Omaperäisessä sanastossamme on tunnetusti vain vähän vaikeasti äännettäviä konsonanttiyhdistelmiä. Vanhoissa lainasanoissa sananalkuisista konsonanttiyhdistelmistä ovat hävinneet muut konsonantit paitsi viimeinen (esimerkiksi ranta, vrt. nykyruotsin strand), sanansisäiset yhdistelmät ovat eri tavoin muuttuneet helpommin äännettäviksi (esimerkiksi kt → ht, dd → t) ja sananloppuisten konsonanttiyhdistelmien perään on tullut loppuvokaali (esimerkiksi film → filmi). Viimeksi mainittu ilmiö on yhä vallitseva uusia sanoja lainattaessakin. Sen sijaan muita yksinkertaistumisia ei enää tapahdu. Ne, joille rakenne on liian tavanomainen sana, käyttävät sanaa struktuuri, mutta jos sana olisi lainautunut aiemmin, se olisi muodossa ruhtuuri, joka varmaankin vaikuttaisi vielä rahvaanomaiselta kuin rakenne.
Mutta onko edellä kuvattu todellisuutta myös puheessa? Eivätkö muutokset traktori → raktori, kriikuna → riikuna ja strategia → ratekia ole normaaleja monien ihmisten puheessa, jopa niin, että kyse ei ole muutoksista, vaan kirjoituksen ja ääntämyksen epäsäännöllisestä suhteesta? Tietenkin nykyiset kielen normit vaativat konsonanttirykelmien ääntämistä, ja normeja paljolti noudatetaankin, sekä julkisessa kielenkäytössä että usein arkipuheessakin. Kyse on siis kirjoituksen ja ääntämisen suhteen sellaisista eroista, joiden esiintyminen vaihtelee puhujan ja puhetilanteen mukaan.
Suomen kieltä puhuvat jakautuvat melko selvästi kahteen ryhmään, joista toisen on melko luonnollista ja helppoa kirjoittaa ja sanoa pronssi ja toinen taas mieluummin supistaisi sen muotoon ronssi ainakin puheessa. Miten asiaan pitäisi suhtautua?
Sananalkuisista konsonanttiyhdistelmistä ei varmaankaan voida kokonaan luopua. Esimerkiksi eri tieteenalojen erikoissanastossa ne tuskin aiheuttavat suuria ongelmia, ja ne tuntunevat sanojen käyttäjistä luonnollisemmilta kuin suomalaistetut muodot, koska ne rinnastuvat muiden kielten vastaaviin sanoihin.
Sanansisäiset konsonanttiyhdistelmät eivät juurikaan enää yksinkertaistu. Harvoista poikkeuksista mainittakoon, että kirjoitusasu porsliini kummitteli varsin pitkään, vaikka jo Nykysuomen sanakirja suositteli ääntämyksenmukaista asua posliini. Onneksi suomen kielessä ei ole sellaista tilannetta kuin monessa muussa kielessä, että usein kirjoituksessa on monimutkainen konsonanttiyhdistelmä, mutta puheessa yksinkertaisempi. Kukaan ei ole keksinyt, että jos kerran kirjoitetaan ”säännöllisyyden” vuoksi ruoka : ruoan niin pitäisi kirjoittaa myös lapsi : lapsta ja veitsi : veitstä.