Pitäisikö vieraita nimiä sittenkin suomentaa?

Nykyinen suuntaus on, että vieraita nimiä käytetään suomen kielessä sellaisinaan eikä enää korvata ns. sovinnaisnimillä. Tukholma saa kai vielä pysyä Tukholmana eikä Stockholmina, mutta Göteborgia ei suomalaisteta Jöötteporiksi. Mutta pitäisikö linjaa kuitenkin vielä harkita?

Monet vieraat nimet sopivat huonosti suomenkieliseen puheeseen, ja niiden taivutus on usein hyvin hankalaa. Olisiko helpompi matkustaa Sidniin kuin Sydneyyn?

Maassamme käytiin 1800-luvulla laaja ja riitaisa keskustelu vieraiden nimien suoma­lais­ta­mi­ses­ta. Tilanne vähitellen vakiintui. Joukko yleisesti käytettyjä nimiä – ja joitakin harvinaisiakin – on mukautettu suomalaiseen asuun, mutta useimmat vieraat nimet säilytetään sellaisinaan. Tosin käytännössä ääntämys voi poiketa aika paljon vieraan kielen mukaisesta.

Poliittista korrektisuutta?

Viime vuosina on syntynyt horjuntaa ja muutospyrkimyksiä. On ryhdytty määrätietoisesti vastustamaan vieraiden nimien mukauttamista suomen kieleen. Mukautetut asut tuomitaan ”eksonyymeina”, jotka ovat poliittisesti epäkorrekteja. Jopa Suomen historian suurmiesten nimiä on haluttu palauttaa alkuperäiseen asuun – Sakari Topeliuksesta halutaan tehdä Zachris. Vieraiden maiden, paikkojen ja kansojen nimiä pyritään innokkaasti korvaamaan maissa itsessään käytetyillä nimillä. On jopa menty siihen, että jokea pitäisi kutsua eri nimillä sen mukaan, millaisen kielialueen läpi se missäkin virtaa. Moldautakin pitäisi kielitoimiston mukaan sanoa Vltavaksi silloin, kun se virtaa Prahan läpi. Pitäisikö Tornionjokea kutsua suomenkielisessä tekstissä Torneälveniksi, kun sitä katsotaan Ruotsin puolelta?

Tuntuu siltä, että Suomessa on otettu liian vakavasti kansainväliset julistukset ja juhlapuheet siitä, että maita ja paikkoja pitäisi kutsua niiden omakielisillä nimillä. Sellainen suuntaus ei ota huomioon kielten erilaisuutta eikä kielen luonnetta. Se ei myöskään ole todellisuudessa val­lit­se­va käytäntö. Todellinen trendi on, että käytetään englannin kieleen omaksuttuja muo­to­ja, koska ne esiintyvät kansainvälisessä uutistoiminnassa ja monessa muussa yh­tey­des­sä.

Selviääkö vieras nimi mukautumatta?

Nimien asun säilyttämisen periaate törmää usein siihen, että nimi särähtää pahasti suomen­kieli­sen puheen keskeltä. Tähän vaikuttavat vieraat äänteet ja äänneyhdistelmät sekä usein painon sijoittaminen muualle kuin alkutavulle. Jos vielä sävelkulkukin yritetään saada aidoksi, erottuu vaikkapa ranskankielinen nimi suomalaisen puheesta kuin silinterihattu pipokansan keskeltä. Niinpä vieraita nimiä äännetäänkin eriasteisesti mukautettuina. Osittain korvataan äänteitä suomalaisemmilla, esimerkiksi soinnillinen s tavallisella, osittain taas ”luetaan niin kuin kirjoitetaan”, varsinkin jos kieli on vähän outo.

”Omakielisten nimien” käytön vaatijat eivät varmaankaan ole kovin tarkkaan ajatelleet, miten nimet lausutaan. Vieraiden nimien ääntämys mukautuu yleensä aina jossain määrin suomen kieleen, ainakin lauseyhteydessä.

Lisäksi eri ihmiset mukauttavat eri tavalla. Mukautumisessa on useita eri asteita. Tuloksena on kirjavuutta ja epätietoisuutta. Kir­joi­te­taan ”Cannes” mutta lausutaan ”Kannes” tai ehkä ”Kan”, kenties jopa ”Kän”. Yleensä mis­tään sana­kirjas­ta ei saa selville, miten vaikkapa Yhdysvaltain osavaltioiden nimet lau­su­taan suo­mes­sa. Se pitää erikseen opetella kuun­te­le­mal­la, miten muut sanovat. Tieto­sana­kirjois­ta asia tosin saattaa selvitä, mutta niissä on myös paljon sellaisia ääntämis­ohjei­ta, joita ei suomen­kielisessä puheessa noudateta.

Esimerkiksi nimen ”New Mexico” käyttö on perusteltavissa sillä hyvällä perusteella, että se on suomessa tavallisin käytäntö. Tekstin sujuvuudella voidaan perustella myös suo­ma­lais­tet­tua asua ”Uusi Meksiko”. Se on sopivampi etenkin jos alueesta kerrotaan tekstissä niin, että sen nimi esiintyy taivutettuna lausyhteydessä, sen sijaan, että se vain mainitaan. Se olisi lukutavaltaan ja taivutukseltaan ongelmaton. Sen sijaan kirjoitusasu ”New Mexico” kai pitäisi lukea edes suurin piirtein amerikanenglannin mukaan, eivätkä sellaiset muodot kuin [nu: meksikoussa] saati [nu: mɛksɨkoʊssa] istu kovin hyvin suomenkieliseen lauseyhteyteen. Sanassa syntyisi myös taivutusongelma: pitäisikö illatiivi kirjoittaa ”New Mexicohun”?

Miksi muuten ”New Mexico” olisi omakielinen nimi tälle Yhdysvaltain Meksikolta valloittamalle alueelle? Osavaltiolla ei ole virallista kieltä, mutta sen hallinnon käyttämät kielet ovat espanja ja englanti. Vaikka englantia puhuvat ovat nykyisin enemmistönä, on espanja se kieli, jota Nuevo Méxicossa käytettiin vuosisatojen ajan ennen valloitusta. Toisaalta ”Nuevo México” on tietysti käännöslaina englannista. ”Omakielinen nimi” on paljon hämärämpi käsite kuin näennäisedistyksellinen kielipolitiikka uskottelee.

Taipuuko vieras suomen mukaan?

Sekä kirjoitetussa että puhutussa kielessä vieraiden nimien aiheuttaa taivuttaminen ongel­mia, jotka joskus ovat todella hankalia. Ongelmia syntyy etenkin silloin, kun nimen loppu­osa lausutaan tavalla, joka poikkeaa suomen säännöistä.

Normien mukaiset muodot kuten ”Montreux’hön” oudoksuttavat monia. Jos taas sanaa kirjoituksessa taivutetaan ikään kuin se luettaisiin suomen sääntöjen mukaan, esimerkiksi ”Montreuxiin”, pitää lukijan osata lukea aivan eri päätteet kuin kirjoitetaan.

Käytännöllinen linja

Nykysuuntaus voi uskoakseni johtaa jopa aivan vakiintuneidenkin ”sovinnaisnimien” kor­vaa­mi­seen ”oikeilla”. Nykyisin voidaan puhua vaikkapa Ranskan historian Ludvigeista, mutta jos tilalle pitää ottaa ”oikea” Louis-nimi, niin joudutaan mahdottomuuksiin.

Tietenkin valtaosa kaikista nimistä on säilytettävä alkukielen mukaisessa kirjoitusasussa, ja ääntämystäkin pitäisi yrittää saada suunnilleen alkukielen mukaiseksi. Mutta suomeen mu­kaut­ta­mis­ta kannattaisi harkita, jos nimeä käytetään hyvin paljon ja sen ääntämyksessä tai tai­vu­tuk­ses­sa on selvästi hankaluuksia. Henkilönnimiä tämä ei juuri koskisi, paitsi ehkä hallitsijoiden ja paavien nimiä, joita perinnäisesti on suomalaistettu. Mutta joidenkin meille tärkeiden maiden, alueiden ja kaupunkien nimiä voisi mukauttaa kuten on ennenkin tehty.

Pitäisi myös olla rohkeutta säilyttää vanhoja, vakiintuneita nimiä kuin ”Burma”, ”Peking” ja ”Lvov”, vaikka toisen maan kirjoitusjärjestelmä tai poliittinen tilanne muuttuisi. Nimen tehtävän pitäisi kuitenkin olla se, että nimi yksilöi kohteen, jotta siitä voi puhua – ei julistaa kannatusta toisen maan tämänhetkiselle hallitusvallalle.