On oikein sanoa, että suomen kielessä kirjoituksen ja puheen suhde on säännöllinen. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuista. Sama koskee ruotsia, saksaa ja muita kieliä, jopa englantia. Sääntöjen määrä ja mutkikkuus vain vaihtelee. Esimerkiksi se, että saksassa suhu-s (suomen oikeinkirjoituksen š) kirjoitetaan yleensä sch, mutta sanan alussa p:n ja t:n edellä s, on sääntö sekin, eikä edes kovin mutkikas. Suomi on kuitenkin lähempänä yksinkertaista säännöllisyyttä.
Erityisen merkittävää säännöllisyyden tasossa on, voidaanko ääntämys päätellä kirjoitusasusta ja kääntäen ilman, että tarkastellaan sanojen merkityksiä ja asemaa lauseessa. Tällöin kieltä osaava voi lausua lukemansa sanan ja kirjoittaa kuulemansa sanan, vaikka sana olisi hänelle outo taikka hän ei tietäisi sen lauseyhteyttä.
Esimerkiksi englannissa record voi olla sekä substantiivi että verbi, ja näiden ääntämys on varsin erilainen: paino on verbissä toisella tavulla, ja tämä vaikuttaa kokonaisuuteen paljon. Suomen kielessä on varsin vähän tällaista, mutta jonkin verran kuitenkin.