Vanhojen kielioppien mukaan ensi tavua kauempana esiintyy yhdistämättömässä sanassa vain i-loppuisia diftongeja (poikkeuksena vanha lainasana lampuoti). Vuonna 1980 suomen kielen lautakunta otti kannan, jonka mukaan myös u- ja y-loppuiset diftongit ovat mahdollisia ”erityisesti avotavussa mutta monien kielitunteen mukaan umpitavussakin”. Kielitunne tarkoittaa tässä käytännössä murretaustaa. Kuten päätöstä selostava Kielikellon 2/1980 kirjoitus Vokaaliyhtymä vai diftongi? kuvaa, sellaisissa sanoissa kuin rakkaus, turvautua ja heittäytyä on länsimurteissa tällaisissa tapauksissa yleensä tavuraja yhdistelmissä au, äy tms., savolaismurteissa ja savolaisvaikutteisissa pohjalaismurteissa diftongi.
Lautakunnan kannanoton mukaan siihenastinen kanta oli ollut, että ”ensi tavua kauempana on vain i-loppuisia diftongeja”. Kuitenkin muun muassa Aarni Penttilän ”Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi” vuodelta 1948 esittää (s. 18) u- ja y-loppuisetkin diftongit mahdollisina, jopa useissa tilanteissa ääntämyksessä yleisimpinä.
Lautakunta otti kantaa virsikirjanuudistuskomitean pyynnöstä, ja kannanoton päämerkitys onkin siinä, että mitallisessa runoudessa ja sanojen sovittamisessa sävelmään voidaan noudattaa kumpaa tahansa murrekantaa. Asiatekstin kirjoittamisessa kannanotolla ei ole merkitystä, koska – kuten kannanotossa todetaan – sanan jakaminen eri riveille vokaalien välistä ei ole suotavaa silloinkaan, ne eivät muodosta diftongia.
Puhutun yleiskielen kannalta kyseessä oli sikäli muutos, että aiemman kannan mukaan oli esimerkiksi sana rakkaus lausuttava kolmitavuisena, rak.ka.us, mutta nyt myös kaksitavuinen rak.kaus on sallittu. Tavuraja voi vaikuttaa ääntämykseen laajemminkin, sillä esimerkiksi sanassa rakkauden ei ole sivupainoa, jos au lausutaan diftongina, mutta tavulla u on sivupaino, jos yhdistelmän au vokaalit lausutaan eri tavuihin kuuluvina.
Tavurakenteen merkitsemisessä käytetään usein tavurajan merkkinä yhdysmerkkiä (-). Tämä saattaa kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska se voi tuoda mieleen sanan jakamisen eri riveille. Siksi pisteen (.) käyttö on parempi menetelmä.
Kumpikin lukutapa on siis kannanoton perusteella mahdollinen yleiskielessä. Kuitenkin KOP:n kohta Tavutus ensitavua pidemmällä: rak-kaut-ta vai rak-ka-ut-ta? voidaan tulkita kuvaukseksi siitä, mikä on normaali ääntämys: rak.ka.ut.ta, mutta rak.kau.den:
Käytännössä tavuraja on usein diftongiin loppuvan tavun jäljessä (no-peu-den) tai konsonanttiin loppuvan tavun tapauksessa edeltävien vokaalien välissä (rak-ka-ut-ta). Esimerkiksi laulunsanoituksissa käytetään rytmisyistä myös tavutusta no-peut-ta, rak-kaut-ta.
Lautakunnan kannanotto ei ilmeisesti ole kovin hyvin levinnyt kielenkäyttäjien tietoisuuteen. Edelleen esiintyy epäselvyyttä ja kinastelua, jossa jommankumman murrekannan mukainen tavurakenne esitetään ainoana oikeana.
Muutoksen taustaa kuvailee laajahkosti Kielikellon 1/2003 artikkeli Tavun rajat.
Astevaihtelussa vokaalien välistä k:ta vastaavan heikon asteen sanotaan olevan ”kato” eli konsonantin jääminen pois, esimerkiksi tauko : tauon (poikkeuksena tilanne, jossa k on u- tai y-vokaalien välissä, esimerkiksi luku : luvun). Ääntämyksessä saattaa todellisuudessa olla jonkinlainen konsonantti, esimerkiksi tauvon, mutta yleiskielen kuvauksessa ajatellaan toisin.
”Kadon” tapauksessa voi kyseisessä kohdassa kuitenkin olla tavuraja. Näin on aina silloin, kun k:n edellä on pitkä diftongi (esimerkiksi tau.on).
Aiemmin esiintyi tavuraja jopa sellaisissa tapauksissa kuin haka : ha’an, mutta tästä luovuttiin 1900-luvun alkupuolella. Kun k katoaa identtisten vokaalien välistä, syntyy nykykäsityksen mukaan pitkä vokaali. Kuitenkin jonkin verran esiintyy epävarmuutta harvinaisten tai erikoisten sanojen taivutuksessa; taivutetaan esimerkiksi häkä : hä’än, vaikka normien mukainen asu on hään.
Kun k katoaa kahden eri vokaalin välistä, on jo kauan ollut tavallista, että syntyy diftongi, jos jälkimmäinen vokaali on i, u tai y, esimerkiksi lukea : luin, haku : haut, näky : näyt. Tavurajaa on kuitenkin pidetty mahdollisena tällaisissa tapauksissa, vaikka sitä ei vuosikymmeniin enää olekaan merkitty heittomerkillä (kuten vielä esimerkiksi Kiven kielessä: lu’in). Sama koskee yhdistelmiä ei, uo ja yö.
Muissa tapauksissa tavurajaa on pidetty ainoana mahdollisuutena. Taustalla lienee muun muassa usein esitetty suomen diftongien luettelo: ai, ei, oi, äi, öi; ey, äy, öy; au, eu, ou; ui, yi; iu, iy, josta siis puuttuu muun muassa iä, vaikka se on murteissa varsin yleinen (esim. länsimurteiden miäs ’mies’, itämurteiden piä ’pää’). Edellä mainittu artikkeli Tavun rajat esittää asian ensin hyvin kategorisesti, mutta viittaa sitten diftongin mahdollisuuteen:
Mikään seuraavien sanojen alun vokaalien yhtymistä ei esiinny edellä mainittujen diftongien luettelossa (yleiskielessä ei siis katsota voivan olla diftongeja ”ia”, ”io”, ”ae”, ”oe”, ”ao”, ”eo” jne.), vaan ne ovat vokaaliyhtymiä ja tavutetaan sen mukaan: pi-an, hi-on, ra-e, ko-e, ai-e, ra-ot, te-os, te-ollisuus. – – Se, että näiden sanojen tavutus ylipäätään aiheuttaa päänvaivaa, johtunee foneettisista (ja psykologisista) syistä: myös diftongiääntämys tuntuu monille näistä vokaaliyhtymistä mahdolliselta, mutta vakiintuneen käsityksen mukaan ne eivät ole diftongeja, joten tavunraja menee vokaalien välistä.
ISK esittää asian samansuuntaisesti, mutta ehkä hiukan enemmän diftongivaihtoehtoa esiin tuoden. Kohdassa § 22 Diftongi vai vokaaliyhtymä? se kuvaa:
k:n heikkoa astetta edustavissa sanoissa on myös sellaisia kahden vokaalin jonoja, joita ei varsinaisesti lueta suomen diftongeihin, esim. ha(.)en, ko(.)en, pu(.)en, lo(.)at, te(.)ot. Tällöin jono on ensisijaisesti vokaaliyhtymä ja sisältää tavunrajan, mutta voi toisaalta ääntyä diftonginakin. Samanlaista vaihtelua on joissakin vierassanoissa, esim. pi(.)a.no, ma(.)es.tro, te(.)ologi, ko(.)alitio.
Toisaalta KOP:n sivu Tavutus sanan alussa: seas-sa vai se-as-sa? esitetään vanhan käsityksen mukainen luettelo diftongeista ja sanotaan, että esimerkiksi sanoissa pian, rae, koe, teos ja piano vokaaliyhtymät eivät siis ole diftongeja. Tosin se lisää: ”puheessa jokin vokaaliyhtymä voi kuitenkin ääntyä myös diftongimaisesti yhtenä tavuna, esimerkiksi ’bio’, ’Pia’”.
Tämän mukaisesti normi siis kuitenkin edelleen olisi vanhalla kannalla. Sen seurauksia ei liene missään käsitelty, vaikka tällainen tavujakokysymys voi vaikuttaa sanan painotukseen. Jos esimerkiksi eo ei voi olla diftongi, sanassa teollinen on neljä tavua (te.ol.li.nen), joten yleisten sääntöjen mukaan sen kolmannella tavulla on sivupaino. Jos taas eo on diftongi, sana on kolmitavuinen eikä siinä siksi ole sivupainoa.