliopeissa on yleensä kuvattu niistä vain muutamat infinitiiveiksi ja muut verbien substantiivijohdoksiksi tai agenttipartisiipeiksi.
Tässäkin esityksessä kuitenkin otetaan huomioon, että kaikki tarkastellut muodot eivät ole lauseopillisesti infinitiivejä. Erityisesti ne eivät voi saada objektia, vaan niiden yhteydessä kohde ilmaistaan muulla tavoin. Tällaiset muodot, jotka kuuluvat infinitiivien järjestelmään muodostukseltaan, mutta eivät käytöltään, on seuraavassa taulukossa merkitty sulkeisiin.
| Sijamuoto | I infinitiivi (-A) | II infinitiivi (-E-) | III infinitiivi
(-mA) | IV infinitiivi (-minen) | V infinitiivi (-mAisillA-) |
|---|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | – | – | (tekemä) | tekeminen | – |
| latiivi | tehdä | – | – | – | – |
| genetiivi | – | – | (tekemän) | (tekemisen) | – |
| partitiivi | – | – | (tekemää) | tekemistä | – |
| translatiivi | tehdäkse- | – | (tekemäksi) | (tekemiseksi) | – |
| essiivi | – | – | (tekemänä) | (tekemisenä) | – |
| inessiivi | – | tehdessä, tehtäessä | tekemässä | (tekemisessä) | – |
| elatiivi | – | – | tekemästä | (tekemisestä) | – |
| illatiivi | – | – | tekemään | (tekemiseen) | – |
| adessiivi | – | – | tekemällä | (tekemisellä) | tekemäisillä- |
| ablatiivi | – | – | (tekemältä) | (tekemiseltä) | – |
| allatiivi | – | – | (tekemälle) | (tekemiselle) | – |
| abessiivi | – | – | tekemättä | (tekemisettä) | – |
| instruktiivi | – | tehden | tekemän, tehtämän | (tekemisin) | – |
| komitatiivi | – | – | (tekemine) | (tekemisine-) | – |
Aiemmin kieliopeissa puhuttiin I, II, III, IV ja V infinitiivistä. Isossa suomen kieliopissa (ISK) infinitiivien kuvaus on toisenlainen. Siinä käytetään tunnuksiin perustuvia nimityksiä A-, E- ja MA-infinitiivi, ja aiemmin IV ja V infinitiiviksi luetut muodot kuvataan toisin.
ISK:n nimitykset ovat kieltämättä helpommin opittavissa, ja samalla periaatteella voisi IV ja V infinitiiviä kutsua MINEN- ja MAISILLA-infinitiiviksi.
Infinitiivin määritelmä ISK:ssa on seuraava: ”Infinitiivi on verbin infiniittimuoto, jolla on sekä verbin että substantiivin ominaisuuksia. Verbimäistä on verbikanta ja verbin täydennykset, substantiivimaista osittainen sijataivutus sekä se, että infinitiivilauseke esiintyy mm. subjektina, objektina tai adverbiaalina.” Tämä on aika tulkinnanvaraista. Aiemmalle infinitiivien kuvaukselle lienee olennaista ollut se, voiko muoto saada objektin (sikäli kuin kyseessä oleva verbi ylipäänsä voi saada). Täten esimerkiksi tehdä, tehdessä, tekemässä ja tekemäisillään on luokiteltu infinitiiveiksi, koska ne voivat saada objektin, esimerkiksi työtä. Sen sijaan tekeminen ei yleensä voi saada objektia, vaan se, mitä tehdään, ilmaistaan genetiivimääritteellä, esimerkiksi työn tekeminen. Kuitenkin sen nominatiivi ja partitiivi on tulkittu eräissä yhteyksissä esiintyessään infinitiiveiksi, koska ne voivat saada objektin, esimerkiksi sitä ei käy tekeminen.
Kaikki edellä olevassa taulukossa esitetyt muodot voivat saada määritteekseen adverbiaaleja kuten verbit yleensäkin, esimerkiksi kotona tekemäni, kotona tekemisessä, asian tekemiseksi eilen. Tässä suhteessa ne poikkeavat useimmista verbikantaisista substantiiveista; esimerkiksi ilmaus kotona teko tai varsinkaan eilen teko ei liene ainakaan luontevaa suomea. Toinen esimerkki: ilmaus taksin ryöstäminen aseella tuntuu mahdolliselta, mutta niin tuntuu myös taksin ryöstö aseella; välineen ilmaiseva adverbiaali vaikuttaa muutenkin mahdolliselta myös verbikantaisen substantiivin määritteenä.
Näin ollen taulukon muotoja, myös sulkeisiin pantuja, voi pitää infinitiiveinä sanan laajassa merkityksessä.
Myös monilla substantiiveilla, etenkin verbeistä johdetuilla, voi olla määritteinä adverbiaaleja, etenkin paikallissijaisia. Esimerkiksi ilmauksessa kertomus suuresta tammesta verbinjohdokseen kertomus liittyy elatiivisijainen määrite kuten sen kantaverbiin kertoa. Tässä on kuitenkin ero infinitiiveiksi laskettaviin muotoihin, jotka voivat saada adverbiaaleja laajemmin ja yleisemmin, esimerkiksi ajan ja tavan määritteitä. Esimerkiksi asian kertominen eilen varovaisesti lienee kielenmukainen, kun taas kertomus eilen varovaisesti ei ole.
Yleisesti taivutusmuotojen ja johdosten yhtenä keskeisenä erona pidetään sitä, että taivutusmuoto voidaan muodostaa mistä tahansa tiettyyn sanaluokkaan kuuluvasta sanasta, tai lähes mistä tahansa, kun taas johdosten muodostaminen on rajoitetumpaa.
Erityisesti -minen-muotojen muodostaminen on erittäin produktiivista: kantasanana voi olla mikä tahansa verbi paitsi kieltoverbi, jonka taivutus on muutenkin hyvin rajoittunutta. Sen sijaan muiden tekemistä tarkoittavien johdosten muodostaminen on vaihtelevaa niin, että kutakin johdinta käytetään vain tiettyyn verbien joukkoon, esim. tehdä – teko, hakata – hakkuu, korvata – korvaus.
Produktiivisuutta ilmentää, että -minen-muotoja ei mainita sanakirjoissa paitsi silloin, kun niillä on myös erikoistuneita merkityksiä. Tämä on luonnollista, jos ne tulkitaan verbin paradigmaan kuuluviksi.
III infinitiivin muotoja käytetään myös agenttipartisiippeina, jolloin ne käyttäytyvät adjektiivin tavoin, esimerkiksi pojan tekemä vene, pojan tekemässä veneessä. Ne esiintyvät substantiivin edessä adjektiivimääritteen tavoin ja lisäksi predikatiiveina (esimerkiksi Tämä vene on poikani tekemä. Ne saavat määritteitä samaan tapaan kuin adjektiivit, esimerkiksi nopeasti tekemä.
Esimerkiksi -mA-muodon asema ilmauksessa siltä seisomalta on kuitenkin tulkinnanvarainen, koska siinä verbinmuoto näyttäisi esiintyvän substantiivin tehtävässä. Yhdyssanojen alkuosissa saattaa -mA-muoto edustaa verbiä, verbin kompositiivimuotoa (yhdyssanamuotoa, yhdysosamuotoa), esimerkiksi sanassa uimapaikka. Tämä ei itsessään tue -mA-muodon tulkitsemista infinitiiviksi, koska verbien kompositiivimuotoina esiintyy monia erilaisia muotoja, joista useat eivät esiinny missään muussa käytössä.
Suomen kielen partisiipeista olen esittänyt tavanomaisista kieliopeista jossain määrin poikkeavan kuvauksen verkkosivulla Suomen kielen partisiipit: toisenlainen kuvaus.
Muoto-oppiin perustuvassa kuvailussa voitaisiin infinitiivit ja partisiipit yhdistää yhdeksi luokaksi. Tällöin esimerkiksi sana tekemässä kuvattaisiin vain käytöltään kahtalaiseksi taivutusmuodoksi, tehdä-verbin -mA-muodon inessiiviksi, joka voi esiintyä syntaktisesti sekä infinitiivinä että partisiippina.
Tässä esitetty laaja infinitiivin käsite yksinkertaistaa verbien rektioiden kuvaamista. Verbin määritteenä oleva verbi on usein I infinitiivin latiivissa tai III infinitiivin illatiivissa, esimerkiksi alkaa tehdä tai ruveta tekemään. Varsin usein määrite kuitenkin on -minen-muodossa jossakin objektin sijassa, esimerkiksi aloittaa tekeminen.
Jos tällaisessa yhteydessä esiintyvää -minen-muotoa ei tulkita infinitiiviksi, joudutaan toteamaan, että usein verbin määritteenä ei lainkaan voi olla toista verbiä, vaan vain sitä edustava substantiivijohdos.
Taulukosta näkyy, että I, II ja V infinitiivillä on kullakin vain muutama sijamuoto, kun taas III ja IV infinitiivillä on periaatteessa kaikki substantiivien sijamuodot. Niistä tosin vain osa on infinitiivejä sanan suppeassa merkityksessä. Sijamuodoksi on tässä laskettu myös latiivi, jota ei yleensä pidetä suomen kielen sijana, mutta vanhasta latiivista on muutama muukin jäänne.
Vanha nimitys ”I infinitiivin lyhyt muoto” on toki edelleen käytännöllinen nimitys, eikä ISK:n nimitystä ”A-infinitiivin perusmuoto” voi myöskään moittia, vaikka muotoon todellisuudessa sisältyykin vanha sijapääte, jota nimitys ei tuo esiin, ja vaikka muodon tunnuksen muu osa on vaihtelevasti A, dA, tA, lA, rA tai nA.
III infinitiivin illatiivin kuten tekemään ohella esiintyy puhekielessä usein muoto, jossa illatiivin pääte liittyy suoraan verbin vartaloon, esimerkiksi tekeen. Vaikka niitä ei olisi luontevaa kutsua MA-infinitiivin muodoiksi tunnuksen puuttumisen takia, ne lienee kuitenkin parempi tulkita lyhentyneiksi muunnelmiksi pikemmin kuin omaksi erityiseksi infinitiivien luokakseen.
Tällaiset muodot esiintyvät myös sellaisina, jotka kirjoitetaan ilman loppu-n:ää, siis esimerkiksi tekee. Kyse on kuitenkin siitä, että loppukonsonantti assimiloituu seuraavan konsonantin kaltaiseksi tai häviää tauon tai vokaalin edellä. Esimerkiksi lause, joka kirjoitetaan Mä en pysty tekee sitä lausutaan [mä em pystyt tekees sitä]. Samanlainen ilmiö voi esiintyä muissakin n-loppuisissa sanoissa. Kirjoitustapa johtuu siitä, että on totuttu jättämään rajakahdennus merkitsemättä.
Suomen kielen infinitiivimuodot on kuvattu myös niin, että ne ovat yhden infinitiivin eri sijamuotoja. Tällöin joissakin sijoissa on vaihtoehtoisia muotoja, kuten inessiivissä muodot tehdessä ja tekemässä. Tällaisia kuvauksia on selostettu Jaakko Leinon kurssin Kielioppi 2: lauseen rakenne luennossa Infiniittiset rakenteet,