Loppukahdennus

Loppukahdennus ilmiönä

Loppukahdennukseksi kutsuttu ilmiö voidaan kuvata siten, että useat kirjoituksessa vokaaliloppuiset sanat (esi­mer­kik­si vene ja tule) ääntyvät siten, että loppuun tulee seuraavan sanan alkukonsonantti. Esimerkiksi lause Tule pian ääntyy [tulep pian]. (Sanojen välissä ei tällöin ole taukoa, ja pp ääntyy kaksois­konsonanttina kuten esimerkiksi sanassa hippa.) Loppukahdennusta ei tapahdu, jos sanojen välissä on selvä tauko, ei myöskään, kun puhuja päättää puheen­vuoronsa. Tosin joidenkin tulkintojen mukaan silloin voisi esiintyä jonkin­lainen sulkeuma- tai supistuma­äänne tai loppu­vokaali voisi olla laadultaan poikkeava niin, että esimerkiksi huudahdus Anna! voisi ääntyä eri tavoin sen mukaan, onko kyseessä etunimi vai antaa-verbin käsky­muoto.

Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, ääntämys vaihtelee murteittain: joko mitään loppukahdennusta ei tapahdu tai sitten jälkimmäisen sana alussa ääntyy eräänlainen sulkeumaäänne, joka kahdentuu eli ääntyy myös edellisen sanan lopussa. Yleensä tämä äänne kuvataan kurkunpään sulkeumaksi eli glottaali­klusiiliksi. Foneettisessa IPA-järjestelmässä sitä merkitään symbolilla ʔ (U+0294, Latin letter glottal stop), suomalais-ugrilaisessa tarke­kirjoituksessa (SUT) taas symbolilla ˀ (U+02C0, modifier letter glottal stop), joka on saman­tapainen, mutta yläindeksi­tyyppinen. Esimerkiksi ilmauksen mene ulos ääntämys murteissa, joissa tämä äänne esiintyy, voidaan kuvata näín: [meneʔ ʔulos]. Sellaisessa murteessa glottaali­klusiili muodostaa foneemin, sillä esimerkiksi se erottaa esimerkiksi ilmauksen [eleʔ ʔon] ilmauksesta [ele on]; kirjoitus­asuissa on tällöin eroa vain alku­kirjaimen tasossa: ele on – Ele on (missä Ele on etu­nimi, jossa ei esiinny loppu­kahdennusta).

Loppukahdennus esiintyy lähinnä sanoissa, jotka ovat aiemmin olleet konsonantti­loppui­sia, ja loppukahdennus on tavallaan loppukonsonantin, tavallisimmin k:n tai h:n, jäänne. Joissakin sanoissa se luultavasti esiintyy jonkin­laisten analogioiden takia.

Loppukahdennuksen esiintyminen

Loppukahdennusta ei tapahdu kaikissa murteissa. Joissakin murteissa sitä ei esiinny lain­kaan, joissakin se esiintyy harvemmissa tapauksissa kuin yleiskielessä. Yleiskielessäkään h:n edellä loppukahdennusta ei useinkaan ole tai se on heikko.

Yleiskielen normeissa ei ole missään vaiheessa määritelty, missä sanoissa esiintyy loppu­kahdennus ja missä tilanteissa. Joitakin kannan­ottoja on esitetty, mutta osittain risti­riitaisia. Tämän ja murre­vaihtelun takia on oikeastaan yllättävää, että yleis­kielessä loppu­kah­den­nuk­sen esiintyminen on sentään pääosin melko järjestelmällistä. Tästä on kuvaus Nyky­ajan kielen­oppaan kohdassa Ääntämys kuvataan ne sana­tyypit, joissa loppu­kahdennuksen voi katsoa kuuluvan yleis­kieleen.

Loppukahdennus puhutun kielen ilmiönä kuvattuna

Edellä esitetty kuvaus on samantapainen kuin yleensä kieliopeissa esitetyt. Aiheemme kannalta olennaista on, että siinä ei selkeästi kuvata puhuttua kieltä itsenäisenä ilmiönä ja että siinä otetaan itsestäänselvyydeksi joidenkin sanojen kirjoitetun ja lausutun asun säännötön suhde, siis poikkeaminen foneemiperiaatteesta.

Jos suomea kuvattaisiin pelkästään puhuttuna kielenä, loppu­kahdennus voitaisiin kuvata jollakin seuraavista tavoista:

• Jotkin sanat ja päätteet kuvattaisiin niin, että niiden loppu vaihtelee seuraavan sanan alun mukaan. Tällöin esimerkiksi tietyn verbin infinitiivi olisi vaihtelevasti mennäk, mennäm, mennän jne. tai mennä tai joissakin murteissa mennäʔ. Kuvaus olisi foneemi­periaatteen mukainen, mutta ilmeisen epäkäytännöllinen. Miten esimerkiksi viitattaisiin tällaiseen sanaan tekstissä?
• Kyseessä olevat sanat ja päätteet kuvattaisiin esimerkiksi k-äänteeseen loppuvina ja puhuttaisiin esimerkiksi mennäk-sanasta. Erikseen selostettaisiin, miten sanan­loppuinen k assimiloituu seuraavan sanan alku­konsonantin mukaiseksi (tai joissakin murteissa toteutuu kaksois­konsonanttina ʔʔ). Kuvaus vastaisi suurelta osin kieli­historiaa, joskaan tällaiset sanat eivät suinkaan aina ole kehittyneet juuri k-loppuisista sanoista. Kuvaus vastaisi myös sitä, että vanha loppu­konsonantti ei suinkaan yleensä ole kadonnut, vaan vain assimiloitunut. Jonkin­asteinen ongelma olisi se, että pienessä joukossa sanoja esiintyy loppu-k aivan muista syistä ja assimiloitumattomana, esimerkiksi sanassa hik ja vieras­peräisessä sanassa parsek.
• Edellisen tavan muunnelmana käytettäisiin k:n sijasta jotain muuta merkkiä, joka ei voi sekoittua tavallisen äänteen merkkiin. Se voisi olla vaikkapa glottaali­klusiilin merkki, jolloin puhuisimme esimerkiksi mennäʔ-sanasta ja kuvaisimme, miten tämä merkki toteutuisi eri tilanteissa eri konsonantteina tai jäisi ääntymättä. Sen voisi sanoa kuvaavaan tavallaan ”abstraktia foneemia”, jolla on erilaisia toteutumia. Sellainen ”abstrakti foneemi” ei kuitenkaan olisi normaalin foneemi­käsitteen mukainen.

Loppukahdennuksen nimitykset

Loppukahdennuksesta käytetään myös nimityksiä jäännöslopuke ja alkukahdennus. Ensin mainittu on harhaanjohtava, sillä se korostaa väärällä tavalla kielihistoriallista taustaa ja saattaa luoda sen kuvan, että kyseessä olisi jokin erityinen äänne. Sen sijaan alkukahdennus voisi olla parempikin nimitys kuin loppukahdennus, koska kahdentuva äännehän on nimen­omaan seuraavan sanan alkukonsonantti. Myös nimitystä loppuhenkonen on käytetty, ja se tuntuu jääneen monen mieleen koulusta, vaikka opetuksessa sillä lienee usein tarkoitettu edellä mainittua sulkeumaäännettä, joka on loppukahdennukseen joissakin murteissa liittyvä erityisilmiö. Iso suomen kielioppi käyttää nimitystä rajageminaatio (ks. ISK § 34). Se on täsmällisempi kuin rajakahdennus sikäli, että geminaatio on nimenomaan konsonantin kahdentumista.

Miten loppukahdennuksen voisi merkitä kirjoituksessa?

Pitäisikö loppukahdennus merkitä kirjoituksessa ja jos, niin miten? Foneemiperiaatteen mukaan pitäisi, koska sillä voi olla sanoja erottava vaikutus. Esimerkiksi kirjoitettu sana heittää voi esittää joko verbin infinitiiviä (esi­mer­kik­si haluaisin heittää), jolloin siihen tulee loppukahdennus, tai preesensmuotoa (esi­mer­kik­si hän heittää), jolloin loppukahdennusta ei tule.

Tilanteita, joissa voi syntyä todellinen kaksitulkintaisuus, ei esiinny usein, mutta ne ovat mahdollisia. Lisäksi kirjoitetun kielen lauseita olisi usein nopeampi hahmottaa, jos ei joutuisi lauseyhteydestä päättelemään, onko esimerkiksi heittää infinitiivi- vai preeseensmuoto. On jopa mahdollista, että sellaista asiaa ei voi päätellä kirjoitetusta tekstistä, vaan sen voi aidosti tulkita kahdella tavalla. Esimerkki tästä on Maamme-laulun kohta soi sana kultainen. Ei sanoista eikä teksti­yhteydestä voi päätellä, tuleeko soi ymmärtää ja lukea indikatiivi­muotoisena vai imperatiivina, johon kuuluu loppu­kahdennus. (Jälkimmäistä on tarkoitettu, kuten voi päätellä ruotsin­kielisestä alku­rekstistä.)

Loppukahdennuksen ääntäminen on horjuvaa paljolti siksi, että yleiskielen normien mukainen ääntämys ei saa mitään tukea kirjoitusasusta. Etenkin jos loppukahdennus ei kuulu puhujan murteeseen, voi olla varsin hankalaa muistaa, mihin sanoihin ja sananmuotoihin kuuluu loppukahdennus yleiskielessä. Tilannetta voisi verrata siihen, että meillä olisi nykyisenkaltaiset hankalat normit, joiden mukaan joissakin verbeissä on äännetyssä muodossa loppu -ottaa ja joissakin -oittaa, mutta niiden kirjoitettu muoto olisi aina -oittaa. Jos vielä arkinen puhekieli olisi yleisen i:ttömyyden kannalla (kuten todellisuudessakin on), kuinka moni jaksaisi huolitellussakaan puheessa muistaa, milloin i on lausuttava ja milloin ei? Suomea vieraana kielenä oppineille tilanne on tietysti vielä hankalampi.

Kirjoitetun kielen ääneen lukemisen kannalta on hankalaa, jos rivin viimeistä sanaa luettaessa silmä joutuu vilkaisemaan seuraavan riviin, jotta sana osattaisiin ääntää oikein. Jos rivin viimeinen sana on tule tai yhtä hyvin edellä mainitun ajatellun merkintätavan mukainen tule’, niin se voidaan lukea oikein vain vilkaisemalla seuraavan rivin alkua. (Sama tietysti koskee sellaisia sanoja, joiden ääntämisasuun assimilaatio voi vaikuttaa, kuten kaikkia n-loppuisia sanoja.)

Loppukahdennuksen merkitseminen kirjoituksessa olisi erittäin perusteltua, ja siihen varmaan valittaisiin jokin tapa, jos suomen kirjoitus­järjestelmää suunniteltaisiin nyt. Sen sijaan minkä tahańsa tavan käyttöön­otto nyt merkitsisi niin suurta muutosta, että se ai­heut­tai­si laajaa vastustusta, tai oikeammin sanottuna siihen olisivat valmiita vain harvat.

Voidaan kuitenkin ajatella, että loppu­kahdennuksen merkitseminen sallittaisiin joissakin tilanteissa ja sitä varten määriteltäisiin sopiva menetelmä. Kyseeseen voisivat tulla tilanteet, joissa loppu­kahdennuksella on merkityksiä erottava tehtävä, ja tilanteet, joissa ääntämistä on tarpeen ohjata, kuten kielen­opetuksessa sekä runoissa ja lauluissa ainakin silloin, kun sanan konsonantti­loppuisuus on olennaista metriikan tai loppu­soinnun takia.

Loppukahdennuksen luonnollinen merkintätapa olisikin kirjoittaa niin kuin sanotaan, siis merkitä reilusti näkyviin sanan äänneasu: tulep pian, olev vaiti, konettekniikka, hoidat ter­veyt­tä­si. Viimeksi mainittu esimerkki osoittaa, että tällöin voi joskus syntyä moni­tulkin­tai­suut­ta, lähinnä siksi, että verbin käskymuoto on samanlainen kuin preesensmuoto. (Tämä merkitsisi, että puhutun kielen monitulkintaisuus näkyisi kirjoituksessakin; tämä voisi olla hyvä asia, koska se auttaisi paremmin välttämään tilanteita, joissa lause luettuna on merkitykseltään epäselvä.)

Voidaan kysyä, onko loppukahdennuksen tuottama äänne jotenkin erilainen, lyhyempi ja heikompi, kuin vastaava normaaliäänne eli onko esimerkiksi lauseiden tule tänne ja tulet tänne ääntämyksessä eroa. Onko edellisessä lyhyempi (”puolipitkä”) kaksois­konsonantti? Pitäisikö tällainen, tai sen mahdollisuus, ilmaista niin, että loppu­kahdennus merkitäänn esimerkiksi yläindeksi­kirjaimella: tuleᵗ tänne?

Loppukahdennuksen ilmaiseminen täysin äänteen­mukaisella kirjoitus­tavalta ei kuitenkaan vaikuta Aiemmin on esiintynyt kirjoitustapoja, joissa loppukahdennus merkitään jollain tavalla, kuten heittomerkillä tai jollain yläindeksillä, kuten yläindeksi-x:llä (ˣ). Aihetta on ansiokkaasti käsitelty Kari Blomsterin pro gradu ‑työssä Loppukahdennuksen merkitseminen varhais­nyky­suomessa. (Valitettavasti sen alkuperäinen verkkoversio on hävinnyt, ja arkistoituneen version käyttö on hankalaa.)

Nykysuomen sanakirjassa käytettiin joissakin sana-artikkeleissa heitto­merkkiä ääntämis­ohjeissa kuvaamaan loppu­kahdennusta, esimerkiksi itse sanan kuvauksessa ohjetta [‑e’]. Kieli­toimiston sana­kirjassa käytetään tarkoitukseen ylä­indeksi-x:ää, esimerkiksi [‑eˣ].

Jos loppukahdennus halutaan merkitä, paras ratkaisu lienee jokin sanan loppuun lisättävä erikois­merkki. Kirjoitus ei tällöin olisi foneemi­periaatteen mukaista, mutta kirjoituksen ja äänneasun välillä olisi kuitenkin yksiselitteinen vastaavuus. Heitto­merkki olisi helppo toteuttaa, mutta sillä on jo kirjoitus­järjestelmässä useita merkityksiä. Edellä mainittu symboli ʔ olisi näkyvästi kirjaimen kaltainen ja vastaisi sitä, että kyseessä on (yleensä) todellinen äänne, mutta se voisi häiritsevän paljon poiketa nykyisestä kirjoitus­asusta. Näin päädytään siihen, että ylä­indeksi­mäi­nen ˀ voisi olla paras ratkaisu. Sen kirjoittaminen ei olisi helppoa, koska sitä ei voi suoraan tuottaa nykyisillä näppäimistö­asetteluilla. Tämä ei olisi ylivoimaista, jos sen käyttö määriteltäisiin vain sallituksi, kun siihen koetaan olevan tarve.