Tässä tarkasteltavat ilmiöt koskevat lähinnä uudehkoja lainasanoja, koska f-äänne esiintyy vain niissä, samoin yhdistelmä mv (sikäli kuin sitä lainkaan esiintyy). Kuitenkin nv-yhdistelmä esiintyy kotoisissakin sanoissa yhdyssanan osien rajalla, esimerkiksi kansanvalta, ja saattaa ääntyä kirjoitusasusta poikkeavasti
Assimilaatiotapauksena voidaan pitää myös sitä, että f-äänteen edellä sekä m että n ääntyvät erityisellä tavalla: ylähampaat asetetaan alahuulen päälle, ja ilma kulkee nenän kautta. Foneettisessa kirjoituksessa sitä merkitään yleensä symbolilla ɱ (U+0271, koukullinen m). Kielitieteellinen nimitys on ”soinnillinen labiodentaalinen nasaali”. Sama ilmiö voi tapahtua myös v:n edellä, mutta se on harvinaisempaa.
Esimerkiksi sanan informaatio toinen äänne voi olla enemmän m:ää kuin n:ää muistuttava niin, että sitä äännettäessä kieli on laiskana, kun taas n-äänteen tuottamisessa kielellä on keskeinen tehtävä. On tietysti mahdollista ääntää f:n edellä n-äänne, aivan kuten on mahdollista tavoitella huvittavaa vaikutelmaa ääntämällä n-äänne sanassa kunpa.
Olennaista on, että foneemien /m/ ja /n/ ero häviää f-äänteen edellä: molempia edustaa ɱ. Asia on ongelmallinen: tulisiko ɱ:tä pitää /m/:n ja /n/:n yhteisenä allofonina vaiko yksinkertaisemmin /m/:n allofonina? Jälkimmäisessä tapauksessa ilmiö rinnastuisi siihen, että n assimiloituu m:ksi p:n edellä.
Kysymys ɱ:n asemasta on olennainen sen kysymyksen kannalta, miten tämä äänne tulisi esittää foneemiperiaatteen mukaisessa kirjoituksessa. Jos kyseessä on /m/:n allofoni, se tietysti tulisi esittää m-kirjaimella. Jos taas kyseessä on /m/:n ja /n/:n yhteinen allofoni, niin periaate ei anna suoraa vastausta, koska se rakentuu yksinkertaisen, tällaisissa tapauksissa todellisuutta vastaamattoman foneemikäsitteen varaan. Ilmeisesti kuitenkin foneemiperiaatteen kanssa ajatuksellisesti yhteensopivaa olisi, että jos kaksi foneemia määrätilanteissa ikään kuin sulautuvat yhteen, niin kirjoitusjärjestelmässä näin syntyvän äänteen merkkinä on kiinteästi jommankumman foneemin merkki.
Nykyisinhän kirjoitusasu on eri sanoissa erilainen, tietysti sen mukaan, miten sana kirjoitetaan lainanantajakielessä; kyseessähän ovat uudehkot lainasanat. Tämä merkitsee, että äänneasusta ei voida päätellä kirjoitusasua, vaan se on tiedettävä tapaus tapaukselta. Joskus asua ei voi päätellä edes muista kielistä: englannissa kirjoitetaan symphony mutta ruotsissa sinfoni.
Joka tapauksessa foneemiperiaatteen hengen mukainen ɱ-äänteen kirjoitusasu vaatisi joidenkin sanojen kirjoitusasun muuttamista. Olisi kirjoitettava joko anfora, enfaattinen, kanferi, lynfa taikka imformaatio, komferenssi, simfonia. Ensin mainittu ratkaisu merkitsisi sikäli pienempää muutosta, että sanojen esiintymistiheydet huomioon ottaen nykyisin nf-sanoja on selvästi enemmän kuin mf-sanoja. Toisaalta ɱ on äänteellisesti lähempänä m:ää kuin n:ää. Suurin muutos olisi kuitenkin kirjoitusasun periaatteellinen yhdistäminen.
Tämä tietysti koskee myös sellaisia tapauksia, joissa n ja f kuuluvat eri sanoihin, kunhan ne ääntyvät ilman selvää taukoa, siis
Jos näin meneteltäisiinn, tulisi tietysti kirjoituksessa esittää ɱ-äänne m-kirjaimella myös, jos se esiintyy v:n edellä. Eri asia on, miten usein esiintyy ääntämyksiä tuleɱ vielä tai iɱvalidi ja voiko niitä pitää yleiskieleen kuuluvina.