Suomen kielen normien muutoksia, luku 11 Merkit:

Heittomerkki vieraan sanan taivutuksessa: Martini’n

Aiemmin käytettiin melko laajasti heitto­merkkiä vieraan nimen taivutuksessa osoittamaan nimen perus­muoto varsinkin, jos se loppuu konsonanttiin. Silloinhan perus­muodon ja päätteen väliin tulee yleensä side­vokaali i, jolloin voi syntyä epäselvyyttä siitä, kuuluuko i nimen perusmuotoon, esimerkiksi onko sana Paulin nimen Pauli vai nimen Paul muoto. Knut Cannelinin Kieliopas (3. painos 1924) sanoo: ”Konsonanttiin päätyvien muukalais­asuisten eris­nimien taivutus­muodoissa käytetään hyvin yleisesti heitto­merkkiä osoit­ta­mas­sa, että nimiä tai­vu­tet­taes­sa tarvittava i ei kuulu itse nimeen”. Se esittää tästä esi­mer­kit Lönnrot’ille ja Snellman’illa sekä Paldanille ja Paldan’ille, joista voidaan päätellä, että jos heitto­merkkiä ei ole, i:n on ajateltava kuuluvan nimen perus­muotoon.

Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikein­kirjoitus­oppi (1948) suosittaa toista tapaa: heitto­merkki kirjoitetaan tarvittaessa sellaiseen nimeen, jonka perus­muoto on i-loppuinen. Tosin se esittää yleisenä ohjeena, että heitto­merkkiä käytetään ”vieraiden nimien taivutus­muodoissa nimen ja suomalaisen taivutus­aineksen välissä, sikäli kuin nimen perus­asun erityinen osoitta­mi­nen on suhteessa tai toisessa lukijalle hyödyksi”. Esimerkeissä kuitenkin käytetään heitto­merkkiä i:n jäljessä: ”Pauli’n (erotukseksi Paul nimen vastaavasta muodosta). Paldani’n (vrt. Paldan nimen gene­tii­viin Paldanin), Stefani’n.”

E. A. Saarimaan Kielenopas taas esittää, että heitto­merkkiä voidaan käyttää sekä i:n jäljessä että edellä (6. pai­nok­ses­sa v. 1964 s. 144): ”Heitto­merkkiä käytetään vieraita sanoja taivutettaessa osoittamaan sanan nominatiivia, milloin muutoin saattaisi syntyä epä­sel­vyyt­tä, esim. Papini’n, Papin’in (edellinen nimi on Papini, jälkimmäinen Papin), Benghasi’ssa.”

Kielikellon 2 (1969) välimerkkiohjeiden heitto­merkkiä koskeva kohta esittää yksin­ker­tai­sen ohjeen, joka on Penttilän linjalla: ”Joskus selvyyden vuoksi vieraissa i-loppuisissa nimissä, esim. Gustav Pauli’n. Normaalisti tätä ei tarvita, esim. Mus­so­li­nil­le.

Kielikellon 3/1993 heittomerkkiä koskevissa ohjeissa ei lainkaan käsitellä tätä aihetta. Siinä kuitenkin viitataan Kielikellon 2/1985 artikkeliin Vieraiden nimien taivuttaminen, jossa sanotaan ala­viit­tees­sä: ”Joskus heitto­merkkiä voi käyttää muutenkin selvyyden vuoksi, esimerkiksi silloin kun i‑loppuisen nimen rinnalla on tuttu nimi, joka eroaa siitä vain loppu-i:n puuttumisen takia, esim. Paul : Paulin, Pauli : Pauli’n, tai joka on saman­asuinen, esim. Toini : Toinin, Toini : Toini’n (ital.).” KOP:n sivu Nimien taivutus: vieras­kieliset nimet esittää lähes saman kuvauksen, jossa on erikoista se, että tapauksessa Toini’n käytettäisiin heitto­merkkiä vain nimen vieras­kielisyyden takia. Samoin voi kyllä ajatella myös esimerkistä Pauli’n, koska tuskin on ajateltu, että suomalaisen etu­nimen Pauli muotoja kirjoitettaisiin näin.

Kielikellon 3/1998 heitto­merkki­ohje ja Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohje esittävät asian lähes samoin sanoin. Jälkimmäisen kuvaus on seuraava:

Puolilainausmerkillä voi osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perus­muoto, jos on epäselvää, onko kysymyksessä i-loppuinen sana tai nimi vai onko taivutusmuodon i taivuttamisen helpottamiseksi lisätty sidevokaali.

Häntä sanottiin Sir’iksi. (Vrt. Häntä sanottiin Siriksi.)
Meidät esiteltiin johtaja Maria Martini’lle. (Vrt. Martinille.)

Esimerkeistä ilmenee, että heitto­merkkiä voi käyttää i:n edellä tai jäljessä. Ajatuksena lienee, että heitto­merkitön asu tulkitaan tavallisemman vaihtoehdon mukaan, esimerkiksi sana Martinille sanan Martin mukaan, koska Martin on tavallisempi kuin Martini.

KOP:n kohta Heittomerkki ja vierasperäiset sanat antaa luvan varsin väljästi: ”Heitto­merkil­lä voi tarvittaessa osoittaa, mikä on vierasperäisen sanan tai nimen perus­muoto, jos se on taivutusmuodon perusteella epäselvää”. Ainoa esi­merk­ki tästä on kui­ten­kin Sir’iksi.