Edellä käsitelty rinnasteisten yhdyssanojen molempien osien alkutavujen pääpainollisuus lienee kiistaton. Se on myös loogista, koska jos osat ovat merkitykseltään rinnasteisia ja samanarvoisia, on luonnollista, että osilla on yhtäläinen paino.
On myös ilmaisuja, joissa on selvästi määrite ja pääsana, mutta jotka silti saattavat ääntyä siten, että molemmilla osilla on pääpaino. Tällaisten ilmaisujen kirjoitusasu on vaihdellut ja vaihtelee. Aina on kirjoitettu yhdyssanaksi Etelä-Suomi, joskin ison alkukirjaimen käyttö on ollut horjuvaa, kun taas sellaisista ilmaisuista kuin Mustameri ovat kielenhuoltajat vasta suhteellisen hiljattain päättäneet, että ne ovat yhdyssanoja. Vaikka tätä suositusta noudatettaisiinkin, taitaa ilmaisu silti useimmiten ääntyä sanaliittona: Musta meri. Toisaalta Varsinais-Suomi ääntynee selvästi yhdyssanana.
Miksi pitäisi kirjoittaa Mustameri? Mieleen tulee pari hyvältä kuulostavaa perustetta:
Kirjoitusasu Mustameri on silti tavallisen ääntämyksen vastainen. Paluu aiempaan asuun Musta meri merkitsisi sen tunnustamista, että ulkomaisten paikannimien muodostus voi poiketa kotimaisten nimien muodostuksesta.
Johdonmukaista olisi myös kirjoittaa Etelä Suomi ja Keski Suomi, mutta tätä varmaan pidettäisiin oudompana muutoksena. Sen, että kyseessä on sanaliitto, havaitsee vertaamalla ääntämystä esimerkiksi sanaan keskiarvo; jos sanan Keski-Suomi ääntää samalla tavoin painottaen, tuloksena on ääntämys, joka ei kuulosta normaalilta. Kielen oikukkuuteen kuuluu, että johdos keskisuomalainen on selvä yhdyssana.
Palatkaamme vielä ilmaisuun harmaanorjanhirvikoira. Sitä tuskin luetaan todella yhdyssanana, siis siten, että vain ensimmäisellä tavulla on pääpaino. Eiköhän lukutapa sentään vastaa vanhaa kirjoitusasua harmaa Norjan hirvikoira.
Kun on alettu aiempaa laajemmin suosittaa nimien ja termien kirjoittamista yhdyssanoiksi, syynä lienee ollut lähinnä se, että yhdyssana on helpompi mieltää terminluonteiseksi nimitykseksi kuin sanaliitto. Saattaisihan harmaa Norjan hirvikoira tarkoittaa yleensä vain hirvikoiraa, jolla on jotakin tekemistä Norjan kanssa ja joka sattuu olemaan väriltään harmaa. Väärinymmärryksen vaara on kuitenkin lähinnä teoreettinen, ja puhutussa kielessä se on joka tapauksessa olemassa.
Kielen oikukkuuteen kuuluu sekin, että saksanpaimenkoira on selvä yhdyssana. Lisäksi se saattaa painottua epäloogisesti, ikään kuin osat olisivat saksanpaimen ja koira, eli tavulla koi on vahvempi sivupaino kuin tavulla pai. Kielenhuollossa on pitkään ollut ihanteena vakiinnuttaa sanojen asut tyypeittäin. Puhutun kielen todellisuus on kuitenkin usein vakiintunut epäjärjestelmälliselle kannalle. Esimerkiksi rakenteeltaan aivan samanlaisista ilmaisuista osa äännetään yhdyssanoina (saksanpaimenkoira), osa sanaliittoina (Norjan hirvikoira). Ilmaisun yleisyys ja muuttuminen ”läpinäkymättömäksi”, siis pelkäksi nimitykseksi, jonka sisäistä rakennetta ei enää ajatella, tietenkin suosivat yhdyssanana ääntämistä.
Pyrkimys osoittaa ilmaisut terminluonteisiksi yhteen kirjoittamalla on sikäli ymmärrettävä, että kielessä on vanhastaan sellaisia tapauksia kuin talonpoika ja talon poika. Niissä yhteen ja erikseen kirjoittamisen eroa kuitenkin vastaa todellinen ero ääntämyksessä.
Kielessämme ei ole mitään yleispätevää tapaa osoittaa, milloin sanoista muodostettu ilmaisu on terminluonteinen nimi ja milloin taas sen merkitys johtuu suoraan osien merkityksistä. Esimerkiksi mikään sanojen petokala ja luukala kirjoitus- tai äänneasussa ei paljasta, että ensimmäinen on ”läpinäkyvä” yhdyssana, jonka merkitys johtuu suoraan yhdysosien merkityksestä, kun taas toinen on terminluonteinen, täsmällisesti määritelty nimitys