Sanat voivat lainautua joko puhutussa tai kirjoitetussa muodossa. Suullinen lainautuminen on tietysti paljon vanhempi ilmiö. Nykyaikana kirjallisten lainojen osuus on kuitenkin varsin suuri. Suuri osa suomen lainasanoista, erityisesti valtaosa ruotsista tai ruotsin kautta lainautuneista sanoista, on tullut kieleemme sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa. Niiden ensimmäiset käyttäjät tunsivat sanat molemmissa muodoissaan. Siksi on luonnollista, että he kirjoittivat ne alkukielen mukaisesti eikä ääntämyksen ja suomen oikeinkirjoituksen mukaan. Kun lainat levisivät yleiseen käyttöön, syntyi tietysti ongelmia, koska monet oppivat ne joko vain suullisessa tai joskus vain kirjallisessa muodossa. Lähes kaikki, mitä kielemme historian aikana on keskusteltu lainasanojen kirjoitusasusta, on pyörinyt tämän ongelmakentän ympärillä. Aika olisi kypsä kunnolliselle, todella johdonmukaiselle ratkaisulle, jota edellä on hahmoteltu. Mutta maailman muuttuminen on tuonut uusiakin ongelmia.
Olisi hyväksyttävä se seikka, että monet lainat ovat perusluonteeltaan kirjallisia ja siksi ”luetaan niin kuin kirjoitetaan” eikä alkukielen mukaan. Tämä merkitsee, että vaikka vanhojen, lähinnä ruotsalaisperäisten lainojen kirjoitusasuun sopiikin periaate ”kirjoita niin kuin sanot”, se ei välttämättä sovellu uusiin lainautumistapoihin. Jos laina on luonteeltaan kirjallinen, eivät ehkä edes sen ensimmäiset käyttelijät tunne alkukielen ääntämystä. Hyvin usein voi olla käytännöllisin ratkaisu se, että lähtökohdaksi otetaan kirjoitusasu ja sana äännetään sen mukaan, antaen kirjaimille suomen kirjoitusjärjestelmän mukaiset äännearvot.
Hyvin usein ääntämys ei ole alkukielen mukainen eikä ”sellainen kuin kirjoitetaan”, vaan siltä väliltä. Tämä saattaa johtua siitä, että sanan käyttäjä tuntee alkukielistä ääntämystä jossain määrin mutta osittain mukauttaa sen suomen kieleen siten, kuin edellä kuvattiin. Kielenkäyttäjän ongelmana on usein se, että ääntämys ei ilmene mistään kirjallisesta lähteestä, sillä tietosanakirjatkin antavat yleensä vain alkukielisen ääntämyksen. Esimerkiksi koiraharrastajien sana agility ääntyy ägiliti. ääntämystä ei useinkaan voi edes arvata veikkaamalla, minkäasteinen kompromissi on syntynyt alkukielisen äänneasun ja kirjoitusasun mukaisen lukemisen välille. Eihän englannin sana agility ala millään ä-äänteellä, vaan täysin redusoituneella vokaalilla.
Ääntämys poikkeaa alkukielen mukaisesta sitä todennäköisemmin, mitä huonommin äänneasu voidaan päätellä alkukielen kirjoitusjärjestelmän (kirjoituksen ja ääntämyksen) yleisistä säännöistä. Niinpä esimerkiksi atk-alalla tavallinen lainasana swap ääntyy tuskin koskaan englantilaisittain, siis lähinnä swop , koska suomalainen olettaa a-kirjaimen ääntyvän ä:n tapaisena kuten yleensä tällaisissa äänneyhteyksissä. Tämä tietysti kielii siitä, että sana on opittu tuntemaan vain kirjoitettuna. Luontevinta olisi ääntää ja kirjoittaa joko svap tai svop. Tällöin poistuisi sekin ongelma, että liitettäessä sanaan suomalaisia taivutuselementtejä joudutaan hassuihin tilanteisiin, jos a äännetään ä:nä: pitää joko kirjoittaa swappaus mutta ääntää sväppäys tai sitten kirjoittaa loogisesti mutta hassuntuntuisesti swappäys.
Kirjallisen lainautumisen perusteella olisi luonnollista käyttää kirjoitusasua modemi ja moduli, jotka vain jossain kuvitteellisessa maailmassa ovat lainautuneet ruotsin kielestä suullisessa muodossa. Asuja modeemi ja moduuli on kuitenkin jo aika pitkään suositeltu, ja ne ovat vakiintuneet vallitseviksi- Sana jukurtti taas on tullut suomeen lähinnä puhutusta ruotsista ja g-äänne on korvautunut k-äänteellä, eikä ääntämys muutu miksikään, yritettiinpä sanan kirjoitusasuksi suositella mitä hyvänsä ääntämyksenvastaista asua: yoghurt, yogurtti, jogurtti, jokurtti tai jugurtti. Tuntuu joskus jopa siltä, että kielenhuoltajien tarkoituksena on, että olkoon asu mikä hyvänsä, kunhan ei rahvaanomaisesti ääntämystä vastaava.