Foneemiperiaate

Foneemiperiaate voidaan muotoilla seuraavasti: kutakin puhutun kielen foneemia vastaa aina sama kirjoitetun kielen grafeemi ja kääntäen. Toisin sanoen kutakin foneemia merkitään aina samalla grafeemilla, jota ei käytetä muihin tarkoituksiin. Tämä merkitsee, että puhuttu kieli voidaan yksiselitteisesti muuntaa kirjoitetuksi kieleksi ja kääntäen, vaikka yksinkertainen, mekaaninen muunnos ei tuotakaan aina luonnolliselta kuulostavaa puhetta.

Foneemiperiaatteen hyödyllisyys lienee ilmeinen. Se helpottaa suuresti lukemisen ja kirjoittamisen oppimista ja myös itse lukemista ja kirjoittamista. On järkevää, että kirjoittaja tai lukija voi keskittyä itse asiaan ja sen esittämiseen sen sijaan, että rasittaisi muistiaan moninaisilla erikoissäännöillä ja tuhlaisi aikaansa tarkistaakseen kirjoitus- ja äänneasuja sanakirjoista. Uusien sanojen oppiminen jatkuu läpi ihmisen elämän, ja se on olennaisesti helpompaa, jos ei tarvitse oppia erikseen kirjoitusasua ja erikseen äänneasua, vaan toisen voi johtaa toisesta eikä johtamista edes tarvitse tehdä tietoisesti. Nykymaailmassa lainasanat usein leviävät ensi sijassa kirjoitettuina; asiantuntijat ehkä lausuvat ja kirjoittavat ne alkukielen mukaan, mutta suuri yleisö ”lukee niin kuin kirjoitetaan”. Kirjavuudesta syntyy monenlaista hämminkiä, jopa väärinkäsityksiä.

Foneemiperiaate helpottaa myös kielentutkimusta. Esimerkiksi kielen äänteiden ja äänneyhdistelmien yleisyyttä on helpompi tutkia, kun voidaan käsitellä laajoja tekstiaineistoja yksinkertaisella tavalla, luottaen kirjoitetun ja puhutun kielen väliseen vastaavuuteen. Kirjoitetun suomen kirjainten esiintymistiheydet vastaavat äänteiden (foneemien) esiintymistiheyksiä sikäli kuin kieli noudattaa foneemi­periaatetta. Poikkeamat foneemi­periaatteesta aiheuttavat muun muassa sen, että suomen­kielisestä tekstistä lasketut konsonanttien tiheydet ovat jonkin verran pienemmät kuin konsonantti­äänteiden, koska loppu­kahdennuksesta johtuvia äänteitä ei merkitä.

Myös kielen kuvaamisessa voidaan joutua hakoteille, jos kirjoitus ei noudata foneemi­periaatetta. Esimerkiksi kuvatessaan, mitkä äänteet voivat esiintyä sanan lopussa, suuri osa suomen kieliopeista väittää, että mm. p- tai v-äänne ei voi olla sananloppuinen. Jos ihmiset kuuntelisivat puhetta, vaikkapa omaansa, he eivät erehtyisi kirjoittamaan moista.

Poikkeamat foneemiperiaatteesta ovat syntyneet yleensä historiallisen kehityksen kautta, eivät harkittuina ratkaisuina. Ennen muuta poikkeamien syynä on se, että kirjoitettu kieli muuttuu hitaammin kuin puhuttu, t.s. ääntämyksen muuttuessa ei muuteta kirjoitusasua.