Kielenhuolto suhtautui aluksi varsin torjuvasti sanaan keho, joskaan ei aivan yksimielisesti. Tämän vuonna 1945 sepitetyn sanan pelättiin aiheuttavan sen, että sana ruumis ruvettaisiin kokemaan vain kuollutta ruumista tarkoittavaksi, ja näin se on usein koettukin.
Kirja Kielenhuollon juurilla kuvaa keho sanan historiaa laajasti (s. 306–317). Se kuvaa, miten kysymys on toistuvasti noussut esiin ja miten kielenhuolto luopui alkuperäisestä torjuvasta kannastaan ja omaksui kannan, jonka mukaan keho hyväksytään, mutta toisaalta pidetään kiinni siitä, että ruumis tarkoittaa myös elävää ruumista. Tämä vakiintuneeksi luonnehdittu kanta ei kuitenkaan ole johtanut tilanteen vakiintumiseen, ja se onkin epälooginen. Jos kerran on selvää, että ruumis voi olla myös elävä, mihin sanaa keho tarvittiin? Todellisia tilanteita, joissa elävä ja kuollut erotetaan toisistaan sanan keho käytöllä, ei juuri ole, ja jos tällainen ero tehtäisiin, niin silloinhan olisi hyväksytty se, että ruumis tarkoittaa nimenomaan kuollutta ruumista.
Sanaan keho liittyy NSK:ssa merkintä, jonka mukaan sitä käytetään varsinkin lääketieteessä. PSK:ssa ja KSK:ssa tällaista merkintää ei ole. Sana on vakiintunut joihinkin yhdyssanoihin: kehonhallinta, kehonkaava, kehonkieli, kehonraikaste, kehonrakennus, kehonrakentaja, kehoterapia.
Sanan keho historiaa on käsitelty myös Kielikellon artikkeleissa Kansa kielen asialla (2/1995) ja Olli kielenhuoltajana (3/2004).