Vieraat nimet on kirjoitettava tarkoin alkukielen mukaan, ”tarkalla sitaattikirjoituksella”, mukaan lukien sellaiset kirjaimet kuin ç, č ja õ. Tämän periaatteen esitti vuonna 1945 julkaistu M. Airilan toimittama, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisema kirjanen Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Sen oli tarkistanut SKS:n kielivaliokunta, joka oli aikansa arvostetuin kielenhuollon auktoriteetti.
Periaatetta ei sen jälkeen esitetty ainakaan selvänä ohjeena ennen kuin standardin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) vuoden 2006 painoksessa ja merkkiaiheisessa Kielikellossa 2/2006 kohdassa Tarkkeet. Standardin mukaan vieraissa nimissä säilytetään kaikki niihin kuuluvat tarkkeet eli diakriittiset merkit; tarkkeita ovat esimerkiksi kirjaimissa é, è, ê, ë, ē ja ė olevat e:hen liittyvät lisämerkit. Kielikellon ohje lisää tähän ohjeen vieraiden kirjainten säilyttämisestä; vieraita kirjaimia ovat esimerkiksi ø, ð ja ı (pisteetön i).
Epäselvää on, kumoaako tämä suomen kielen lautakunnan suosituksen (Kielikello 3/1989: Kielten nimet) kohdan, jonka mukaan ”kielten nimissä ei käytetä suomen oikeinkirjoitukselle vieraita diakriittisia merkkejä, esimerkiksi äänteiden pituutta osoittavia viivoja” ja että toisaalta oikea ääntämistapa olisi mainittava. Kannanotto itse rikkoo tätä vastaan: siinä mainitaan kirjoitusasu gê.
Käytäntö on ollut kirjava: laadukkaimmissa julkaisuissa tarkkeet ja vieraat kirjaimet on yleensä säilytetty. Käytäntö on paljolti riippunut nimen ja kielen tuttuudesta. Martti Kahlan puheenvuoro Näkökulma eurooppalaisten kielten oikeinkirjoitukseen Kielikellossa 3/2008 kuvailee tilannetta varsin realistisesti.
Voidaan jopa sanoa, että säännöstä välillä luovuttiin, koska sitä ei esitetty ohjeissa ja koska sitä laajasti rikottiin jopa kielenhuoltoa koskevassa kirjallisuudessa. Esimerkiksi norjalaisissa ja tanskalaisissa nimissä käytettiin – ja saatetaan yhä käyttää – yleisesti ø:n tilalla ö:tä (Tröndelag, p.o. Trøndelag). ”Nykysuomen sanakirja 5:n” osana julkaistu teos Ulkomaiden paikannimiä esittää jopa seuraavan hämmästyttävän periaatteen ja noudattaa sitä: ”Norjan ja Tanskan paikannimissä ø on korvattu ö:llä, jota norjalaisten koulukartastossakin jo käytetään” (esimerkiksi Helsingør kirjoitetaan Helsingör). Horjunta on vanhaa perua. Esimerkiksi vuosina 1909–1922 julkaistu Tietosanakirja käytti asua Helsingør, vuosina 1925–1928 julkaistu Pieni Tietosanakirja asua Helsingör.
Saksalaisissa nimissä on erittäin yleisesti käytetty ß:n tilalla ss:ää, esimerkiksi Wilhelmstrasse, p.o. Wilhelmstraße, jopa saksan oppikirjoissa ja sanakirjoissa. Vuonna 2018 avatussa Kotuksen Eksonyymit-sivustossa on sivulla Kielitaulukon selityksiä seuraava huomautus ilman selitystä: ”Saksan ß on korvattu ss:llä.”
Nykyisestä normista huolimatta Suomen tietotoimiston STT:n Tyylikirja antaa kohdassa Ulkomaiset nimet seuraavan ohjeen: ”ÄLÄ KÄYTÄ AKSENTTEJA ULKOMAISISSA NIMISSÄ. POIKKEUKSENA OVAT SUOMALAISET JA RUOTSALAISET NIMET.” Ohjetta on ehkä tulkittava niin, että vieraita kirjaimiakaan ei käytetä, koska siinä mainitaan esimerkkinä puolueennimi höyre, vaikka norjankielinen asu on høyre.
Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä sanotaan: ”Ulkomaan paikannimiin saattaa sisältyä diakriittisia merkkejä. Asukkaannimijohdoksissa ne voidaan säilyttää tai olla säilyttämättä: reykjavíkilainen ∼ reykjavikilainen (< Reykjavík), bogotálainen ∼ bogotalainen (< Bogotá), asunciónilainen ∼ asuncionilainen (< Asunción).” Tätä ohjetta ei liene myöhemmin sen enempää vahvistettu kuin kumottukaan. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista jättää tarkkeet pois johdoksista, jos ne itse nimissä ehdottomasti säilytetään. Tarkkeet on kuitenkin jätetty pois muun muassa maailman lintulajien suomenkielisestä nimistöstä, esimerkiksi saotomeniibis (englanniksi São Tomé Ibis), joka on nimetty São Tomén saaren mukaan.