On olemassa erityisiä normeja, myös kansallisia standardeja, joissa on myös suomen kielen käyttöön vaikuttavia ohjeita erityiskysymyksistä. Tällaisia ovat muun muassa standardit Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) sekä translitteroinnin ja transkription standardit. Näiden suhde edellä mainittuihin yleisiin normeihin ei aina ole ongelmaton; Kotuksen ja Suomen Standardisoimisliiton (SFS) kannanottojen välillä on ristiriitojakin.
Myös lainsäädäntöön ja viranomaisten päätöksiin viitataan usein kieltä koskevina normeina. Voidaan esimerkiksi perustella jotain kirjoitustapaa sillä, että sitä käytetään laissa. Lait ovat kyllä normeja, mutta eivät (juuri koskaan) kieltä koskevia normeja. Laeissa olevat termien määritelmätkin ovat lain sisäisiä: niissä sanotaan, että tässä laissa se ja se sana tarkoittaa sitä ja sitä. Lakitekstien pitäisi noudattaa kielen normeja enemmänkin kuin asettaa niitä. Käytännössä lainsäädännön kielenkäyttöä on kuitenkin usein tarpeen pitää ohjeena, etenkin viranomaisten teksteissä.
Nykyisin huomattava osa lainsäädännöstä on EU:n säädöksiä, jotka julkaistaan EU:n virallisilla kielillä, siis myös suomeksi. EU:n toimielinten yhteiset tekstinlaadinnan ohjeet (julkaisukäsikirja) on tarkoitettu EU:n hallinnon sisäiseen käyttöön, mutta ne tietysti vaikuttavat direktiivien yms. kielenkäytön kautta muuhunkin kielenkäyttöön varsinkin hallinnossa. Lisäksi ohjeista voi ottaa mallia monissa tilanteissa, koska ne ovat osittain varsin yksityiskohtaisia ja ottavat kantaa asioihin, joista ei ole virallista suomalaista suositusta. Toisaalta niissä on jopa ohjeita, jotka ovat kansallisten standardien vastaisia.