Yleiskieleen on vanhastaan kuulunut sana hiukoa. Sanaa huikoa ei ole mainittu yleissanakirjoissa edes murteellisena, vaikka se on kyllä esiintynyt murteissa. KSK:aan on kuitenkin otettu myös huikoa. Tosin se on hiukan lapsipuolen asemassa: hiukoa ja hiukaista on linkitetty toisiinsa, mutta ei sanaan huikoa, joka viittaa vain yksisuuntaisesti sanaan hiukaista.
NSK:ssa ja PSK:ssa on hiukapala, joka esiintyy murteissa lähinnä Hämeessa vaihtelevissa muodoissa. Sen ottamiseen NSK:aan vaikutti ehkä se, että se esiintyy Lönnrotin sanakirjassa ja juuri asussa hiukapala. KSK:ssa sen synonyymeina ovat hiukopala, joka on yksi hiukapalan murreasuista, ja huikopala, jota Suomen murteiden sanakirja ei tunne, mutta joka silti otettiin KSK:aan päähakusanaksi.
Voisi ajatella, että huikoa on syntynyt sanasta hiukoa siten, että äänteet i ja u ovat vaihtaneet paikkaa. Ne kuitenkin perustuvat sanoihin hiuka ja huika, jotka ovat eri alkuperää ja alkujaan varsin erimerkityksisiä (Suomen etymologinen sanakirjan mukaan). On mahdollista, että hiuka-sanapesyeen nälkää tarkoittava merkitys on vaikuttanut siihen, että huika-sana (alkujaan ilmeisesti ’kylmä tuuli’) on saanut myös nälkään viittaavan merkityksen.