Suomen kielen normien muutoksia, luku 14 Ääntämys:

Z:n ääntämys antiikin kreikkalaisissa nimissä

Vallitseva ääntämys suomenkielisessä puheessa liene aina ollut sellainen, että z-kirjain lausutaan ts antiikin kreikkalaisissa nimissä; esimerkiksi Zeus lausutaan [tseus]. Tut­ki­muk­ses­sa on kuitenkin ollut erilaisia käsityksiä siitä, miten z (tai oikeammin tietysti zeeta) lausuttiin muinaiskreikassa; on arvioitu, että ääntämys olisi voinut olla [z] (soin­nil­li­nen s) tai [dz] tai [zd], Tämä heijastuu mm. vuosien 1909–1922 Tietosanakirjan artikkelissa Z:sta; sen mukaan kreikasta latinaan lainatun Z:n ”äänne­arvo lienee ollut dz”. Kirja esittää tämän mukaisia ääntämisohjeita, esimerkiksi [dzeus]. Toisaalta jo vuosien 1925–1928 Pieni tietosanakirja oli toisella kannalla, esimerkiksi [tseus].

Kuitenkin Kielikellon 1/1982 kirjoituksessa Vieraiden nimien ääntäminen esitetään: ”Saksalaisissa, italialaisissa, kreikkalaisissa ja kiinalaisissa (pinyinillä kirjoitetuissa) nimissä z:n äänne­arvo on ts, italiassa ja kreikassa joskus myös dz”. Lehden seuraavan numeron kirjoituksessa Vielä z:n ääntämisestä viitataan edellä mainittuun kirjoitukseen ja sanotaan: ”Siinä mainittiin kreikkalaisten nimien z:n ääntyvän ts:nä tai dz:nä, mistä esimerkiksi sopivat ääntämykseltään vakiintuneet antiikin nimet Zeus dzeus, Zenon Dzēnōn jne.” Tämä näyttäisi olevan aika selvästi ääntämyksen [dz] kannalla ja vieläpä väittävän sitä vakiintuneeksi. Kieli­toimiston julkaisuissa ei liene myöhemmin otettu asiaan kantaa. Kuitenkin esimerkiksi Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas esittää ääntämis­ohjeen [tseus].