Mitkä sanat ovat yhdyssanoja?

Painokriteeri

Kysymys ”Mitkä sanat ovat yhdyssanoja?” esitetään useimmiten oikein­kirjoitus­ongel­ma­na: pitääkö esimerkiksi kirjoittaa sen jälkeen vai senjälkeen? Edellä on viitattu siihen, että useimmiten yhdys­sanan tunnus­merkki on, että siinä on vain yksi pää­paino. Jos siis kahdesta peräkkäisestä sanasta jälkimmäisenkin alku­tavu on pääpainollinen, kyseessä on sana­liitto, mutta jos se on vain sivu­painollinen, sanat muodostavat yhdys­sanan.

Sivupainon ja pääpainon erottaminen toisistaan ei välttämättä ole aivan selvää, ja ääntämys saattaa vaihdella puhujan ja tilanteen mukaan. Lisäksi lyhyiden sanojen usein esiintyvässä yhdistelmässä ei jälkimmäisen sanan alku­tavulla ole sivu­painoakaan, vaan kokonaisuus ääntyy kuten yhdistämätön sana. Tällöin on selvä risti­riita ääntämyksen ja kirjoitus­asun välillä, jos ilmaus kuitenkin on päätetty sellaiseksi, että se kirjoitetaan kahdeksi sanaksi.

Ilmauksia, joissa kirjoituksen normi vaatii erikseen kirjoittamista, mutta vallitseva ääntämys vastaa yhdys­sanaa tai (yleisemmin) yhdistämätöntä sanaa, lienevät ainakin eri suuri, ikään kuin, niin kuin, sen sijaan, sen takia. Lisäksi on paljon ilmauksia, jotka voidaan nyky­sääntöjen mukaan kirjoittaa yhteen tai erilleen, esimerkiksi tännepäin, tänne päin. Ohjeet eivät ota kantaa ääntämykseen. Kirjoitus­asulla ei voi ilmaista, onko yhteen kirjoitettu ilmaus tarkoitettu lausuttavaksi yhdys­sanan vai yhdistämättömän sanan tavoin.

Sanaliittomaisia yhdyssanoja

Myös sellaisten ilmaisujen kuin ”A-piste” ja ”hevonen-sana” yhdyssana­luonne voidaan kyseenalaistaa. Jälkimmäisen osalta asiaa korostaa se, että siinä ei käytetä normaaliin tapaan muodostettua yhdyssanamuotoa hevos‑.

Tämäntapaiset ilmaisut esiintyvät rinnan sellaisten sanaliittojen kuin ”piste A” ja ”sana hevonen” kanssa. Ääntämys lienee osien järjestyksestä riippumatta kaksi­sanainen, joten kirjoitus­asut ”A piste” ja ”hevonen sana” vastaisivat ääntämystä. Sellaisia on aiemmin käytettykin ja pidetty oikeina, joskin on saatettu viitata siihen, että joissakin tapauksissa on selvempi esimerkiksi kursivoida ensimmäinen sana: ”hevonen sana”

Pitkien lainasanojen yhdyssanaluonne

Ongelmallinen on myös sellaisten uudehkojen laina­sanojen yhdys­sana­luonne, jotka ilman muuta kirjoitetaan yhteen ja jotka ovat alku­perältään yhdyssanoja. Yhdyssanoiksi jäsentyvät yleisimmin sellaiset sanat, joiden jälkiosa esiintyy hyvin monissa sanoissa. Tällaisia jälkiosia ovat muun muassa -logia, -kratia, -skooppi, -metri ja -mania. Joskus sellainen osa voi esiintyä itsenäisenä sananakin, esi­mer­kik­si mania tai metri, joskaan merkitys ei välttämättä ole sama kuin yhdyssanoissa. Yhdyssanoiksi jäsentyvät myös yleensä esimerkiksi bio- ja eko-alkuiset sanat, vaikka alkuosa ei esiinny itsenäisenä sanana. Yhdyssanaksi jäsentymisen paljastaa melko usein sivupaino: sana oskilloskooppi on kiistatta yhdyssana, koska jos se olisi yhdistämätön, sivupaino olisi kolmannella tavalla. Tässä tapauksessa yhdyssanaluonnetta kuvastaa sekin, että tekniikan arkikielessä voidaan käyttää sanaa skooppi.

Jäsentyminen ei riipu vain sanan aineksista vaan myös sen historiasta ja yleisyydestä. Tapauksia on hyvin monenlaisia. Kirjon toisessa päässä sellaiset sanat kuin ekokatastrofi, joka on luonteeltaan hyvin lähellä täysin kiistattomia yhdyssanoja. Vaikka sen alkuosa ei esiinny itsenäisenä sanana, se on muotivillityksenä levinnyt sanojen etuliite.

Ääripäiden väliin mahtuu paljon sanoja. Melko tyypillistä on, että erikoisalojen sanat hahmotetaan, tavutetaan ja äännetään yhdyssanoina, mutta yleiskieleen levittyään ne käyttäytyvät yhdistämättöminä sanoina. Sanan ikä vaikuttaa myös asiaan: mitä vanhempi sana, sen todennäköisemmin se käsitetään yhdistämättömäksi. Mitään selvää logiikkaa asiassa ei ole. Esimerkiksi anaerobinen käsitetään yhdyssanaksi (an-aerobinen) mutta anemia on yhdistämätön sana niidenkin kielenkäytössä, jotka tuntevat sen alkuperän; kreikan kielteinen etuliite an- siis joskus tulkitaan yhdyssanan osaksi, joskus ei. Jopa muutoin aika normatiivisilla linjoilla oleva Nykysuomen sivistyssanakirja (3. painos, 1977) sanoo aika selvästi, että virta vie kohti suomen mukaista tavutusta eikä sitä ole syytä hirveästi vastustaa:

Monissa tapauksissa tavujako horjuu. Näin on asianlaita varsinkin silloin, kun sana alkuaan on jonkin alan erikoislaina, mutta esi­mer­kik­si yleisyytensä tai ajan­koh­tai­suu­ten­sa johdosta on muuttunut tai muuttumassa yleislainaksi. Kemistille kolesteroli on eräs steroli, ja hän tavuttaa sanan kole-steroli, maallikolle se on epämääräinen eli­mis­töl­le vaarallinen aine, ja hän jakaa sanan koles-teroli. Ja vaikka kemisti jakaisi tetr-amiini, hänkään tuskin enää tavuttaa vit-amiini.

Myöhemminkin aihetta on tarkasteltu tavujaon tai oikeastaan sanan eri riveille jakamisen kannalta. Ääntämyksestä ei ole puhuttu. Kuitenkin yhdys­sanaksi tulkitseminen vaikuttaa painotukseen. Jos esimerkiksi lääke­aineen nimi rosuvastatiini käsitetään yhdistämättömäksi sanaksi, sinä on sivu­paino tavuilla vas ja tii; jos se taas käsitetään yhdys­sanaksi, joka viittaa statiinien ryhmään kuuluvaan aineeseen, sivu­paino on tavulla sta. Jälkimmäinen tulkinta voidaan ilmaista oikeaksi käyttämällä kirjoitus­asua rosuva-statiini.

Yhdysosien raja ei vierasperäisissä sanoissa välttämättä ole samassa kohdassa kuin alku­kieles­sä, vaan jälkiosan konsonanttiyhdistelmästä saattaa konsonantti siirtyä alkuosaan suomenpuhujan kielitajussa. Vanha esimerkki tästä ilmiöstä on sana saarnastuoli, joka nykyisin jäsentyy saarnas-tuoli eikä alkuperän mukaan saarna-stuoli. Vaikeampaa on sanoa, jäsentyykö demokratia yhdysosiin demo-kratia vai demok-ratia. Edellä mainittu oskilloskooppi lienee selvä tapaus, mutta periskooppi on jo hankalampi, ja yleiskielen horoskooppi jäsentynee selvästi horos-kooppi. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että loppuosalla -skooppi ei siinä ole selvästi erottuvaa merkitystä ’katsomisväline’. Tällaiset seikat eivät kuitenkaan vaikuta ääntämykseen, koska yhdys­osien raja ei sinänsä ole kuultavissa ja koska tulkinta ei vaikuta sivu­painon sijaintiin.

Sivupaino pitkissä vierasperäisissä sanoissa

Vaikuttaa siltä, että nelitavuisten ja pitempien sanojen sivupainon paikka riippuu siitä, onko kyseessä (suomen kielen kannalta) yhdistämätön ja johtamaton sana, jossa nelitavuisuus kuuluu sanan perusmuotoon. Sellaiset sanat ovat tietysti uudehkoja lainasanoja. Ne ovat hyvin usein alkuperältään yhdyssanoja, mutta tällä seikalla ei välttämättä ole olennaista merkitystä, koska kielenpuhujien suuri enemmistö ei ehkä tiedä koko asiaa.

Esimerkiksi sanassa ribosòmi : ribosòmilla : ribosòmeina sivu­paino on kiinteästi tavulla so, vaikka yleisten sääntöjen mukaisesti sivu­painon tulisi viisi­tavuisissa muodoissa siirtyä neljännelle tavulle, koska kolmas tavu on lyhyt. Vertaa johdettuun sanaan kalastàja : kalastajìlla : kalastajìna, jossa sivu­paino siirtyy normaalisti. Ilmiön taustalla on ehkä se, että kun perus­muoto ribosomi on suomen kannalta rakenteeltaan ”läpi­näkymätön” (ei johdos eikä yhdys­sana), se hahmotetaan yhdys­sanaksi ja painotetaan sen mukaisesti myös taivutettuna, vaikka useimmat eivät tunnista sen osia sanoiksi eivätkä ne olekaan suomen sanoja.

Vielä selvempi tapaus on latitùdi latitùdilla : latitùdeina, joka ei ole yhdys­sana edes alku­perältään.

Kielitieteilijät ovat päätelleet, että suomalais-ugrilaisissa kielissä kaikki nominien ja verbien sanavartalot olivat alun perin kaksitavuisia. Nykyisinkin kaksitavuisuus on yhdistämättömien ja johtamattomien sanojen perusrakenne. Tosin kielessämme on paljon omaperäisiäkin kolmitavuisia sanoja, jotka koetaan johtamattomiksi, koska niiden alkuperä on hämärtynyt. Hyvin harva tulee ajatelleeksi, että sanassa porkkana on alun perin kaksitavuiseen perussanaan liitetty yksitavuinen johdin. Mutta kolmitavuiset ja varsinkin pitemmät sanat pyrkivät joko lyhenemään kaksitavuisiksi, esi­mer­kik­si rehtori → reksi, laboratorio → labra, professori → proffa, diskoteekki → disko, taikka jäsentymään johdoksiksi tai yhdyssanoiksi, esi­mer­kik­si papu-kaija. Lyhenemistaipumuksen voi toki ymmärtää yleiseksi ilmiöksi, jolla ei ole yhteyttä kaksitavuisuuden ihanteeseen, varsinkin kun lyheneminen tuottaa usein esi­mer­kik­si ruotsin mallin mukaisesti -is-loppuisia sanoja, esi­mer­kik­si käyttöjärjestelmä → käyttis, jotka suomessa ovat useimmissa taivutusmuodoissa kolmitavuisia, esi­mer­kik­si käyttiksen. Perus­sanojen kaksi­tavuisuus kuitenkin vaikuttanee siihen, että neli- tai useampi­tavuiset vieras­peräiset sanat usein hahmotetaan yhdys­sanojen tapaisiksi niin, että ensimmäinen osa on kaksi­tavuinen.

Yhdyssanamaisuus näkyy siinäkin, että sana saattaa saada etu- tai takavokaaliset päätteet yhdyssanan tavoin, esi­mer­kik­si karamelli : karamellejä. (Tämä oli aiemminkin tavallinen taivutus, ja nykyisin se on myös hyväksytty.)