Äng-äänne

Yleisimmin mainittu suomen kielen poikkeama foneemiperiaatteesta on, että äng-äänteellä ei ole omaa merkkiä. Kieliopeissa yleensä mainitaan lyhyesti, että äng-äänne esitetään k:n edellä n-kirjaimella ja kaksoiskonsonanttina merkkiparilla ng. Tilanne on paljon mut­kik­kaam­pi, jos uudehkot lainasanat otetaan huomioon – ja miksipä ei otettaisi? Mutta tarkastellaan aluksi tilannetta siltä osin, kuin se vastaa yksinkertaistettua kuvausta.

Joskus esiintyy epäselvyyttä siitä, onko äng-äänne foneemi. Epäselvyys johtuu ehkä osittain juuri kirjoitustavasta. Jos äng-äänne esiintyisi vain k:n edellä, sitä olisi syytä pitää /n/-foneemin allofonina eikä omana foneeminaan. Mutta kaksoiskonsonanttina äng-äänne on selvästi foneemi, minkä osoittaa esimerkiksi sellainen vastakohtapari kuin rannat – rangat tai kannas – kangas. Kirjoitusasu on kuitenkin saanut monet suomea vieraana kielenä oppineet tai jopa äidinkielenään puhuvat kuvittelemaan, että kirjainparin ng ääntämyksessä esiintyy g-äänne. Silloinhan äng-äänne todellakin olisi /n/:n allofoni siten, että /n/ säännöllisesti toteutuu äng-äänteenä k- ja g-äänteen edellä. Sellainen tilanne onkin ollut yhdessä suomen kielen kehityksen vaiheessa, joskin g:n tilalla lienee ollut g:tä muistuttava spirantti eli hankausäänne, jota vanhimmassa suomen kirjoituksessa merkittiin gh:lla tai g:llä.

Jotkut jopa yrittävät ääntää kirjainparin ng siten, että siinä ääntyy g-äänne (äng-äänteen jälkeen), tai ainakin luulevat niin tekevänsä. Suomea vieraana kielenä oppiva saattaa pitää itsestään selvänä, että ng ääntyy mainitulla tavalla, jos niin on asian laita hänen äidin­kieles­sään. Tuloksena on ymmärrettävä mutta selvästi epäsuomalaiselta kuulostava ääntämys.

Käänteisesti voi hyvinkin käydä niin, että suomalainen luulee ng:n yleisesti ääntyvän kaksois-äng-äänteenä. Mutta useimmissa muissa latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä ng ääntyy g:llisenä, paitsi sanan lopussa. Se voi jopa ääntyä ilman äng-äännettä, siis n-äänteenä, jota seuraa g-äänne. Vaikka suomalainen tietäisikin tilanteen, niin voi vaatia tietoista pon­nis­tus­ta muistaa ääntää ng vieraissa kielissä eri tavoin kuin suomessa.

Näin ollen ei ng:n käyttöä kaksois-äng-äänteen merkkinä suinkaan voi perustella sillä, että se vastaisi muiden kielten käytäntöä.

Kun uudehkot lainasanat otetaan huomioon, äng-äänteen merkitsemiseen liittyy itse asiassa melko monimutkaisia sääntöjä, ja lisäksi säännöttömyyttä:

• kirjainparissa nk ääntyy n-kirjain äng-äänteenä
• kirjainpari ng ääntyy kaksois-äng-äänteenä vokaalien välissä (esi­mer­kik­si kangas)
• ng ääntyy yksinkertaisena äng-äänteenä muulloin eli konsonantin edessä (esi­mer­kik­si englanti) ja sanan lopussa (esi­mer­kik­si petting)
• kuitenkin joissakin tapauksissa, ainakin sanakirjojen ääntämisohjeiden mukaan, ng-parin n-kirjain ääntyy äng-äänteenä ja g-kirjain g-äänteenä (esi­mer­kik­si sanassa kongestio) taikka kumpikin ääntyy ”kirjaimellisesti” (esi­mer­kik­si sanassa pangermanismi)
• kirjainparissa gn ääntyy g tavallisimmin äng-äänteenä (esi­mer­kik­si sanassa magneetti) mutta joissakin sanoissa (esi­mer­kik­si diagnoosi ja aina sanan alussa: gneissi) g:nä, ja usein ääntämys horjuu taikka sanakirjojen esittämä ääntämys poikkeaa todellisesta.

Täten tämän yhden äänteen osalta poiketaan foneemiperiaatteesta monellakin tavoin. Tässä ei kuitenkaan vielä ole kaikki.

Sananloppuinen ng ääntyy yksinkertaisena äng-äänteenä myös silloin, kun kyseessä on yhdyssanan alkuosa. Jos jälkiosa alkaa vokaalilla (esimerkiksi leasingauto), niin mikään kirjoitusasussa ei ilmaise, että ng ei äänny kaksoiskonsonanttina, vaikka on vokaalien välissä. Säännöt kyllä sallivat yhdysmerkin käytön selvyyden vuoksi, esimerkiksi leasing‑auto, mutta eivät erityisesti suosittele sitä eivätkä mainitse tätä ng-ongelmaa.

Sananalkuisessa gn-parissa ääntyy g-kirjain g-äänteenä (esi­mer­kik­si gneissi, gnuu). Tämä koskee myös tilanteita, joissa sana on yhdyssanan jälkiosana. Koska useimmiten sanan­sisäi­nen gn ääntyy ängällisenä, pitää tällöin lukijan tuntea sanan jakautuminen yhdysosiin voidakseen sen lukea sen oikein. Toki sellaiset sanat kuin paragneissi ja juovagnuu ovat melko harvinaisia. Lisäksi tämä ongelma samoin kuin edellä esitetty ng:n esiintyminen yhdyssanan alkuosan lopussa voitaisiin ratkaista sillä, että yhdysosat erotettaisiin yhdysmerkillä.

Muissa kuin sananalkuisissa asemissa gn:n ääntämys vaihtelee. Selvästi yleisintä on, että g ääntyy ängänä. Sellainen ääntämys lienee yksinomainen esimerkiksi sanoissa magneetti ja signaali. Tätä heijastavat sellaiset melko usein esiintyvät kirjoitusasut kuin singnaali ja harvinaisempi singaali. Toisaalta sanakirjojen esittämissä äänneasuissa ei ole mitään selvää säännöllisyyttä. Usein niissä esitetään taikka annetaan ymmärtää, että sanoissa on g-äänne, vaikka ängällinen on vallitseva (esi­mer­kik­si sanassa agnostikko). Latinasta otettujen sitaatti­lainojen gn-yhdistelmn ääntämisohjeet ovat sanakirjoissa usein epämääräisiä.

Aivan kummallinen on muuten esimerkiksi Nykysuomen sivistyssanakirjassa esitetty ohje sanan kongressi tavuttamisesta: voidaan jakaa joko kong-ressi tai kon-gressi. Jälkimmäinen vaihtoehto perustuu siihen, että sana on alkuperältään yhdyssana. Kun kuitenkin sanan kirjainpari ng ääntyy äng-äänteenä, vaikka sanakirja ei asiasta mitään mainitsekaan, niin kyseinen tavutus­tapa merkitsisi tavuttamista yhtä äännettä tarkoittavan kirjainparin sisältä. Sellaista ei kai pidetä järkevänä minkään kielen kirjoitussäännöissä.

Sitaattilainoissa gn saattaa tietysti ääntyä muillakin tavoilla kuin edellä kuvatuilla. Sellainen sana kuin design on niin yleinen, että se olisi luonnollista reilusti mukauttaa suomeen: disain tai disaini.

Joskus kuulee sellaista ääntämystä, että g ääntyy ängänä m:n edellä esimerkiksi sanassa magma. Asiaan ei sinänsä tarvitse kiinnittää huomiota, mutta jos sellainen ääntämys yleistyy, olisi eduksi, jos ängällä olisi oma kirjaimensa – varsinkin, jos gm äännettäisiin eri tilanteissa eri tavoin, kuten gn nykyisin.

Jos ängälle haluttaisiin oma kirjain, mikä se olisi? Suomalais-ugrilaisessa kielen­tutki­muk­ses­sa merkitään ängää yleisesti kreikkalaisella eeta-kirjaimella (η), lähinnä kai siksi, että se muistuttaa muodoltaan n-kirjainta. Onkin luontevaa, että ängän merkki muistuttaa n-kirjainta, koska äänteetkin muistuttavat toisiaan. Menettely on kuitenkin huono sikäli, että eeta ei tietenkään kreikassa äänny ängänä eikä edes konsonanttina ollenkaan, vaan klassillisessa kreikassa pitkänä e:nä ja nykykreikassa lyhyenä i:nä. Lisäksi eeta ei kuulu muihin kirjasinvalikoimiin kuin niin laajoihin, että niissä on myös kaikki muutkin kreikan kirjaimet.

Tämän esityksen aiemmassa versiossa käsiteltiin mahdollisuutta käyttää äng-äänteen merkkinä tilde-n:ää ñ, koska se on ollut pitkään laajasti käytettävissä tietokoneissa. Se poikkeaisi kuitenkin merkin käytöstä muissa kielissä.

Loogisin ratkaisu olisi käyttää samaa kirjainta kuin saamen)kielissä eli äng-kirjainta. Pieni äng (ŋ) muistuttaa eetaa, iso äng (Ŋ) taas N-kirjainta, jossa on ”koukku” tai ”jalka”.

Ängän merkitseminen omalla kirjaimellaan ei vaikuta realistiselta uudistukselta, vaikka sen ajatus varmaan olisi helppo ymmärtää. Kirjoitus- ja äänne­asun vastaavuus voitaisiin kuitenkin saada paremmaksi, vaikka nk:n ja ng:n käyttöä jatkettaisiin:

• Jos yhdyssanan alkuosa loppuu ng:hen, se erotetaan seuraavasta vokaali­alkuisesta osasta yhdysmerkillä, esimerkiksi doping-ongelma. Tämä on nyky­sääntöjenkin mukaan sallittua.
• Jos yhdyssanan alkuosa loppuu n:ään ja seuraava osa alkaa g:llä, käytetään yhdys­merkkiä, jos g-kirjain äännetään g-äänteenä, esimerkiksi borneon-gibboni. Näin menetellään silloinkin, kun kyseessä ei ole yhdys­sana suomen kielen kannalta, mutta se on alku­perältään yhdys­sana ja voidaan hahmottaa yhdys­sanan kaltaiseksi, esimerkiksi pan-germanismi, kon-gestio (jos g:llinen ääntämys halutaan määritellä oikeaksi).
• Jos gn-yhdistelmässä g-kirjain ei äänny g:nä, vaan äng-äänteenä, muutetaan kirjoitus­asuksi ngn, esimerkiksi singnaali.

Näin ei kuitenkaan pystytä kuvaamaan sitä, että yhdistelmässä n‑g voi n ääntyä joko [n] tai [ŋ].