NSK:n mukaan sukupuutto on ”tila, jolloin j[o]k[in] suku t. laji on kuollut viimeistä myöten”. Tässä siis ei rajauduta eliömaailmaan, ja esimerkeissä on mm. sukupuuttoon kuollut kansa, heimo ja suku, joista viimeinen viitannee sukuun merkityksessä ’samoista esivanhemmista polveutuvat ihmiset’ (joka tosin voitaisiin tulkita mös biologisen luokituksen yksiköksi, taksoniksi, olettaen, että adoptioita yms. ei lasketa). Mutta naulan ahtaan tulkinnan arkkuun iskee NSK:n sitaatti arvostetulta kirjailijalta Santeri Alkiolta: ”Vanhat ladot katoavat sukupuuttoon”. Tässä lajina on rakennustyyppi, ja sukupuuttoon katoaminen tarkoittaa vain vähenemistä, ajatuksena, että kohta niitä ei ole lainkaan.
PSK:ssa ja KSK:ssa merkitys rajautuu kuitenkin eliökunnan ryhmiin (joista lajit mainitaan erikseen):
Kuolla sukupuuttoon eliöryhmästä t. -lajista: kuolla, hävitä viimeistä yksilöä myöten. Tappaa, hävittää laji sukupuuttoon. Sukupuuttoon kuolleet liskot. Laji, joka on sukupuuton partaalla.
Kuitenkin sanaa sukupuutto käytetään edelleen myös muussa merkityksessä. Kotuksenkin sivuilla puhutaan kansojen ja kielten sukupuutosta. Kansa ei tietenkään ole eliöryhmä biologisessa luokituksessa, kieli vielä vähemmän. Esimerkiksi Kielikellom 2/1996 artikkelissa Sukukielten sanakirjat – menneisyyttä vai tulevaisuutta varten? sanotaan: ”Koska ilman kieltä ei ole kansaakaan, ainoastaan kielen säilyminen estää vähemmistökansaa sulautumasta pääväestöön eli kuolemasta sukupuuttoon.” Sellainen sulautuminen ei tietenkään ole sukupuutto biologisessa mielessä