Sitaattilainojen ääntämyksen ”helpottumat”": Baker on Beikker

Vanhastaan lainasanat on jaettu eri ryhmiin sen mukaan, missä määrin ne ovat mukautuneet suomen äänne- ja taivutusjärjestelmään. Tällöin erotetaan omaksi ryhmäkseen ns. sitaatti­lainat, jotka periaatteessa kirjoitetaan ja lausutaan lainanantajakielen mukaisesti ja siis sen oikein­kirjoi­tus­ta noudattaen. Sitaattilainoja ovat esimerkiksi pro gradu, laissez faire ja leasing. Sitaattilaina voi olla yksittäinen sana tai muutaman sanan muodostama kiinteä sanaliitto. Yksittäiset sanat muuttuvat helpoimmin varsinaisiksi lainasanoiksi, jotka mukautuvat kie­lem­me kirjoitusjärjestelmään. Lisäksi sitaattilainoina on syytä tarkastella myös vieraskielisiä erisnimiä. Tietysti myös suoranaiset lainaukset eli sitaatit, esimerkiksi ns. lentävät lauseet kuten Sapienti sat ovat sitaattilainoja. Ne ovat sitaattilainojen ongelmattomin ryhmä, koska niiden osalta normiksi tuskin sopii muu kuin mahdollisimman tarkka alkukielen kirjoitus- ja äänneasun noudattaminen. Jos ei osaa latinaa, on parempi olla kirjoittamatta ja puhumatta latinaa.

Edellä mainittu periaate sitaattilainojen ääntämyksestä on kuitenkin vain periaate. Nykysuomen sivistyssanakirjassa selostukseen, että ääntämys on alkukielen mukainen, liitetään epämääräinen ja häpeilevän tuntuinen huomautus ”(tosin käytännössä eriasteisin helpottumin)”. Ääntämys tietysti riippuu siitä, miten hyvin puhuja osaa kyseistä vierasta kieltä. Mutta melkoisen yleispätevinä voitaneen pitää seuraavia ”helpottumia”:

1. Alkukielen ääntämyksen ns. redusoitunut vokaali korvautuu kirjoitusasun mukaisella. Esi­mer­kik­si sanassa schäfer ääntyy e-kirjain e-äänteenä eikä saksan mukaisena heikkona ja epä­mää­räi­se­nä vokaalina, joka suomalaisen korvissa kuulostaa lähinnä ö:ltä.
2. Paino on yleensä suomen kielen mukaisesti ensimmäisellä tavulla, mutta alkuperäistä äänneasua matkitaan usein korostamalla toisin keinoin alkukielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia: sen jälkeinen k-, p- tai t-äänne (ja usein myös s) yleensä kahdentuu. Esimerkiksi laudatur ääntyy laudaattur, ja alkukielen puolipitkä vokaali ääntyy täyspitkänä, esi­mer­kik­si Calais ääntyy Kalee.
3. Vokaalienvälinen s ääntyy tavallisena s:nä vaikka se ääntyisi alkukielessä soinnillisena. Esimerkiksi. Basel ääntyy Baasel, ei Baazel.
4. Useimmat suomelle kokonaan vieraat äänteet korvautuvat niitä lähinnä vastaavilla suomen kielen äänteillä. Esimerkiksi suppean ja avoimen o:n ero häviää, avoin e korvautuu joko ä:llä tai tavallisella e:llä, ranskalainen r korvautuu suomalaisella, englannin w ääntyy v:nä jne.
5. Alkukielessä ääntymätön sananloppuinen vokaalikirjain, tavallisimmin e, saa suomen kielen mukaisen äännearvon. Esimerkiksi Grenoble ääntyy vokaaliloppuisena.
6. Konsonanttikirjaimet, jotka eivät äänny alkukielessä, saavat suomen kielen mukaisen äänne­arvon varsinkin sanan lopussa ja silloin, kun ne saattavat joissakin tilanteissa ns. sidonnan (liaison) takia ääntyä alkukielessäkin. Esimerkiksi Baker ääntyy Beikker, vaikka loppu-r ei useinkaan äänny englannissa, ja Orléans ääntyy s-loppuisena. Tätä ilmiötä selittänee osittain se, että sanoja suomessa taivutettaessa niihin liittyy vokaalilla alkava pääte.
7. Nenävokaali (nasaalivokaali) korvautuu vastaavalla tavallisella vokaalilla eri tavoin, usein samalla pidentyen tai siten, että kirjoitusasussa vokaalimerkin jäljessä oleva n- tai m-kirjain ääntyy, vaikka se ei äänny alkukielessä. Esimerkiksi chanson ääntynee taval­li­sim­min shaanson tai shasoon. Vanhoissa ääntämisohjeissa esitettyä nenävokaalin korvautumistä vokaalilla, jota seuraa äng-äänne, siis esi­mer­kik­si shangsong, tuskin enää tapahtuu, vaikka ilmiö olisi tavallaan hyvin luonteva: äng-äännettä edeltävä vokaali ääntyy suomen kielessä luonnostaan varsin nenäsointisena allofonina.
8. Soinnillinen suhu-s korvautuu soinnittomalla suhu-s:llä (tai tavallisella s:llä).
9. Konsonanttiäänteet korvautuvat tutummilla seuraavasti: z → s, suhu-s → s, b → p, g → k ja joskus d → t.

Esitin helpottumat arvioni mukaisessa yleisyysjärjestyksessä. Jos siis sanan ääntämyksessä esiintyy jokin listalla mainittu helpottuma, niin siinä hyvin todennäköisesti esiintyvät myös sitä ennen mainitut, jos ne ovat kyseiseen sanaan sovellettavissa.

Helpottumien lisäksi voi sanan äänneasua loitontaa alkuperäisestä kirjoitusasun vaikutus. Joskus se vaikuttaa eri suuntaan kuin alkuperäinen; esimerkiksi sananloppuinen g-kirjain ääntyy g:nä vaikka alkukielinen ääntämys olisi k tai ainakin lähellä sitä.

Lisäksi esiintyy säännöttömiä helpottumia: jokainen suomalainen kai tietää, että sana vichy lausutaan [vissy] (mutta toisaalta kaupunginnimi Vichy suunnilleen ranskan mukaisesti [višii], paino jälkitavulla).

Nämä ”helpottumat” ovat tavallisia myös vieraita kieliä hyvin osaavien suomalaisten puheessa, vaikka niitä ei aina mainita ääntämisohjeissa. Näiden ”helpottumien” puuttuminen, siis sitaattilainojen ääntäminen todella alkukielen mukaan (esi­mer­kik­si lausumis­tapa [višii­vesi]) koetaan lähes aina omituiseksi hienosteluksi. Poikkeuksen muodostavat joissakin piireissä englannista peräisin olevat sitaattilainat, joiden ääntämyksen pitää olla alkuperäiseltä kuulostava. Esimerkiksi underground-piireissä kuulunee asiaan ääntää underground kuten brittiläisenglannissa, mikä on tietysti vähän hassua, koska asian ame­rik­ka­lai­sen alkuperän takia odottaisi, että ääntämys on amerikkalainen (r ääntyy myös konsonantin edellä). Ilmiöllä on kuitenkin ahtaat rajat: kaikki pitäisivät omituisena, jos joku suomea puhuessaan ääntäisi nimen Baker englantilaisittain.

Se edellä mainittu ilmiö, että alkukielessä mykät konsonantit ääntyvät, ei kai ole niinkään helpottuma kuin kirjoitusasun vaikutusta. Samantapainen ilmiö on kaksoiskonsonanttien ääntyminen suomen kielen mukaisina vaikka ne alkukielessä ääntyisivät yksöis­konso­nant­tei­na (esi­mer­kik­si Bettelheim, Coppola ja yleensä kirjoitetun englannin tai saksan kaksois­konso­nan­tit). Vaikka ilmiö ei helpota ääntämistä, pikemminkin vaikeuttaa, se on niin yleinen, että kuuluisi varsin korkealle "helpottumien" luetteloon.

Yleisemminkin sanat saattavat ääntyä kirjoitusasunsa mukaan eikä siten kuin alkukielessä. Ilmiö on tietysti sitä tavallisempi, mitä vähemmän tunnettu alkukieli on Suomessa. Se on kuitenkin varsin yleinen myös esimerkiksi englannin sanojen mukauttamisessa suomeen. Esimerkiksi raviharrastajat sanovat derby tai derpy eivätkä brittiläisenglantia mukaillen daabi tai amerikanenglantia mukaillen döörbi.

Mukautumat kuuluvat kielen luonteeseen, mutta on tärkeää huomata, että ne vaikeuttavat vieraiden kielten oppimista. Ne totuttavat ääntämään vieraita sanoja usein vahvastikin ”suometettuina”, ja suomalaisen voi olla vaikeaa ääntää niitä läheskään alkukielen mukaisesti silloinkaan, kun hän puhuu kyseistä kieltä. Jos joku haluaa oppia puhumaan englantia niin, että puhetta ymmärtävät muutkin kuin suomalaiset, on opittava huolellinen englannin mukai­nen painotus, vokaalien laadut, soinnillisten konsonanttien kuten g:n ääntäminen selkeästi soinnillisina jne.