Sellaisissa lauseissa kuin Uudistuksen pahin este olivat ∼ oli ennakkoluulot on horjuntaa predikaatin monikollisuuden ja yksiköllisyyden välillä. Lauseessa on kaksi substantiivia, toinen yksikössä ja toinen monikossa, ja on jonkin verran tulkinnanvaraista, kumpi on subjekti ja kumpi predikatiivi. Selvää normia ei ole ollut, mutta Kielikellon 2/1992 artikkeli Eräs kongruenssiongelma kuvaa: ”puheena olevasta asiasta on eri kielioppaissa ja oppikirjoissa kahtalaista suositusta (toisissa pidetään oikeana vain monikkomuotoista predikaattia, toisissa hyväksytään sekä yksikkö että monikko)”.
Artikkeli kertoo myös suomen kielen lautakunnan kannanotosta:
Ongelmaa käsiteltiin 25.11.91, ja lautakunta päätti tuolloin, että predikaatin muotoina ovat mahdollisia sekä monikko että yksikkö. Luontainen kielivaisto hyväksyy myös yksikkömuotoisen predikaatin, koska predikaatti [tarkoitetaan: predikatiivi] on ottanut lauseessa subjektin tavanomaisen, lauseenalkuisen paikan.
Ville Elorannan kirjassa ”125 myyttiä suomen kielestä” (2014) käsitellään asiaa s. 122, esimerkkilauseena suurin ongelma olivat tuholaiset. Sen mukaan lautakunta päätti, että ”subjektiksi voidaan tulkita myös suurin ongelma, joten predikaatti saa olla yhtä hyvin yksikössä.” Tämä lautakunnan silloisen jäsenen tulkinta menee pidemmälle kuin Kielikellon artikkeli, jossa selitetään: ”Suositus perustuu siis ajatukseen, että lauseenalkuinen predikatiivikin voi olla luonteeltaan niin subjektin kaltainen, että se aiheuttaa predikaattiverbiin samanlaisen numeruskongruenssin kuin ’oikea’ subjekti.”
Tämä voidaan tulkita niin, että monikko (olivat) olisi vanhojen yleisten sääntöjen mukainen. Artikkeli sanookin: ”Kieliopillisesti täysin moitteeton lause on siis Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot.” Tässä mielessä normia on siis muutettu. Tosin Terho Itkosen kirjoitus ”Varmin tunnistuskeino on sormenjäljet” – Lisää predikatiivilauseiden alalta Kielikellossa 4/1992 esittää, että lautakunta olisi jo vuonna 1975 tehnyt samanlaisen sallivan kannanoton.