Äännetason säännöllisyys voidaan muotoilla sanomalla, että kutakin äännettä vastaa tasan yksi kirjain. Jos vertaamme tätä muiden kielten kirjoitusjärjestelmiin, huomaamme, että periaatteeseen sisältyy varsin paljon:
Väite ”kullakin äänteellä on oma kirjaimensa” yksinkertaistaa asioita kuitenkin liiaksi. Ensinnäkin se on periaatteessa virheellinen, koska mikään kirjoitusjärjestelmä ei voi käyttää kullekin äänteelle omaa kirjaintaan; tämän kielentutkijat tietävät hyvin, ja esitän kohta lyhyesti perustelut sille. Toiseksi säännönmukaisuus ei oikein muotoiltunakaan ole suomen kielessä suinkaan poikkeukseton, kuten kirjoitukseni loppuosa selostaa.
Suomen kirjoitus toki vastaa lausumista selvästi säännönmukaisemmin kuin esimerkiksi ruotsin, puhumattakaan englannista. On kuitenkin syytä tuoda selkeästi esiin myös poikkeukset muun muassa siksi, että suomea opettelevan on vaikeaa huomata poikkeuksia yleisen säännöllisyyden keskeltä. Esimerkiksi englantia opetteleva huomaa nopeasti, että täytyy varautua mitä erilaisimpiin erikoisuuksiin ja poikkeuksiin kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa. Suomea äidinkielenään puhuva taas voi jopa ruveta uskomaan säännöllisyyteen niissäkin asioissa, joissa selvästi lausutaan toisin kuin kirjoitetaan; säännöllisyyden oppi voi siis sumentaa mielemme niin, ettemme usko silmiämme ja korviamme.