Suomen kirjoitusjärjestelmän epäsäännöllisyyksiä

Mitä on kirjoitusjärjestelmän säännöllisyys?

Luetaanko suomea niin kuin kirjoitetaan?

Usein sanotaan, että suomea luetaan niin kuin kirjoitetaan ja kirjoitetaan niin kuin puhutaan. Tässä esityk­ses­sä kuitenkin osoitetaan, että suomen kirjoitusjärjestelmässä on lukuisia poikkeuksia siitä säännöstä, että kutakin äännettä merkitään omalla kirjaimellaan. Kieliopeissa ja ‑oppais­sa yleisesti esitetyt tapaukset kuten loppukahdennus ja äng-äänne ovat vain pieni osa poikkeuksista.

Lisäksi kirjoitusjärjestelmän säännöllisyyteen kuuluu muutakin. Esimerkiksi sana lauluilta voidaan lausua kahdella tavalla, jotka merkitsevät eri sanoja, mutta ääntämyksessä on samat äänteet. Jos kyseessä on laulu-sanan taivutus­muoto, se on kolmi­tavuinen eikä siinä ole sivupainoa. Jos se taas on yhdys­sana, se on neli­tavuinen ja toisen osan ilta alku­tavulla on sivu­paino. Oikein­kirjoitus­säännöt sallivat eron osoittamisen käyttämällä jälkimmäisessä tapauksessa yhdys­merkkiä, laulu‑ilta, mutta eivät vaadi sitä.

Tämän esityksen tarkoitus on kuvaileva, ja tavoitteena on mm. valottaa kielten oppimisen eräiden vaikeuksien taustaa ja tarkastella tekstin puheeksi ja puheen tekstiksi muuntamisen ongelmia.

Tässä kuvauksessa on myös muutos­hahmotelmia, mutta ne ovat havainnollistavia ajatus­kokeita, eivät vakavaksi tarkoitettuja ehdotuksia. Jotkin muutokset ovat ehkä kuitenkin mahdollisia ja toivottavia, esimerkiksi yhdys­merkin laajempi käyttö ja kirjoitusasun vakiinnuttaminen ään­tä­mi­sen mukaiseksi tapauksessa ruuan ~ ruoan.

Säännöllisyyden suhteellisuus

On oikein sanoa, että suomen kielessä kirjoituksen ja puheen suhde on säännöllinen. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuista. Sama koskee ruotsia, saksaa ja muita kieliä, jopa englantia. Sääntöjen määrä ja mutkikkuus vain vaihtelee. Esimerkiksi se, että saksassa suhu-s (suomen oikeinkirjoituksen š) kirjoitetaan yleensä sch, mutta sanan alussa p:n ja t:n edellä s, on sääntö sekin, eikä edes kovin mutkikas. Suomi on kuitenkin lähempänä yksinkertaista säännöllisyyttä.

Erityisen merkittävää säännöllisyyden tasossa on, voidaanko ääntämys päätellä kirjoitus­asusta ja kääntäen ilman, että tarkastellaan sanojen merkityksiä ja asemaa lauseessa. Tällöin kieltä osaava voi lausua lukemansa sanan ja kirjoittaa kuulemansa sanan, vaikka sana olisi hänelle outo taikka hän ei tietäisi sen lause­yhteyttä.

Esimerkiksi englannissa record voi olla sekä substantiivi että verbi, ja näiden ääntämys on varsin erilainen: paino on verbissä toisella tavulla, ja tämä vaikuttaa kokonaisuuteen paljon. Suomen kielessä on varsin vähän tällaista, mutta jonkin verran kuitenkin.

Äännetason säännöllisyys

Äännetason säännöllisyys voidaan muotoilla sanomalla, että kutakin äännettä vastaa tasan yksi kirjain. Jos vertaamme tätä muiden kielten kirjoitusjärjestelmiin, huomaamme, että periaatteeseen sisältyy varsin paljon:

Väite ”kullakin äänteellä on oma kirjaimensa” yksinkertaistaa asioita kuitenkin liiaksi. Ensinnäkin se on periaatteessa virheellinen, koska mikään kirjoitusjärjestelmä ei voi käyttää kullekin äänteelle omaa kirjaintaan; tämän kielentutkijat tietävät hyvin, ja esitän kohta lyhyesti perustelut sille. Toiseksi säännönmukaisuus ei oikein muotoiltunakaan ole suomen kielessä suinkaan poikkeukseton, kuten kirjoitukseni loppuosa selostaa.

Suomen kirjoitus toki vastaa lausumista selvästi säännönmukaisemmin kuin esimerkiksi ruotsin, puhumattakaan englannista. On kuitenkin syytä tuoda selkeästi esiin myös poikkeukset muun muassa siksi, että suomea opettelevan on vaikeaa huomata poikkeuksia yleisen säännöllisyyden keskeltä. Esimerkiksi englantia opetteleva huomaa nopeasti, että täytyy varautua mitä erilaisimpiin erikoisuuksiin ja poikkeuksiin kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa. Suomea äidinkielenään puhuva taas voi jopa ruveta uskomaan säännöllisyyteen niissäkin asioissa, joissa selvästi lausutaan toisin kuin kirjoitetaan; säännöllisyyden oppi voi siis sumentaa mielemme niin, ettemme usko silmiämme ja korviamme.

Säännöllisyys laajempana käsitteenä

Puhutun ja kirjoitetun kielen vastaavuudessa on kyse muustakin kuin äänteiden ja kirjainten vastaavuudesta. Esimerkiksi kirjoitus­asu piilevä esittää kahta eri sanaa, jotka eroavat toi­sis­taan ääntämykseltään: piillä-sanan partisiippia ja sanoista pii ja levä muodostettua yhdys­sanaa. Äänteet ovat samat, mutta ääntämys on silti eri­lainen, koska yhdys­sanassa jälki­osan alku­tavulla on sivu­paino.

Sivupainon sijainti on suomen kielessä tärkein suprasegmentaalinen piirre eli sel­lai­nen ääntämyksen ilmiö, vaikuttaa äänteiden jonossa (segmentissä) sanoja toisistaan erottavana seikkana olematta itse äänne. Monessa kielessä pääpainon sijainti on tällainen ilmiö. Tulkinnan­varaista on, missä määrin tavurajan sijainti on sellainen. Voitaneen sanoa, että ainakin sellaisissa tapauksissa kuin hauissa on niin: kirjain­jono ääntyy eri tavoin sen mukaan, onko kyseessä hauki- vai haku-sanan muoto.

Kirjoitusjärjestelmän voitaisiin sanoa olevan yksinkertaisen säännöllinen, jos kirjoitetun sanan äänne­asu painotusta ja muita suprasegmentaalisia seikkoja myöten voidaan päätellä pelkästä kirjoitus­asusta ottamatta huomioon sanan merkitystä tai asemaa lauseessa ja kääntäen puhutun sanan kirjoitusasu voidaan päätellä pelkästään ääntämyksestä. Näitä asioita tarkastellaan tämän esityksen luvuissa ”Yhdyssana­kysymyksiä” ja ”Muita supra­seg­men­taa­li­sia kysymyksiä”.

Epäsäännöllisyyttä aiheuttaa myös se, että kirjoituksessa ei aina esitetä sanoja vain kirjaimilla, joilla on tietyt äänne­arvot, vaan myös numeroilla, erikois­merkeillä ja lyhenteillä. Se, että sellaisia ilmauksia kuin ”9”, ”©” ja ”km” ei lueta kirjainten äänne­arvojen, vaan erityisten sopimusten mukaan, on tietysti kieliä yleisesti koskeva ilmiö. Suomen kielen erikoisuuksiin kuuluu, että tällaisten ilmausten äänne­asu voi riippua myös lause­asemasta

Foneemiperiaate ja sen toteutuminen suomessa

Äänteiden muuntelusta

Puhutun kielen tutkimus ja pelkkä tarkkaavainen kuunteleminenkin paljastaa, että äänteissä on hyvin paljon sellaista vaihtelua, jota kirjoitus ei kuvasta. Jokaisella meistä on oma puhe- ja ääntämistapamme, ja eri tilanteissa puhumme eri tavoin. Esimerkiksi r-, l- ja s-äänteissä on paljon yksilöllistä vaihtelua – samoin kuin mielen ja ruumiin tilastakin johtuvaa vaihtelua, joka ei välttämättä haittaa ymmärtämistä mitenkään. Ymmärtämisvaikeuksia syntyy vasta, jos lapsi tai puhevikainen ääntää r:n ja l:n niin samantapaisina, että ne sekoittuvat toisiinsa. Sen sijaan ei ymmärtämistä häiritse, jos joku ääntää s:n sihahtaen, suhauttaen tai vaikkapa soinnillisena.

Sanan kokonaisrakenne vaikuttaa siihen, miten sen osat ääntyvät. Erityisesti tämä koskee vokaalien pituutta. Sanoissa saada ja saamattomuudessaan on kummassakin ensimmäisessä tavussa pitkä a-äänne, mutta pituus on suhteellista: pitkässä sanassa pitkät vokaalit ovat lyhyempiä kuin lyhyissä. Voi jopa olla, että sanan saamattomuudessaan pitkät a-äänteet ovat kellolla mitatulta kestoltaan lyhyempiä kuin sanan saada lyhyt a-äänne. Vokaalin pituus ajallisen keston mielessä on jatkuvalla asteikolla mitattava suure kuten aika yleensäkin, ja kielenpuhujien kyky tunnistaa vokaali ”lyhyeksi” tai ”pitkäksi” perustuu monimutkaisiin tiedostamattomiin tapahtumiin ihmisen mielessä. Lisäksi kieliopillisesti erilaisia vokaalien pituuksia on eri kielissä eri määrät, esimerkiksi suomessa kaksi, nykykreikassa yksi, virossa kolme.

Äänteisiin vaikuttaa myös se, millaisten muiden äänteiden yhteydessä ne esiintyvät. Sanassa kala on erilainen k-äänne kuin sanassa kerä, ja sanassa kerä on erilainen e-äänne kuin sanassa kera. Ensimmäisessä tapauksessa k:n jälkeisen vokaalin laatu vaikuttaa k-äänteeseen, ja toisessa tapauksessa e-vokaalin laatuun vaikuttaa koko sanan etu- tai takavokaalisuus. Yhdistelmässä sr r-äänne on varsin erilainen kuin muutoin: se ei äänny normaalissa ääntämis­paikassaan, joka on suunnilleen sama kuin s:n, vaan kielen kärki kaartuu taakse­päin. Vielä mainittakoon, että suomessa on hyvin erilaisia h-äänteitä sen mukaan, millaiseen vokaaliin äänne liittyy tai seuraako sitä konsonantti. Koska erot kuitenkin riippuvat äänne­ympäristöstä eivätkä voi erottaa sanoja toisistaan, niistä yhteisesti puhutaan ”h-äänteenä” ja niitä merkitään samalla kirjaimella.

Suomen kielen kirjoituksessa ei toki ole tarpeen esittää näitä eroja, mutta erot ovat silti todellisia. Äidinkielen opetuksessa niihin ei juurikaan kiinnitetä huomiota eikä yleensä tarvinnekaan, mutta suomea vieraana kielenä opetettaessa tilanne on toinen, varsinkin siinä vaiheessa, kun pyritään luonnolliselta kuulostavaan ääntämykseen. Vaihtelulla on merkitystä myös puhesynteesissä eli tietokoneella tehtävävää kirjoitetun kielen muuntamista äänimuotoon.

Puheessa on siis lukematon määrä erilaisia äänteitä. Filosofien pohdittavaksi jääköön, onko niitä jopa ääretön määrä ja onko jokainen äänne, jonka tuotamme, jossakin mielessä ainutlaatuinen. Käytännön tilanne on joka tapauksessa se, että mikään ajateltavissa oleva kirjoitusjärjestelmä ei voi esittää kaikkia äänteiden eroja. Kielitieteessä käytetty ns. foneettinen kirjoituskin kuvaa puhetta vain likimääräisesti.

Foneemit ja grafeemit

Epätarkan ilmaisun ”kutakin äännettä vastaa tasan yksi kirjain” asemesta kielitieteessä käytetään yleensä ilmaisua ”kutakin foneemia vastaa tasan yksi merkki”. Foneemi tarkoittaa äännettä sellaisena käsitteenä, että ei kiinnitetä huomiota edellä mainittuihin äänteiden eroihin, jotka riippuvat äänteen lähellä olevista muista äänteistä tai yksilöllisestä tms. vaihtelusta. Foneemi voidaan siis käsittää joko joukoksi samantapaisia äänteitä tai äänteen hahmoksi tai ideaksi, joka saa eri tilanteissa erilaisia toteutumia. Niitä erilaisia äänteitä, jotka edustavat samaa foneemia, kutsutaan sen allofoneiksi. Esimerkiksi sanojen kerä ja kera e-vokaalit ovat kyllä erilaisia, mutta edustavat samaa foneemia, jota kielitieteessä merkitään yleensä symbolilla /e/. Toisaalta vaikka m- ja n-äänteet ovat melko lähellä toisiaan ja joissakin tilanteissa ikään kuin sulautuvat toisiinsa, ne edustavat kahta eri foneemia, koska on sanoja, vieläpä monia sanoja, joissa m:n ja n:n ero on kahta sanaa toisistaan erottava ilmiö, esimerkiksi sanapareissa naali ja maali taikka kana ja kama . Olennaista siis on, että foneemin vaihtaminen toiseen voi muuttaa sanan merkityksen kun taas foneemin muunnelman, allofonin, vaihtaminen toiseen ei niin tee.

Foneemin täsmällinen määrittely on kuitenkin hankalaa. Tätä kuvastaa se, että foneemille esitetään tietosanakirjoissa sentapaisia melko ylimalkaisia määritelmiä kuin ’kielen pienin merkityksiä erottava äänneyksikkö’.

Kielessä on myös foneemeihin rinnastuvia ilmiöitä, sanojen piirteitä, jotka ikään kuin tulevat foneemijonon ”päälle” ja saattavat muuttaa sen merkitystä. Kohdassa Sään­nöl­li­syys laajempana käsitteenä mainittiin, että tällaisia supra­segmentaalisiksi piirteiksi kutsuttuja ilmiöitä ovat suomen kielessä etenkin sivupaino ja tavujako. piilevä ilman sivupainoa on toki eri sana kuin siten lausuttuna, että le-tavulla on sivupaino, jolloin kyseessä on yhdyssana. (Monissa muissa kielissä painon merkitystä muuttava luonne on paljon keskeisempi ja koskee pääpainoa.) Molemmat ovat mukana esimerkiksi siinä, että yhdys­sana veronalainen ääntyy eri tavalla kuin nimestä Verona johdettu sana veronalainen; tavurajan ja samalla yhdysosien rajan sijainti lienee tässä tapauksessa vähemmän selvästi havaittava ero kuin sivupainon sijainti (se, onko sivupaino tavutta a vai tavulla lai). Muiden kielten foneemeihin rinnastuvista piirteistä mainittakoon vielä sävelkulku (musikaalinen aksentti), jolla on hyvin tärkeä merkitys mm. kiinassa. Mainitunlaiset piirteet on syytä ottaa huomioon kirjoitusjärjestelmän tarkastelussa, vaikka ne ovatkin erilaisia ja eri tavalla kirjoituksessa esitettäviä asioita kuin varsinaiset foneemit.

On johdonmukaista tehdä kirjoitetun kielen tarkastelussa samantapainen ero kuin äänteiden ja foneemien ero. Kirjainmerkkien välillä voi olla mitä erilaisimpia eroja, mutta eroilla ei useinkaan ole vaikutusta sanojen merkitykseen. Niinpä onkin syytä puhua grafeemista, joka tarkoittaa joukkoa samantapaisia kirjaimia, joiden vaihtelulla ei ole periaatteellista vaikutusta sanojen merkitykseen. Onhan merkityksen kannalta samantekevää, minkätyylisiä kirjapainotekstin kirjasimia, käsinkirjoitetun tekstin kirjaimia tms. käytämme, kunhan lukija ymmärtää, mitä ”kirjaimen hahmoa” (grafeemia) tarkoitamme.

Kuitenkin versaalin ja gemenan eli isojen ja pienten kirjainten ero on kirjoitus­järjes­tel­mään kuuluva asia. Puhutun kielen sanasta itsestään ei voi päätellä, aloitetaanko se versaalilla; samaa puhuttua sanaa voi vastata kirjoitettu asu karhu tai (sen ollessa eris­nimi tai virkkeen alussa) Karhu.

Foneemiperiaate

Foneemiperiaate voidaan muotoilla seuraavasti: kutakin puhutun kielen foneemia vastaa aina sama kirjoitetun kielen grafeemi ja kääntäen. Toisin sanoen kutakin foneemia merkitään aina samalla grafeemilla, jota ei käytetä muihin tarkoituksiin. Tämä merkitsee, että puhuttu kieli voidaan yksiselitteisesti muuntaa kirjoitetuksi kieleksi ja kääntäen, vaikka yksinkertainen, mekaaninen muunnos ei tuotakaan aina luonnolliselta kuulostavaa puhetta.

Foneemiperiaatteen hyödyllisyys lienee ilmeinen. Se helpottaa suuresti lukemisen ja kirjoittamisen oppimista ja myös itse lukemista ja kirjoittamista. On järkevää, että kirjoittaja tai lukija voi keskittyä itse asiaan ja sen esittämiseen sen sijaan, että rasittaisi muistiaan moninaisilla erikoissäännöillä ja tuhlaisi aikaansa tarkistaakseen kirjoitus- ja äänneasuja sanakirjoista. Uusien sanojen oppiminen jatkuu läpi ihmisen elämän, ja se on olennaisesti helpompaa, jos ei tarvitse oppia erikseen kirjoitusasua ja erikseen äänneasua, vaan toisen voi johtaa toisesta eikä johtamista edes tarvitse tehdä tietoisesti. Nykymaailmassa lainasanat usein leviävät ensi sijassa kirjoitettuina; asiantuntijat ehkä lausuvat ja kirjoittavat ne alkukielen mukaan, mutta suuri yleisö ”lukee niin kuin kirjoitetaan”. Kirjavuudesta syntyy monenlaista hämminkiä, jopa väärinkäsityksiä.

Foneemiperiaate helpottaa myös kielentutkimusta. Esimerkiksi kielen äänteiden ja äänneyhdistelmien yleisyyttä on helpompi tutkia, kun voidaan käsitellä laajoja tekstiaineistoja yksinkertaisella tavalla, luottaen kirjoitetun ja puhutun kielen väliseen vastaavuuteen. Kirjoitetun suomen kirjainten esiintymistiheydet vastaavat äänteiden (foneemien) esiintymistiheyksiä sikäli kuin kieli noudattaa foneemi­periaatetta. Poikkeamat foneemi­periaatteesta aiheuttavat muun muassa sen, että suomen­kielisestä tekstistä lasketut konsonanttien tiheydet ovat jonkin verran pienemmät kuin konsonantti­äänteiden, koska loppu­kahdennuksesta johtuvia äänteitä ei merkitä.

Myös kielen kuvaamisessa voidaan joutua hakoteille, jos kirjoitus ei noudata foneemi­periaatetta. Esimerkiksi kuvatessaan, mitkä äänteet voivat esiintyä sanan lopussa, suuri osa suomen kieliopeista väittää, että mm. p- tai v-äänne ei voi olla sananloppuinen. Jos ihmiset kuuntelisivat puhetta, vaikkapa omaansa, he eivät erehtyisi kirjoittamaan moista.

Poikkeamat foneemiperiaatteesta ovat syntyneet yleensä historiallisen kehityksen kautta, eivät harkittuina ratkaisuina. Ennen muuta poikkeamien syynä on se, että kirjoitettu kieli muuttuu hitaammin kuin puhuttu, t.s. ääntämyksen muuttuessa ei muuteta kirjoitusasua.

Miksi foneemiperiaatetta on vastustettu?

Kuten useimmat järkevästi perustellut periaatteet, foneemiperiaate on helppo hyväksyä periaatteessa. Käytännössä sen toteuttamista pienissäkin asioissa saatetaan vastustaa eri perusteilla. Ennen näiden käsittelemistä tarkastelen lyhyesti yhtä perustetta, joka yksittäistapauksissa voi olla järkevä syy poiketa foneemiperiaatteesta.

Homonyymeillä tarkoitetaan sanoja, joilla on sama asu mutta eri merkitys, kuten suomen puuta tarkoittava kuusi ja lukusana kuusi. Tämä määritelmä on tarkoituksellisen väljä, sillä sana ”asu” on tietysti epämääräinen. Homonymiasta puhuttaessa saatetaankin tarkoittaa erilaisia asioita:

Homonymiatapaukset voidaan luokitella myös toisessa ulottuvuudessa: sanat voivat olla homonyymeja siten, että niiden kaikki taivutusmuodot ovat samat, tai ne voivat erota joissakin taivutusmuodoissa (esi­mer­kik­si kuusi : kuusen, mutta kuusi : kuuden) taikka sitten sanat ovat yleensä aivan erilaiset mutta yhden sanan yksi taivutusmuoto sattuu olemaan sama kuin toisen sanan jokin taivutusmuoto (esi­mer­kik­si metsä : metsästä ja metsästää : metsästä). Tällä erottelulla on mm. se merkitys, että satunnaisen homonymian mahdollisuus jää kirjoittajalta tai puhujalta varsin usein huomaamatta. Klassillinen esimerkki on tietysti lause Saako täällä aina kiljua?

Aiheemme kannalta homonymian jakaminen kolmia (täydelliseen, kirjoituksen ja puheen homonymiaan) on olennainen. Foneemiperiaatteen mukaan kirjoitettaessa tietysti vain täydellinen homonymia on mahdollinen. Käytännössä kirjoituksen tai puheen homonymia on varsin tavallista. Puheen homonymiaa käytetään usein perusteluna sille, että kirjoitus poikkeaa foneemiperiaatteesta.

Puheen homonyymien erottaminen kirjoituksessa toisistaan silloinkin, kun ääntämyksessä ei ole eroa, voi tuntua varsin tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Englannin lukeminen varmaankin vaikeutuisi, jos sanat seas, sees ja seize kirjoitettaisiin samalla tavalla. Toisaalta tällaiset sanat ovat joka tapauksessa hankalia puhutun kielen ymmärtämisessä. Kuulijaa kyllä saattavat auttaa äänenpainot ja -sävyt ja eleet, mutta toisaalta lukija voi epäselvissä tilanteissa lukea tekstin uudestaan ja myös palata tekstissä taaksepäin tai kurkistaa eteenpäin päätelläkseen sanan merkityksen asiayhteydestä. Lisäksi jos puheen homonyymeista tehtäisiin täydellisiä homonyymeja, niin kirjoittajat paremmin oivaltaisivat, että tekstin sanat ovat luettuina monitulkintaisia. Tämä voi ohjata muuttamaan sananvalintoja tai lauserakenteita niin, että teksti on helpompi ymmärtää oikein sekä luettuna että kirjoitettuna.

Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluu vain harvoja tapauksia, joissa on tarkoi­tuk­sel­li­ses­ti valittu erilainen kirjoitusasu puheen homonyymeille. Niitä ovat esimerkiksi sijan ja sian sekä haltija ja haltia. Tapauksia käsitellään tarkemmin jäljempänä. Tässä riittänee todeta, että täydellisiä homonyymeja on kielessä niin paljon, että kirjoitusasun erilaistaminen muutamassa tapauksessa merkitsee varsin vähän. Sen sijaan on runsaasti puheen homonymiaa, joka johtuu siitä, että kirjoitusasussa on säilytetty b, g tai suhu-s:n merkki mutta puheessa käytetään p:tä, k:ta tai s:ää. Esimerkiksi sana bussi ääntyy käytännössä pussi. Tähänkin aiheeseen palataan jäljempänä.

Yleisimmin foneemiperiaatetta ei vastusteta suoraan vaan epäsuorasti: puolustamalla sen vastaisia kirjoitusasuja. Tämä johtunee lähinnä siitä, että ei ajatella kirjoitusjärjestelmää ja foneemiperiaatetta kokonaisuutena vaan yksittäisiä kirjoittamisen kysymyksiä, jopa yksittäisiä sanoja.

Kielentutkija saattaa kuorruttaa vastustuksensa sivistyssanoilla ja tieteellisillä käsitteillä. Hän voi esimerkiksi nostaa esiin ns. etymologisen periaatteen ikään kuin se olisi jotakin, joka pitää ottaa puntaroinnissa huomioon painokkuudeltaan samaa luokkaa olevana kuin foneemi­periaate. Etymologinen periaate, jonka mukaan sana tai sananmuoto pitäisi kirjoittaa alkuperänsä tai sukulaissanojensa mukaan, esimerkiksi attribuutti-sana kaksois-t:llä r:n edellä taikka ruoka-sanan genetiivi ruoan, merkitsee sitä, että kirjoitetusta kielestä yritetään tehdä museo. Sellainen vaatimus, että lainasanojen kirjoitusasussa tulee säilyttää alku­peräi­sen asun vieraita kirjaimia (pizza, taxi, cesium) ”vierasperäisyyden merkkeinä”, on myös museointivaatimus; lisäksi se on epälooginen, koska sitä käytettäessä vain pieni osa uudehkoista lainasanoista leimautuu vierasperäisiksi. Etymologinen periaate merkitsee siis yritystä sisällyttää joidenkin sanojen kirjoitusasuun sellaista informaatiota, joka on sanojen viestintäkäytön kannalta aivan epäolennaista ja jonka oikea paikka on olla kiinnostuneiden luettavissa tietokirjoista. Hiukan vielä ilkeämmin sanottuna etymologinen periaate on oppineisuudella keikarointia: minäpä tiedän, mistä tämä sana tulee, ja siksi osaan kirjoittaa sen toisin kuin se sanotaan. Tämän kautta se liittyy toiseen keskeiseen syyhyn vastustaa foneemiperiaatetta: hienosteluun.

Hienostelu verhotaan yleensä ”perinteisyyden”, ”sivistyneisyyden” ja nykyisin ennen muuta ”kansainvälisyyden” kaapuun. Asia saatetaan esittää siihen sävyyn, että suomenkielistä tekstiä lukeva vieraskielinen tunnistaisi sanan attribuutti, mutta ei sanaa atribuutti tai atripuutti ja että sellaisella sanojen tunnistamisella olisi suurikin merkitys. Useammin perustellaan, että ”kansainväliset” kirjoitusasut (jotka tietysti ovat joidenkin kansallisten kielten kirjoitusasuja, jotka ovat levinneet muihin kieliin) helpottaisivat suomalaisten vieraiden kielten ja termien oppimista. Argumentti ei kuvasta kovin suurta suhteel­li­suuden­tajua. Hyvin usein ”kansainvälinen” kirjoitusasu on pelkkää kuvitelmaa; vähintäänkin kukin kieli mukauttaa sanojen loput omaan rakenteeseensa, ja monessa kielessä kansainväliset sanat kirjoitetaan kielen oman kirjoitusjärjestelmän mukaan. Pitäisikö meidän muuten muuttaa Platonin ja Aristoteleen nimet kielessämme muotoon Plato ja Aristotle, koska ne lienevät tieteellisessä kirjallisuudessa yleisimmät ja siten kansainvälisimmät?

Järjellistä on toki vastustaa muutoksia vakiintuneeseen käytäntöön sillä perusteella, että muutokset vaativat työtä ja vaivaa sekä aiheuttavat siirtymäajan ongelmia. Se on järjellistä, jos ollaan valmiita asiallisesti punnitsemaan muutosten väistämättömiä haittoja niiden hyötyihin. Vastustaisiko Suomen kansa suurestikin sitä, että sanat kirjoitetaan niin kuin sanotaan? Minkä arvoinen on ”vakiintunut käytäntö”, jota pitää jatkuvasti pönkittää opettamalla joka ikäluokalle ”oikeinkirjoitussääntöjä”, jotka foneemiperiaatteen näkökulmasta ovat väärin­kirjoitus­sääntöjä?

Suomen kielen kirjoituksen suhteellisen hyvän säännöllisyyden sanotaan usein johtuvan siitä, että kirjakielemme on muodostunut suhteellisen hiljattain. Yleisestihän kirjoitus muuttuu epäsäännöllisemmäksi siksi, että puhutun kielen muuttuessa kirjoitusasua ei muuteta. On kuitenkin huomattava, että alun perin suomen kirjoitus oli varsin kaukana foneemi­peri­aat­teen mukaisesta ja että nykyinen tilanne on monien määrätietoisten uudistus­pyrki­mys­ten tulos.

Kieli kuitenkin muuttuu jatkuvasti vaikkakin osittain hitaasti. Puhekieli yleensä muuttuu selvästi nopeammin kuin kirjoitettu kieli. Tästä ja foneemiperiaatteesta seuraa, että oikeinkirjoituksen sääntöjä on jatkuvasti tarkistettava ääntämyksen muuttumisen mukaan. Jätän lukijan pohdittavaksi, miksi tämä ilmeinen päätelmä on niin harvoin tiedostettu saati mainittu, puhumattakaan siitä, että kielenhuoltajat sitä määrätietoisesti noudattaisivat. Mainitsen kuitenkin yhden mahdollisen syyn: maaginen kunnioitus kirjoitettua sanaa kohtaan.

Ehdotuksia muuttaa jonkin kielen kirjoitusjärjestelmää foneemiperiaatteen mukaisesti vastustetaan yleensä ankarasti. Vastustuksen syitä käsiteltiin jo edellä. Asiallisesti jossain määrin aiheellisia perusteita on lähinnä kaksi: kielen jatkuvuus ja ääntämyksen murre-erot.

Oikeinkirjoituksen muuttaminen toki rikkoo kielen jatkuvuutta. Usein mainitaan, että nykyenglantia osaava voi melko vaivattomasti lukea Shakespearea, vaikka puhuttu englanti on muuttunut suurestikin. Ehkäpä suomalaisillekin olisi parempi, että Agricolan oikeinkirjoitus olisi säilytetty, mieluiten vielä kirjasintyylikin, jolloin voisimme lukea hänen tekstiensä näköispainoksia vaivatta. Tietenkin kirjoitetun kielen pysyminen samana tekee jotkin asiat helpommiksi. Toisaalta puhutun kielen muuttuessa kuilu kirjoituksen ja ääntämisen välillä kasvaa kasvamistaan, mikä merkitsee, että oikeinkirjoituksen oppimisen työläys lisääntyy koko ajan. Kielen jatkuvuus voi myös olla kovin näennäistä: sanat näyttävät tutuilta, mutta äänneasun lisäksi on merkityskin voinut muuttua melkoisesti. Sanat siis ehkä ymmärretään helposti, mutta väärin.

Englannin kielen historia havainnollistaa, mitä seuraa, jos ei noudateta periaatetta oikeinkirjoituksen muuttamisesta ääntämyksen muuttumisen mukaan. Kun muutoksia ei tehdä vähitellen, muutostarpeet kasautuvat niin, että lopulta tarvittaisiin niin suuri reformi, että juuri kukaan ei pidä sitä mahdollisena. Niinpä kun opitaan englantia, äidinkielenä tai vieraana kielenä, joudutaan käytännössä usein opettelemaan kustakin sanasta erikseen kirjoitusasu ja äänneasu. Tähän kuluvan ihmisten ajan ja tarmon määrä on melkoinen, ja silti englantia kirjoitetaan miten sattuu.

Englannin kyseessä ollen murre-erot tai yleisemmin kielimuotojen erot muodostavat todellisen esteen kielen oikeinkirjoituksen uudistamiselle foneemiperiaatteen mukaiseksi. Jos jotkut kielenpuhuvat ääntävät wh-yhdistelmän samalla tavoin kuin w-kirjaimen ja jotkut samalla tavoin, niin pitäisikö soinniton ja soinnillinen w-äänne käsittää kahdeksi eri foneemiksi ja merkitä niitä kahdella eri kirjaimella? Niille, jotka ääntävät ne samalla tavoin, sellainen kirjoitustapa olisi epäluonnollinen. Vielä hankalampia tilanteita aiheuttavat etenkin vokaalien ja vokaaliyhdistelmien erilaiset ääntämistavat.

Jos vakiintunut foneemiperiaatteen vastainen kirjoitustapa halutaan säilyttää siitä syystä, että kirjoitettua kieltä ymmärtävät kaikki, niin voidaan joutua sellaiseen äärimmäisyyteen, että kirjoitus on olemukseltaan kuvakirjoitusta. Näinhän on kiinan kielessä: kirjoitusmerkki on symboli, jolla ei ole mitään säännönmukaista yhteyttä äänneasuun, vaan ääntämys voi eri kielimuodoissa olla aivan erilainen. Jos kirjoitus muutettaisiin edes suurin piirteen foneemiperiaatteen mukaiseksi kirjainkirjoitukseksi, kiinan eri murteiden tai ehkä oikeammin sanottuna eri kiinalaisten kielten käyttäjät eivät ymmärtäisi toistensa kieltä edes kirjoitettuna. Englannin kieli on varsin pitkällä samalla tiellä, joskin englantia opiskelevan kannattaa sentään vielä yrittää opetella joitakin yleisiä sääntöjä kirjoitus- ja äänneasun vastaavuudesta.

Jättäkäämme kuitenkin englannin ja kiinan ongelmat. Suomen kielessä murre-erot eivät ole foneemiperiaatteen noudattamisen este. Murteet eivät ole kansallis- tai paikalliskielen asemassa, ja käytännössä jokainen suomenpuhuja osaa myös suomen yleiskieltä. Meille ei myöskään ole syntynyt sellaista tilannetta, että sanat kirjoitettaisiin yleiskielen mukaisesti mutta luettaisiin murteen mukaan. Murteita kirjoitetaan niin kuin puhutaan ja tekstejä luetaan niin kuin ne on kirjoitettu. Pieniä poikkeuksia toki on. Esimerkiksi d-kirjain saatetaan lukea oman murteen ääntämyksen mukaan.

Poikkeamia foneemiperiaatteesta

Yleiskatsaus suomen foneemeihin

Suomen kielen kirjoitusjärjestelmässä seuraavat kirjaimet ovat selvästi, joskaan ei täysin poikkeuksetta, tiettyjen foneemien merkkejä:
a d e h i j k l m n o p r s t u v y ä ö.

Seuraavat kirjaimet kuvataan usein ikään kuin ne olisivat foneemien merkkejä, mutta niiden foneemi­asema on eri tavoin kyseen­alainen:
b f g š ž.

Mainitut kirjaimet ääntyvät yleisesti kuten tai lähes samoin kuin p, v, k ja s, sitä lukuun ottamatta, että ng ääntyy yleensä kaksois-äng-äänteenä.

Seuraavien kirjainten sanotaan kuuluvan suomen aakkostoon (esimerkiksi Kieli­toimiston ohje­pankin sivulla Aakkoset), mutta niitä esiintyy vain vieras­kielisissä nimissä ja sellaisissa sanoissa, jotka on otettu sellaisinaan vieraasta kielestä (esimerkiksi chic, show), ja niiden ääntämys noudattaa kyseistä vierasta kieltä tai perustuu siihen:
c q w x z å.

Joissakin suomenkielisissä nimissä esiintyy v-kirjaimen sijasta w-kirjain, esimerkiksi sukunimessä Wirtanen, jäänteenä fraktuurasta.

Ääntymättömät konsonantit

Monien kielten kirjoituksessa esiintyy konsonantteja, joita ei lausuta. Yleensä tällaiset tapaukset johtuvat siitä, että sanassa on aiemmin ollut konsonantti. Ääntäminen on muuttunut, mutta kirjoitusasu säilynyt.

Suomessa sellaiset ”mykät” konsonantit ovat harvinaisia, ja tapaukset ovat jossain määrin kiistanalaisia. Vakiintunut kirjoitusasu nimittäin ohjaa ihmisiä ajattelemaan, että sanassa ääntyy konsonantti. Lisäksi ääntämyksessä esiintyy vaihtelua, ja konsonantti saattaa ääntyä eriasteisesti heikentyneenä.

Seuraavissa tapauksissa saattaa esiintyä mykkä konsonantti:

Vastakkainen ilmiö on melko harvinainen, mutta suomessa se esiintyy monien sanojen lopussa: siellä ääntyy konsonantti, jota ei nykysääntöjen mukaan merkitä kirjoituksessa. Ilmiön ymmärtämistä häiritsee, että siitä on käytetty kummallisia ja harhaanjohtavia nimityksiä kuten ”loppuhenkonen”; asiallisempiin nimityksiin kuuluu ”loppukahdennus”, mutta sekään ei kuvaa kirjoitus- ja äänne­asun ristiriitaa.

Loppukahdennus

Loppukahdennus ilmiönä

Loppukahdennukseksi kutsuttu ilmiö voidaan kuvata siten, että useat kirjoituksessa vokaaliloppuiset sanat (esi­mer­kik­si vene ja tule) ääntyvät siten, että loppuun tulee seuraavan sanan alkukonsonantti. Esimerkiksi lause Tule pian ääntyy [tulep pian]. (Sanojen välissä ei tällöin ole taukoa, ja pp ääntyy kaksois­konsonanttina kuten esimerkiksi sanassa hippa.) Loppukahdennusta ei tapahdu, jos sanojen välissä on selvä tauko, ei myöskään, kun puhuja päättää puheen­vuoronsa. Tosin joidenkin tulkintojen mukaan silloin voisi esiintyä jonkin­lainen sulkeuma- tai supistuma­äänne tai loppu­vokaali voisi olla laadultaan poikkeava niin, että esimerkiksi huudahdus Anna! voisi ääntyä eri tavoin sen mukaan, onko kyseessä etunimi vai antaa-verbin käsky­muoto.

Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, ääntämys vaihtelee murteittain: joko mitään loppukahdennusta ei tapahdu tai sitten jälkimmäisen sana alussa ääntyy eräänlainen sulkeumaäänne, joka kahdentuu eli ääntyy myös edellisen sanan lopussa. Yleensä tämä äänne kuvataan kurkunpään sulkeumaksi eli glottaali­klusiiliksi. Foneettisessa IPA-järjestelmässä sitä merkitään symbolilla ʔ (U+0294, Latin letter glottal stop), suomalais-ugrilaisessa tarke­kirjoituksessa (SUT) taas symbolilla ˀ (U+02C0, modifier letter glottal stop), joka on saman­tapainen, mutta yläindeksi­tyyppinen. Esimerkiksi ilmauksen mene ulos ääntämys murteissa, joissa tämä äänne esiintyy, voidaan kuvata näín: [meneʔ ʔulos]. Sellaisessa murteessa glottaali­klusiili muodostaa foneemin, sillä esimerkiksi se erottaa esimerkiksi ilmauksen [eleʔ ʔon] ilmauksesta [ele on]; kirjoitus­asuissa on tällöin eroa vain alku­kirjaimen tasossa: ele onEle on (missä Ele on etu­nimi, jossa ei esiinny loppu­kahdennusta).

Loppukahdennus esiintyy lähinnä sanoissa, jotka ovat aiemmin olleet konsonantti­loppui­sia, ja loppukahdennus on tavallaan loppukonsonantin, tavallisimmin k:n tai h:n, jäänne. Joissakin sanoissa se luultavasti esiintyy jonkin­laisten analogioiden takia.

Loppukahdennuksen esiintyminen

Loppukahdennusta ei tapahdu kaikissa murteissa. Joissakin murteissa sitä ei esiinny lain­kaan, joissakin se esiintyy harvemmissa tapauksissa kuin yleiskielessä. Yleiskielessäkään h:n edellä loppukahdennusta ei useinkaan ole tai se on heikko.

Yleiskielen normeissa ei ole missään vaiheessa määritelty, missä sanoissa esiintyy loppu­kahdennus ja missä tilanteissa. Joitakin kannan­ottoja on esitetty, mutta osittain risti­riitaisia. Tämän ja murre­vaihtelun takia on oikeastaan yllättävää, että yleis­kielessä loppu­kah­den­nuk­sen esiintyminen on sentään pääosin melko järjestelmällistä. Tästä on kuvaus Nyky­ajan kielen­oppaan kohdassa Ääntämys kuvataan ne sana­tyypit, joissa loppu­kahdennuksen voi katsoa kuuluvan yleis­kieleen.

Loppukahdennus puhutun kielen ilmiönä kuvattuna

Edellä esitetty kuvaus on samantapainen kuin yleensä kieliopeissa esitetyt. Aiheemme kannalta olennaista on, että siinä ei selkeästi kuvata puhuttua kieltä itsenäisenä ilmiönä ja että siinä otetaan itsestäänselvyydeksi joidenkin sanojen kirjoitetun ja lausutun asun säännötön suhde, siis poikkeaminen foneemiperiaatteesta.

Jos suomea kuvattaisiin pelkästään puhuttuna kielenä, loppu­kahdennus voitaisiin kuvata jollakin seuraavista tavoista:

Loppukahdennuksen nimitykset

Loppukahdennuksesta käytetään myös nimityksiä jäännöslopuke ja alkukahdennus. Ensin mainittu on harhaanjohtava, sillä se korostaa väärällä tavalla kielihistoriallista taustaa ja saattaa luoda sen kuvan, että kyseessä olisi jokin erityinen äänne. Sen sijaan alkukahdennus voisi olla parempikin nimitys kuin loppukahdennus, koska kahdentuva äännehän on nimen­omaan seuraavan sanan alkukonsonantti. Myös nimitystä loppuhenkonen on käytetty, ja se tuntuu jääneen monen mieleen koulusta, vaikka opetuksessa sillä lienee usein tarkoitettu edellä mainittua sulkeumaäännettä, joka on loppukahdennukseen joissakin murteissa liittyvä erityisilmiö. Iso suomen kielioppi käyttää nimitystä rajageminaatio (ks. ISK § 34). Se on täsmällisempi kuin rajakahdennus sikäli, että geminaatio on nimenomaan konsonantin kahdentumista.

Miten loppukahdennuksen voisi merkitä kirjoituksessa?

Pitäisikö loppukahdennus merkitä kirjoituksessa ja jos, niin miten? Foneemiperiaatteen mukaan pitäisi, koska sillä voi olla sanoja erottava vaikutus. Esimerkiksi kirjoitettu sana heittää voi esittää joko verbin infinitiiviä (esi­mer­kik­si haluaisin heittää), jolloin siihen tulee loppukahdennus, tai preesensmuotoa (esi­mer­kik­si hän heittää), jolloin loppukahdennusta ei tule.

Tilanteita, joissa voi syntyä todellinen kaksitulkintaisuus, ei esiinny usein, mutta ne ovat mahdollisia. Lisäksi kirjoitetun kielen lauseita olisi usein nopeampi hahmottaa, jos ei joutuisi lauseyhteydestä päättelemään, onko esimerkiksi heittää infinitiivi- vai preeseensmuoto. On jopa mahdollista, että sellaista asiaa ei voi päätellä kirjoitetusta tekstistä, vaan sen voi aidosti tulkita kahdella tavalla. Esimerkki tästä on Maamme-laulun kohta soi sana kultainen. Ei sanoista eikä teksti­yhteydestä voi päätellä, tuleeko soi ymmärtää ja lukea indikatiivi­muotoisena vai imperatiivina, johon kuuluu loppu­kahdennus. (Jälkimmäistä on tarkoitettu, kuten voi päätellä ruotsin­kielisestä alku­rekstistä.)

Loppukahdennuksen ääntäminen on horjuvaa paljolti siksi, että yleiskielen normien mukainen ääntämys ei saa mitään tukea kirjoitusasusta. Etenkin jos loppukahdennus ei kuulu puhujan murteeseen, voi olla varsin hankalaa muistaa, mihin sanoihin ja sananmuotoihin kuuluu loppukahdennus yleiskielessä. Tilannetta voisi verrata siihen, että meillä olisi nykyisenkaltaiset hankalat normit, joiden mukaan joissakin verbeissä on äännetyssä muodossa loppu -ottaa ja joissakin -oittaa, mutta niiden kirjoitettu muoto olisi aina -oittaa. Jos vielä arkinen puhekieli olisi yleisen i:ttömyyden kannalla (kuten todellisuudessakin on), kuinka moni jaksaisi huolitellussakaan puheessa muistaa, milloin i on lausuttava ja milloin ei? Suomea vieraana kielenä oppineille tilanne on tietysti vielä hankalampi.

Kirjoitetun kielen ääneen lukemisen kannalta on hankalaa, jos rivin viimeistä sanaa luettaessa silmä joutuu vilkaisemaan seuraavan riviin, jotta sana osattaisiin ääntää oikein. Jos rivin viimeinen sana on tule tai yhtä hyvin edellä mainitun ajatellun merkintätavan mukainen tule’, niin se voidaan lukea oikein vain vilkaisemalla seuraavan rivin alkua. (Sama tietysti koskee sellaisia sanoja, joiden ääntämisasuun assimilaatio voi vaikuttaa, kuten kaikkia n-loppuisia sanoja.)

Loppukahdennuksen merkitseminen kirjoituksessa olisi erittäin perusteltua, ja siihen varmaan valittaisiin jokin tapa, jos suomen kirjoitus­järjestelmää suunniteltaisiin nyt. Sen sijaan minkä tahańsa tavan käyttöön­otto nyt merkitsisi niin suurta muutosta, että se ai­heut­tai­si laajaa vastustusta, tai oikeammin sanottuna siihen olisivat valmiita vain harvat.

Voidaan kuitenkin ajatella, että loppu­kahdennuksen merkitseminen sallittaisiin joissakin tilanteissa ja sitä varten määriteltäisiin sopiva menetelmä. Kyseeseen voisivat tulla tilanteet, joissa loppu­kahdennuksella on merkityksiä erottava tehtävä, ja tilanteet, joissa ääntämistä on tarpeen ohjata, kuten kielen­opetuksessa sekä runoissa ja lauluissa ainakin silloin, kun sanan konsonantti­loppuisuus on olennaista metriikan tai loppu­soinnun takia.

Loppukahdennuksen luonnollinen merkintätapa olisikin kirjoittaa niin kuin sanotaan, siis merkitä reilusti näkyviin sanan äänneasu: tulep pian, olev vaiti, konettekniikka, hoidat ter­veyt­tä­si. Viimeksi mainittu esimerkki osoittaa, että tällöin voi joskus syntyä moni­tulkin­tai­suut­ta, lähinnä siksi, että verbin käskymuoto on samanlainen kuin preesensmuoto. (Tämä merkitsisi, että puhutun kielen monitulkintaisuus näkyisi kirjoituksessakin; tämä voisi olla hyvä asia, koska se auttaisi paremmin välttämään tilanteita, joissa lause luettuna on merkitykseltään epäselvä.)

Voidaan kysyä, onko loppukahdennuksen tuottama äänne jotenkin erilainen, lyhyempi ja heikompi, kuin vastaava normaaliäänne eli onko esimerkiksi lauseiden tule tänne ja tulet tänne ääntämyksessä eroa. Onko edellisessä lyhyempi (”puolipitkä”) kaksois­konsonantti? Pitäisikö tällainen, tai sen mahdollisuus, ilmaista niin, että loppu­kahdennus merkitäänn esimerkiksi yläindeksi­kirjaimella: tuleᵗ tänne?

Loppukahdennuksen ilmaiseminen täysin äänteen­mukaisella kirjoitus­tavalta ei kuitenkaan vaikuta Aiemmin on esiintynyt kirjoitustapoja, joissa loppukahdennus merkitään jollain tavalla, kuten heittomerkillä tai jollain yläindeksillä, kuten yläindeksi-x:llä (ˣ). Aihetta on ansiokkaasti käsitelty Kari Blomsterin pro gradu ‑työssä Loppukahdennuksen merkitseminen varhais­nyky­suomessa. (Valitettavasti sen alkuperäinen verkkoversio on hävinnyt, ja arkistoituneen version käyttö on hankalaa.)

Nykysuomen sanakirjassa käytettiin joissakin sana-artikkeleissa heitto­merkkiä ääntämis­ohjeissa kuvaamaan loppu­kahdennusta, esimerkiksi itse sanan kuvauksessa ohjetta [‑e’]. Kieli­toimiston sana­kirjassa käytetään tarkoitukseen ylä­indeksi-x:ää, esimerkiksi [‑eˣ].

Jos loppukahdennus halutaan merkitä, paras ratkaisu lienee jokin sanan loppuun lisättävä erikois­merkki. Kirjoitus ei tällöin olisi foneemi­periaatteen mukaista, mutta kirjoituksen ja äänneasun välillä olisi kuitenkin yksiselitteinen vastaavuus. Heitto­merkki olisi helppo toteuttaa, mutta sillä on jo kirjoitus­järjestelmässä useita merkityksiä. Edellä mainittu symboli ʔ olisi näkyvästi kirjaimen kaltainen ja vastaisi sitä, että kyseessä on (yleensä) todellinen äänne, mutta se voisi häiritsevän paljon poiketa nykyisestä kirjoitus­asusta. Näin päädytään siihen, että ylä­indeksi­mäi­nen ˀ voisi olla paras ratkaisu. Sen kirjoittaminen ei olisi helppoa, koska sitä ei voi suoraan tuottaa nykyisillä näppäimistö­asetteluilla. Tämä ei olisi ylivoimaista, jos sen käyttö määriteltäisiin vain sallituksi, kun siihen koetaan olevan tarve.

Äng-äänne

Yleisimmin mainittu suomen kielen poikkeama foneemiperiaatteesta on, että äng-äänteellä ei ole omaa merkkiä. Kieliopeissa yleensä mainitaan lyhyesti, että äng-äänne esitetään k:n edellä n-kirjaimella ja kaksoiskonsonanttina merkkiparilla ng. Tilanne on paljon mut­kik­kaam­pi, jos uudehkot lainasanat otetaan huomioon – ja miksipä ei otettaisi? Mutta tarkastellaan aluksi tilannetta siltä osin, kuin se vastaa yksinkertaistettua kuvausta.

Joskus esiintyy epäselvyyttä siitä, onko äng-äänne foneemi. Epäselvyys johtuu ehkä osittain juuri kirjoitustavasta. Jos äng-äänne esiintyisi vain k:n edellä, sitä olisi syytä pitää /n/-foneemin allofonina eikä omana foneeminaan. Mutta kaksoiskonsonanttina äng-äänne on selvästi foneemi, minkä osoittaa esimerkiksi sellainen vastakohtapari kuin rannat – rangat tai kannaskangas. Kirjoitusasu on kuitenkin saanut monet suomea vieraana kielenä oppineet tai jopa äidinkielenään puhuvat kuvittelemaan, että kirjainparin ng ääntämyksessä esiintyy g-äänne. Silloinhan äng-äänne todellakin olisi /n/:n allofoni siten, että /n/ säännöllisesti toteutuu äng-äänteenä k- ja g-äänteen edellä. Sellainen tilanne onkin ollut yhdessä suomen kielen kehityksen vaiheessa, joskin g:n tilalla lienee ollut g:tä muistuttava spirantti eli hankausäänne, jota vanhimmassa suomen kirjoituksessa merkittiin gh:lla tai g:llä.

Jotkut jopa yrittävät ääntää kirjainparin ng siten, että siinä ääntyy g-äänne (äng-äänteen jälkeen), tai ainakin luulevat niin tekevänsä. Suomea vieraana kielenä oppiva saattaa pitää itsestään selvänä, että ng ääntyy mainitulla tavalla, jos niin on asian laita hänen äidin­kieles­sään. Tuloksena on ymmärrettävä mutta selvästi epäsuomalaiselta kuulostava ääntämys.

Käänteisesti voi hyvinkin käydä niin, että suomalainen luulee ng:n yleisesti ääntyvän kaksois-äng-äänteenä. Mutta useimmissa muissa latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä ng ääntyy g:llisenä, paitsi sanan lopussa. Se voi jopa ääntyä ilman äng-äännettä, siis n-äänteenä, jota seuraa g-äänne. Vaikka suomalainen tietäisikin tilanteen, niin voi vaatia tietoista pon­nis­tus­ta muistaa ääntää ng vieraissa kielissä eri tavoin kuin suomessa.

Näin ollen ei ng:n käyttöä kaksois-äng-äänteen merkkinä suinkaan voi perustella sillä, että se vastaisi muiden kielten käytäntöä.

Kun uudehkot lainasanat otetaan huomioon, äng-äänteen merkitsemiseen liittyy itse asiassa melko monimutkaisia sääntöjä, ja lisäksi säännöttömyyttä:

Täten tämän yhden äänteen osalta poiketaan foneemiperiaatteesta monellakin tavoin. Tässä ei kuitenkaan vielä ole kaikki.

Sananloppuinen ng ääntyy yksinkertaisena äng-äänteenä myös silloin, kun kyseessä on yhdyssanan alkuosa. Jos jälkiosa alkaa vokaalilla (esimerkiksi leasingauto), niin mikään kirjoitusasussa ei ilmaise, että ng ei äänny kaksoiskonsonanttina, vaikka on vokaalien välissä. Säännöt kyllä sallivat yhdysmerkin käytön selvyyden vuoksi, esimerkiksi leasing‑auto, mutta eivät erityisesti suosittele sitä eivätkä mainitse tätä ng-ongelmaa.

Sananalkuisessa gn-parissa ääntyy g-kirjain g-äänteenä (esi­mer­kik­si gneissi, gnuu). Tämä koskee myös tilanteita, joissa sana on yhdyssanan jälkiosana. Koska useimmiten sanan­sisäi­nen gn ääntyy ängällisenä, pitää tällöin lukijan tuntea sanan jakautuminen yhdysosiin voidakseen sen lukea sen oikein. Toki sellaiset sanat kuin paragneissi ja juovagnuu ovat melko harvinaisia. Lisäksi tämä ongelma samoin kuin edellä esitetty ng:n esiintyminen yhdyssanan alkuosan lopussa voitaisiin ratkaista sillä, että yhdysosat erotettaisiin yhdysmerkillä.

Muissa kuin sananalkuisissa asemissa gn:n ääntämys vaihtelee. Selvästi yleisintä on, että g ääntyy ängänä. Sellainen ääntämys lienee yksinomainen esimerkiksi sanoissa magneetti ja signaali. Tätä heijastavat sellaiset melko usein esiintyvät kirjoitusasut kuin singnaali ja harvinaisempi singaali. Toisaalta sanakirjojen esittämissä äänneasuissa ei ole mitään selvää säännöllisyyttä. Usein niissä esitetään taikka annetaan ymmärtää, että sanoissa on g-äänne, vaikka ängällinen on vallitseva (esi­mer­kik­si sanassa agnostikko). Latinasta otettujen sitaatti­lainojen gn-yhdistelmn ääntämisohjeet ovat sanakirjoissa usein epämääräisiä.

Aivan kummallinen on muuten esimerkiksi Nykysuomen sivistyssanakirjassa esitetty ohje sanan kongressi tavuttamisesta: voidaan jakaa joko kong-ressi tai kon-gressi. Jälkimmäinen vaihtoehto perustuu siihen, että sana on alkuperältään yhdyssana. Kun kuitenkin sanan kirjainpari ng ääntyy äng-äänteenä, vaikka sanakirja ei asiasta mitään mainitsekaan, niin kyseinen tavutus­tapa merkitsisi tavuttamista yhtä äännettä tarkoittavan kirjainparin sisältä. Sellaista ei kai pidetä järkevänä minkään kielen kirjoitussäännöissä.

Sitaattilainoissa gn saattaa tietysti ääntyä muillakin tavoilla kuin edellä kuvatuilla. Sellainen sana kuin design on niin yleinen, että se olisi luonnollista reilusti mukauttaa suomeen: disain tai disaini.

Joskus kuulee sellaista ääntämystä, että g ääntyy ängänä m:n edellä esimerkiksi sanassa magma. Asiaan ei sinänsä tarvitse kiinnittää huomiota, mutta jos sellainen ääntämys yleistyy, olisi eduksi, jos ängällä olisi oma kirjaimensa – varsinkin, jos gm äännettäisiin eri tilanteissa eri tavoin, kuten gn nykyisin.

Jos ängälle haluttaisiin oma kirjain, mikä se olisi? Suomalais-ugrilaisessa kielen­tutki­muk­ses­sa merkitään ängää yleisesti kreikkalaisella eeta-kirjaimella (η), lähinnä kai siksi, että se muistuttaa muodoltaan n-kirjainta. Onkin luontevaa, että ängän merkki muistuttaa n-kirjainta, koska äänteetkin muistuttavat toisiaan. Menettely on kuitenkin huono sikäli, että eeta ei tietenkään kreikassa äänny ängänä eikä edes konsonanttina ollenkaan, vaan klassillisessa kreikassa pitkänä e:nä ja nykykreikassa lyhyenä i:nä. Lisäksi eeta ei kuulu muihin kirjasinvalikoimiin kuin niin laajoihin, että niissä on myös kaikki muutkin kreikan kirjaimet.

Tämän esityksen aiemmassa versiossa käsiteltiin mahdollisuutta käyttää äng-äänteen merkkinä tilde-n:ää ñ, koska se on ollut pitkään laajasti käytettävissä tietokoneissa. Se poikkeaisi kuitenkin merkin käytöstä muissa kielissä.

Loogisin ratkaisu olisi käyttää samaa kirjainta kuin saamen)kielissä eli äng-kirjainta. Pieni äng (ŋ) muistuttaa eetaa, iso äng (Ŋ) taas N-kirjainta, jossa on ”koukku” tai ”jalka”.

Ängän merkitseminen omalla kirjaimellaan ei vaikuta realistiselta uudistukselta, vaikka sen ajatus varmaan olisi helppo ymmärtää. Kirjoitus- ja äänne­asun vastaavuus voitaisiin kuitenkin saada paremmaksi, vaikka nk:n ja ng:n käyttöä jatkettaisiin:

Näin ei kuitenkaan pystytä kuvaamaan sitä, että yhdistelmässä n‑g voi n ääntyä joko [n] tai [ŋ].

Pitkien vokaalien merkitseminen

Koska suomen oikeinkirjoituksessa pääsääntönä on foneemiperiaate ja koska poikkeuksia siitä ei useinkaan mainita eikä tiedosteta, meillä on taipumus ajatella, että puhutussa sanassa on äänteitä yhtä monta kuin kirjoitetussa sanassa on kirjaimia. Vanhastaan on kuitenkin suomen kieliopeissa esitetty, joskin usein epäselvästi, että kaksi samanlaista vokaalimerkkiä peräkkäin tarkoittaa yhtä äännettä, joka vain on kestoltaan pitkä. Kirjoitetussa sanassa kaali on viisi kirjainta, mutta vastaavassa puhutussa sanassa on neljä äännettä.

Jos pitkä vokaali tulkitaan yhdeksi äänteeksi, sen merkitseminen kahdella kirjaimella rikkoo tietysti foneemi­peri­aatetta. Toisaalta suomen kieli­opeissa ei kuvata pitkiä vokaaleja erillisinä äänteinä, joten on ilmeisesti ajateltava, että pituus on erityinen supra­seg­men­taa­li­nen eli äänteiden jonon ”päällä” oleva piirre.

Nyttemmin on kuitenkin esitetty, että aa olisikin paremmin kuvattavissa kahtena äänteenä (foneemina); ilmeisesti silloin ajatellaan, että ne vain puheessa käytännössä sulautuvat yhdeksi pitkäksi vokaaliksi. Tällaisen kuvauksen syyksi minun on vaikeaa kuvitella muuta kuin se, että äänneopin tutkijakin on eksynyt pitämään lähtökohtana kirjoitusasua aa ja pyrkinyt selittämään sen foneettisestikin oikeaksi. Tämä on yksi lisäesimerkki edellä mainitusta taipumuksestamme hahmottaa puhuttua kieltä kirjoitetun kielen ja nimenomaan nykyisen kirjoitus­järjestelmän pohjalta. Kansan keskuudessa sellainen hahmotus lienee aika tavallista, ja harva tulee tarkanneeksi, millaisena aa todella ääntyy; niinpä saatetaan kysyttäessä vastata, että kaksi a:tahan siinä on, sillä niinhän se kirjoitetaan.

Voi toki kysyä, mitä väliä sillä on, hahmotetaanko asia oikein, kun kuitenkin vaistomaisesti puhutaan ja kirjoitetaan oikein. Mutta vieraiden kielten opettelussa voi tulla ongelmia, jos ei ymmärretä vokaalien pituuden luonnetta, esimerkiksi sitä, että pitkä vokaali ei suinkaan yleensä ole kestoltaan kaksi lyhyttä vokaalia ja että eri kielissä vokaaleilla on erilaisia pituuksia. Jos esimerkiksi englannin ääntämisohjeet esitetään suomen oikeinkirjoituksen mukaisesti, jää luultavasti ymmärtämättä, että englantilaisen mielestä sanojen feel ja fill äänneasujen olennainen ero ei ole i-vokaalien erilainen pituus, vaan erilainen laatu. Ääntämisohjeet [fiil] ja [fil] johtavat siis suomalaista harhaan, sillä hän tavoittelee selvää eroa vokaalien pituuksiin kuten suomessa eikä suljetun ja avoimen i-äänteen eroa, jota pituusero saattelee.

Realistista olisi todeta, että suomen kieleen aikoinaan vakiinnutettiin pitkän vokaalin merkitseminen kahdella vokaalimerkillä melko mielivaltaisena ratkaisuna. Sitä tuskin on aihetta muuttaa. Silti on lupa todeta, että esimerkiksi jokin vokaaliin liitettävä lisämerkki, kuten aksentti unkarin kielessä, olisi ollut parempi ratkaisu. Tätähän osoittaa sekin, että esimerkiksi sanojen ääntämisohjeissa hakuteoksissa yleensä esitetään vokaalien pituudet mainitunlaisilla lisämerkeillä, tavallisimmin viivalla kirjaimen päällä taikka kaksoispisteellä kirjaimen perässä.

Puhutussa suomessa voi hyvin olla kaksi identtistä vokaalia peräkkäin. Siksi suomen oikeinkirjoituksessa tarvitaan erillisiä sääntöjä sen osoittamiseksi, milloin kaksi identtistä peräkkäistä vokaali­merkkiä esittävät kahta lyhyttä vokaalia. Yhdys­sanan osien rajalla tähän käytetään yhdys­merkkiä, muutoin heitto­merkkiä. Kirjoitamme esimerkiksi tasa-arvo ja ko’oista, joskin jälkimmäinen tuntuu monista oudolta ja sitä vältellään.

Heittomerkkiä ei aina käytetä johdonmukaisesti vieras­peräisissä sanoissa. Pitää vain tietää, että kirjainpari oo äännetään sanassa koordinaatio pitkänä o:na mutta sanassa kooperaatio kahtena eri tavuun kuuluvana lyhyenä o:na. Sanakirjatkaan eivät suinkaan aina kerro tällaisia ääntämysasioita, ehkä siksi, että tekijät ovat ole tajunneet, että sanoja ei äännetä kirjoituksen mukaan. Tulisikin suositella kirjoitusasua ko-operaatio, etenkin kun lisäsyynä on se, että se ääntyy painotukseltaan yhdyssanana.

Assimilaatio: olenpa vai olempa?

Assimilaation käsite

Varsin tavallinen kielellinen ilmiö on assimilaatio eli äänteiden osittainen tai täydellinen samanlaistuminen. Esimerkiksi sellaisessa äänteellisessä yksinkertaistumisessa kuin traktori → rattori k-äänne assimiloituu täysin seuraavan t:n kaltaiseksi ja syntyy kaksois­konsonantti tt. Useinkaan tätä ilmiötä ei huomata, koska se on sulautunut osaksi kielen järjestelmää ja koska se näkyy myös kirjoituksessa. Esimerkiksi sellainen taivutussuhde kuin piirtää : piirrän selittyy sillä, että aiemmin t-äänne oli astevaihtelussa siten, että heikossa asteessa sitä vastasi d:n tapainen äänne, siis suunnilleen piirtää : piirdän, mutta myöhemmin kyseinen äänne assimiloitui samanlaiseksi kuin edeltävä r-äänne.

Jos puheessa tapahtuvaa assimilaatiota ei kuitenkaan osoiteta kirjoituksessa, ilmiö on näkyvämpi. Sellainen periaate, että n-äänteen assimiloitumista m:ksi ei osoiteta -pa-liitteen edellä, siis esi­mer­kik­si sanassa olenpa, merkitsee foneemiperiaatteen kannalta mielivaltaista sääntöä, joka rasittaa kirjoittajan muistia. (Kyseessä on ns. osittainen assimilaatio: n ei muutu p:n kaltaiseksi kokonaan vaan vain ääntämispaikan suhteen, siis huulilla äännettäväksi eli labiaaliseksi, jolloin tuloksena on m.)

Assimilaation merkitsemättömyys

Nykyisessä kirjoitusjärjestelmässämme on yleisenä sääntönä, että assimilaatiota ei osoiteta silloin, kun sanan viimeinen äänne assimiloituu kokonaan tai osittain seuraavan äänteen kaltaiseksi. Tämä koskee paitsi sellaista tilannetta, jossa sanat ovat erillisiä (esi­mer­kik­si olen poissa), myös liitepartikkeleita kuten -pa (esi­mer­kik­si olenpa) sekä yhdyssanoja (esi­mer­kik­si kalanpala).

Merkitsemättömyyssääntö ei koske tapahtumia sanan ja taivutus­päätteen tai johtimen rajalla. Siinä tosin ei esiinnykään varsinaista assimilaatiota, mutta kylläkin sitä jossain määrin muistuttavaa vaihtelua. Esimerkiksi superlatiivi­muodon taivutuksessa esiintyy sellaista kuin isoin : isoimpana, joka voi vaikuttaa siltä, että n-loppuisen sanaan on lisätty jotain p:llä alkavaa ja n on silloin muuttunut m:ksi. Tästä ei ole kyse, mutta voi siis tuntua siltä. Sanan ompi tapauksessa pi on kyllä taivutus­pääte (vrt. vanhoihin muotoihin saapi, voipi); sanan kirjoitus­asu onkin erikoisuus.

Varsinkin liitepartikkelien yhteydessä tehdään usein virheitä, sillä on hankalaa ymmärtää, miksi on kirjoitettava onpa, mutta ompi. Esiin­tyy myös ylikorrekteja kirjoitusasuja varsinkin komparatiivin päätteessä: kun on opittu, ettei saa kirjoittaa ääntämyksenmukaisesti ompa vaan onpa, niin sitten ajatellaan, että ollaanpa oikein fiinejä ja kirjoitetaan parenpi.

Merkitsemättömyyden syyt

Miksi assimilaatiota ei osoiteta kirjoituksessa? Perusteluksi esitetään yleensä, että sama sana kirjoitetaan samalla tavoin äänneympäristöstä riippumatta. Voi kysyä, miksi niin pitäisi olla, jos sana kuitenkin ääntyy selvästi eri tavoin? Nykyisin yksi peruste voisi olla se, että tekstin­käsit­te­lys­sä halutaan melko usein vaihtaa sanojen järjestystä. Tämä on tietysti paljon helpompaa, jos sanojen asu ei tällöin muutu. Myös sanan kaikkien esiintymien hakeminen tekstinkäsittelyjärjestelmän välineillä olisi helpompaa, mutta asian merkitystä vähentää huomattavasti se, että ongelmaksi jää silti, että sana voi esiintyä hyvin monissa taivutus­muodoissa.

Kirjoitetun kielen kielioppi on yksinkertaisempi, jos sanotaan esimerkiksi, että yksikön genetiivin pääte on aina n, sen sijaan, että sanottaisiin puhutun kielen todellisuuden mukaisesti, että se voi olla myös muun muassa m tai äng-äänne.

Assimilaation osoittamista kirjoituksessa puoltaisi seuraava käytännöllinen seikka: jos tekstiä riveille jaettaessa rivin loppuun tulee sana tai sanan osa, jonka viimeinen kirjain äännettäessä assimiloituu, niin ääneen luettaessa lukija joutuu kurkistamaan seuraavan sanan alkuun voidakseen ääntää luontevasti. Jos rivin viimeinen sana on vaikkapa pojan, niin vasta seuraavan rivin alku kertoo, miten se tulee lukea. Tämä tietysti hidastaa lukemista ja tekee sen töksähteleväksi.

Nykyistä kirjoitusasua voi puolustella sillä, että esimerkiksi äänneasu pojan on siinä mielessä poika-sanan yksikön genetiivin normaalimuoto, että kyseinen muoto yksinään esiin­tyes­sään on juuri pojan. Sanan esiintyminen yksinään on kuitenkin erikoinen tapaus eikä sanan tavanomaista käyttöä. Sanan esiintyminen tauon tai vokaalialkuisen sanan edellä puolestaan on kyllä melko yleistä, mutta vain yksi monista mahdollisista esiintymis­yhteyk­sis­tä. Vahvempi peruste sen sijaan on se edellä mainittu seikka, että kielen kuvausta yksinkertaistaa muotojen esittäminen esi­mer­kik­si muunnelmina teemasta pojaN, missä N on erityinen symboli, joka eri tilanteissa edustuu eri konsonantteina.

Assimaation esiintymisen vaihtelu

Assimilaatiossa esiintyy kyllä vaihtelua. Kirjoitusasua pojanpa tuskin voi luontevasti lukea muuten kuin pojampa, mutta yhdyssanan pojanpoika voi lukea niin, että siinä ääntyy n, samoin sana­liiton pojan pallo. Mutta yleensä n assimiloituu p:n edellä m:ksi, ellei välissä ole selvää taukoa. Jos kirjoitettaisiin foneemiperiaatteen mukaisesti, niin kirjoitusasu pojan pallo olisi mahdollinen, jos haluttaisiin viestiä, että ensimmäinen sana todella ääntyy pojan, esimerkiksi siksi, että se on painokas tai sitä seuraa tauko.

Assimilaation merkitsemättömyyttä voi täten perustella sillä, että kirjoituksessa esitetään sanan yksi mahdollinen muoto, jonka loppu­konsonantti voi assimiloitua. Teksti voidaan täten lukea eri tavoin, kun taas kirjoitus­asu pojam pallo tuntuisi kiinnittävän ensimmäisen sanan loppu­äänteen m:ksi.

Mitä jos assimilaatio ilmaistaisiin kirjoituksessa?

Jos assimilaatiotapaukset kirjoitettaisiin foneemiperiaatteen mukaisesti, joutuisimme muuttamaan kielioppeja seuraavasti: Sellaiset päätteet, joissa nykyisen kirjoitustavan mukaan on viimeisenä n, ovat itse asiassa äänneympäristön mukaan vaihtelevia päätteitä. Esimerkiksi poika-sanan yksikön genetiivillä on useita muotoja:

Loppu-t:n assimilaatio

Puhekielessä ut- ja yt-loppuisten partisiippien loppu­äänne assimiloituu varsin yleisesti. Esimerkiksi mennyt pois ääntyy [mennyp pois]. Kyse on loppukahdennukseen rinnastuvasta ilmiöstä, vaikka nykyiset kirjoitustavat asian hämärtävätkin. Kun kirjoitusasu on vene, mutta mennyt (taikka puhetta erityisesti kuvailevassa kirjoituksessa menny’ tai menny), jäänee useimmilta huomaamatta, että sanoissa esiintyy hyvin samanlainen ilmiö. Ainoa peri­aat­teel­li­nen erohan on se, että tauon tai vokaalin edellä vene ääntyy vokaaliloppuisena, mutta mennyt voi ääntyä joko vokaaliloppuisena taikka huolitellussa puheessa myös t voi ääntyä.

Assimilaatio puhekielisessä tekstissä

Kun kuvataan (todellista tai kuvitteellista) murteellista tai arkikielistä puhetta, on parasta kirjoittaa ääntämyksen mukaisesti, myös assimilaation osalta, esimerkiksi Se om mennyp pois jonnekki. Jos näin ei menetellä, syntyy outoa seka­kieltä kuten Se on mennyt pois jonnekin, jossa on puhe­kielelle tyypillisesti se ihmistä tarkoittamassa, mutta jatko on leimallisesti kirja­kielinen.

Kirjaimet m ja n kirjainten f ja v edellä

Tässä tarkasteltavat ilmiöt koskevat lähinnä uudehkoja laina­sanoja, koska f-äänne esiintyy vain niissä, samoin yhdistelmä mv (sikäli kuin sitä lainkaan esiintyy). Kuitenkin nv-yhdistelmä esiintyy kotoisissakin sanoissa yhdys­sanan osien rajalla, esimerkiksi kansanvalta, ja saattaa ääntyä kirjoitus­asusta poikkeavasti

Assimilaatiotapauksena voidaan pitää myös sitä, että f-äänteen edellä sekä m että n ääntyvät erityisellä tavalla: ylähampaat asetetaan alahuulen päälle, ja ilma kulkee nenän kautta. Foneettisessa kirjoituksessa sitä merkitään yleensä symbolilla ɱ (U+0271, koukullinen m). Kielitieteellinen nimitys on ”soinnillinen labiodentaalinen nasaali”. Sama ilmiö voi tapahtua myös v:n edellä, mutta se on harvinaisempaa.

Esimerkiksi sanan informaatio toinen äänne voi olla enemmän m:ää kuin n:ää muistuttava niin, että sitä äännettäessä kieli on laiskana, kun taas n-äänteen tuottamisessa kielellä on keskeinen tehtävä. On tietysti mahdollista ääntää f:n edellä n-äänne, aivan kuten on mah­dol­lis­ta tavoitella huvittavaa vaikutelmaa ääntämällä n-äänne sanassa kunpa.

Olennaista on, että foneemien /m/ ja /n/ ero häviää f-äänteen edellä: molempia edustaa ɱ. Asia on ongelmallinen: tulisiko ɱ:tä pitää /m/:n ja /n/:n yhteisenä allofonina vaiko yksinkertaisemmin /m/:n allofonina? Jälkimmäisessä tapauksessa ilmiö rinnastuisi siihen, että n assimiloituu m:ksi p:n edellä.

Kysymys ɱ:n asemasta on olennainen sen kysymyksen kannalta, miten tämä äänne tulisi esittää foneemiperiaatteen mukaisessa kirjoituksessa. Jos kyseessä on /m/:n allofoni, se tietysti tulisi esittää m-kirjaimella. Jos taas kyseessä on /m/:n ja /n/:n yhteinen allofoni, niin periaate ei anna suoraa vastausta, koska se rakentuu yksinkertaisen, tällaisissa tapauksissa todellisuutta vastaamattoman foneemikäsitteen varaan. Ilmeisesti kuitenkin foneemi­peri­aatteen kanssa ajatuksellisesti yhteensopivaa olisi, että jos kaksi foneemia määrätilanteissa ikään kuin sulautuvat yhteen, niin kirjoitusjärjestelmässä näin syntyvän äänteen merkkinä on kiinteästi jommankumman foneemin merkki.

Nykyisinhän kirjoitusasu on eri sanoissa erilainen, tietysti sen mukaan, miten sana kirjoitetaan lainanantajakielessä; kyseessähän ovat uudehkot lainasanat. Tämä merkitsee, että äänneasusta ei voida päätellä kirjoitusasua, vaan se on tiedettävä tapaus tapaukselta. Joskus asua ei voi päätellä edes muista kielistä: englannissa kirjoitetaan symphony mutta ruotsissa sinfoni.

Joka tapauksessa foneemiperiaatteen hengen mukainen ɱ-äänteen kirjoitusasu vaatisi joidenkin sanojen kirjoitusasun muuttamista. Olisi kirjoitettava joko anfora, enfaattinen, kanferi, lynfa taikka imformaatio, komferenssi, simfonia. Ensin mainittu ratkaisu merkitsisi sikäli pienempää muutosta, että sanojen esiintymistiheydet huomioon ottaen nykyisin nf-sanoja on selvästi enemmän kuin mf-sanoja. Toisaalta ɱ on äänteellisesti lähempänä m:ää kuin n:ää. Suurin muutos olisi kuitenkin kirjoitusasun periaatteellinen yhdistäminen.

Tämä tietysti koskee myös sellaisia tapauksia, joissa n ja f kuuluvat eri sanoihin, kunhan ne ääntyvät ilman selvää taukoa, siis

Jos näin meneteltäisiinn, tulisi tietysti kirjoituksessa esittää ɱ-äänne m-kirjaimella myös, jos se esiintyy v:n edellä. Eri asia on, miten usein esiintyy ääntämyksiä tuleɱ vielä tai iɱvalidi ja voiko niitä pitää yleiskieleen kuuluvina.

Kauas, kauvemmas vai ihan kauvvimmas?

Suomen kirjoitusjärjestelmässä on foneemi­periaatteesta poikkeavia sääntöjä, jotka esitetään kieliopeissa ja oppi­kirjoissa kuvaamalla ne ”oikein­kirjoitus­sääntöinä”. Ääntämystä ja sen suhdetta kirjoitussääntöihin ei yleensä selosteta. Kieli­opissa saatetaan sanoa esimerkiksi, että sija-sana kirjoitetaan j:llisenä erotukseksi sika-sanan muodoista. Tästä lienee pääteltävä, että kyseisessä sanassa j-kirjain ei äänny. Miten monia muita vastaavia tapauksia on olemassa?

Siirtymä-äänteitä vokaalien välissä Sellaisissa sanoissa kuin kauas, aion ja lukija esiintyy puheessa jonkinlainen siirtymä-äänne u:n tai i:n ja seuraavan vokaalin välissä. Siirtymä-äänteen laatu ja pituus vaih­te­le­vat suurestikin, mutta se on selvästi luonteeltaan v-äänteen tapainen u:n ja j-äänteen tapainen i:n jäljessä. Siirtymä-äänne voi olla varsin huomaamaton, ehkä olematonkin, jolloin kirjoitusasu kauan vastaa ääntämystä, mutta tavallisemmin ääntämys on pikemminkin kauvan tai jopa kauvvan. Äääntämyksessä saattaa esiintyä myös bilabiaalinen eli huulilla äännettävä äänne, sellainen kuin englannissa w:llä merkitty äänne, joka lienee suomen kielen kannalta tulkittava /v/:n allo­foniksi.

Siirtymä-äänteen vaihtelu riippuu monista syistä kuten puheen hitaudesta, kirjoitusasun vaikutuksesta ja puhujan personaallisesta ääntämistavasta. Lisäksi se on eri sanoissa eri­lais­ta. Selvä siirtymä-äänne on hyvin tavallinen sellaisissa sanoissa kuin aion, mutta varsin harvinainen sellaisissa sanoissa kuin lukija – siis juuri päinvastoin kuin kirjoitusasu väittää.

Siirtymä-äänteet ja kirjoitusasut

Ääntämyksessä on siis eroja, jotka lienee luokiteltava niin sanotuksi vapaaksi vaihteluksi. Toisaalta on kirjoitusasun eroja, joita ei vastaa ääntämyksen ero. Sananmuotojen lukijoiden ja lukioiden ääntämys kyllä vaihtelee, mutta useimmiten kai niin, että siirtymä-äänne i:n ja o:n välillä on kummassakin vapaassa vaihtelussa.

Jos ääntämyksessä ei ole eroa, pitääkö kirjoituksessa olla? Voidaan perustella sitä, että olisi parempi kirjoittaa samalla tavoin ääntyvät sanat, kuten lukijoiden ja lukioiden, samalla tavoin, siis joko molemmat j:llisinä tai molemmat j:ttöminä. Jos nimittäin kirjoitusasussa on eroa, niin kirjoittaja todennäköisesti ei ota huomioon, että sana lukioiden on luettuna kaksiselitteinen. Kirjoitetussa esitelmässä ei ole mitenkään outoa, että ruvetaan puhumaan lukioista, mutta luettua esitelmää kuunteleva hyvin mahdollisesti ymmärtää asian ensin niin, että kyse on lukijoista.

Yleensä astevaihtelutapauksissa ei merkitä, muuten merkitään

Nykyisessä oikeinkirjoituksessa siirtymä-äänteen merkintä vaihtelee. Yleisesti ottaen sitä ei merkitä aste­vaihtelu­tapauksissa. Käytännössä kyse on k:n astevaihtelusta: sika : sian, aikoa : aion, leuka : leuan. Tosin sellaisissa tapauksissa kuin suku : suvun voisi myös ajatella olevan siirtymä-äänne kahden u:n välillä, mutta kirjoitusjärjestelmään on täysin vakiintunut sen merkitseminen v-kirjaimella. Siirtymä-äänne merkitään aina -‑a-loppuisiin tekijännimiin: lukija, poikkeuksena haltia, joka on haluttu kirjoituksessa erottaa sanasta haltija. Täten siirtymä-äänteen merkintä riippuu sanan muoto-opillisesta rakenteesta eikä ään­tä­myk­sestä.

Kirjoitusasu ei tietenkään johdu muoto-opista silloin, kun siirtymä-äänne kuuluu johtamattoman sanan perusmuotoon. Näissä tapauksissa

Yhtenäisen kirjoitustavan hahmotelma

Millainen olisi yhtenäinen järjestelmä, joka poistaisi turhan muistamisen vaivan eli jossa siirtymä-äänteen merkitseminen riippuisi vain siitä, miten selkeästi ja yleisesti sanassa esiintyy siirtymä-äänne. Tämä riippunee yleensä sanan äännerakenteesta, ei alkuperästä. Se, millainen kirjoitusasu kussakin äännerakenteeltaan erilaisessa tapauksessa otettaisiin käyttöön, on vähemmän tärkeää. Seuraava olisi yksi mahdollinen ratkaisu:

Lauri Hakulinen toteaa sivumennen, tarkastellessaan eräitä äänteiden muutoksia (SKRK, 23. § H): ”menijä (oik. meniä, kuten vanh. kirjakielessä kirjoitettiin; i:n jälkeinen j on pelkästään ortografista laatua)”. (SKRK = Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys, 4. painos, Otava, 1979.)

Kirjottaa vai kirjoittaa?

Aikoinaan oli paljonkin kiistaa siitä, pitäisikö kirjoittaa-tyyppisten verbien olla ‑ottaa- vai ‑oittaa-loppuisia. Yleisesti kai ollaan sitä mieltä, että tehty sovitteluratkaisu oli huono, edellyttäähän sen noudattaminen sanojen johdon muistamista tai päättelemistä, jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja usein myös sanan asun tarkistamista sanakirjasta.

Kielenoppaissa selostettua sovitteluratkaisua ei kirjoituksessakaan noudateta kovin hyvin, puheessa vielä vähemmän. Usein tilanne on se, että vaivaudutaan kyllä kirjoittamaan verbit i:llisinä, mutta ne silti luetaan i:ttöminä, jopa niin siten, että voidaan sanoa kielenkäytön olevan säännöllistä – kunhan otetaan huomioon, että kyseisissä tilanteissa i on vain kirjoituksessa oleva merkki, joka ei vaikuta ääntämiseen.

Pitäisikö sovitteluratkaisu purkaa niin, että kyseiset sanat kirjoitetaan ja lausutaan järjestelmällisesti i:ttöminä? (Tämä ei koske sellaisia sanoja kuin vaurioittaa ja hedelmöittää, joissa kantasana on pitempi kuin kaksitavuinen ja jotka puhekielessäkin ovat aina olleet i:llisiä.)

Todennäköisesti tällaista muutosta vastustettaisiin voimakkaasti. Se olisi hyvin näkyvä, koska sanatyyppi on niin tavallinen. Sellaisia kirjoitusasuja kuin kirjotuskone, viivotin ja vallottaa varmaan monet pitäisivät sopimattomina – vaikka he ehkä itsekin olisivat sitä mieltä, että luontevassa vapaassa puheessa hyvin harva käyttää i:llisiä muotoja.

Yksittäisiä sanoja

Muutama tavallinen sana on syytä mainita erikseen: sydämen, ruoan, mitali, joiden tavallisin ääntämys on sydämmen, ruuan, mitalli.

Sana mitali tosin saattaa ääntyä myös kirjoituksen mukaisesti, ja se on muutoinkin erilainen tapaus. ääntämykseen on vaikuttanut sana metalli, ja tätä vaikutusta ei kielenhuolto ole halunnut hyväksyä. Ehkäpä ratkaisu on oikea, koska kielen selkeydelle olisi eduksi pitää kyseiset sanat erossa toisistaan. Tästä syystä pitäisi kiinnittää huomiota nimenomaan sanan äänneasuun eikä niinkään moittia niitä, jotka erehtyvät kirjoittamaan kuten useimmat sanovat: mitalli. Toisaalta ei ehkä ole kovin todellisuudentajuista kuvitella, että voitaisiin saada urheiluselostajat sanomaan mitali.

Kirjoitusasuja sydämen ja ruoan perustellaan yleensä kirjoitusasun säännöllisyydellä. Käytännössä tällöin tarkoitetaan sitä, että sanojen sydän ja ruoka taivutuskaavat saadaan sopimaan yleisiin malleihin – kirjoituksessa. Sana sydän taipuu kuten avoin, ajastin jne., paitsi että taivutus­vartalossa on mm eikä m. Tosin m kahdentuu ainakin joissakin puhutun kielen muodoissa muissakin sanoissa, kuten avoin-sanan johdoksessa avoimmuus, jonka normin­mukainen asu on avoimuus. Kun vokaalien­välinen k katoaa aste­vaihtelussa, ei sanan vartalon asu yleensä muutu muulla tavoin. Tähän on kuitenkin muitakin poikkeuksia, kuten poika : pojan (eikä poian) ja ruoko : ruovikko (eikä ruoikko).

Vuosikymmenien ajan kielenhuolto on eriasteisesti vastustanut kirjoitusasua ruuan. Nykyisin se hyväksytään, mutta annetaan ymmärtää tai jopa sanotaan, että ruoan on parempi. verkkosivun Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Ruuan ~ ruoan

Kieltämättä se, että kirjoituksessakin taivutettaisiin sydän : sydämmen, merkitsisi kirjoitetun kielen taivutuksen epäsäännöllisyyttä. Mutta todellisuudessa kielen oppiminen ja käyttö helpottuisi. Suomea opettelevan tarvitsisi kyllä oppia erikoissääntöjä joidenkin sanojen poikkeuksellisesta taivutuksesta (esi­mer­kik­si sydän : sydämmen) mutta toisaalta ei tarvitsisi oppia erikoissääntöjä kirjoitusasuista, jotka poikkeavat foneemiperiaatteesta. Voisi ajatella, että edut ja haitat kumoaisivat toisensa, mutta lienee paljon helpompi oppia taivutuksen epäsäännöllisyyksiä kuin kirjoituksen. Suomea sujuvasti ja jatkuvasti puhuva ”automaattisesti” puheessaan taivuttaa sydän : sydämmen, mutta kirjoitusasu sydämen helposti unohtuu tai se pitää tarkistaa kielenoppaasta. Suomea äidinkielenään puhuva oppii puhutun kielen omituisuudet luonnostaan, mutta kirjoitusasujen poikkeuksia pitää erikseen päntätä päähän koulussa.

Epäselvää on ollut ja on edelleen, onko sydämen myös suositeltu äänneasu; ks. koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Sydän-sanan taivutus: äännetäänkö mm vai m?

Vieraat sanat

Vieraiden sanojen ongelmallisuus

Vieras sana käsitteen laajassa merkityksessä on sellainen, joka on peräisin toisesta kielestä eikä ääntämykseltään, kirjoitus­asultaan tai käytöltään täysin mukautunut suomeen. Vieras sana voi olla tavallinen ja yleisesti tunnettu, mutta silti kirjoitus­asultaan poikkeava kuten show.

Vieraan sanan yksi tyyppi on sitaattilaina eli toisesta kielestä sellaisenaan otettu sana, joka kirjoitetaan ja peri­aatteessa lausutaankin vieraan kielen sääntöjen mukaan.

Sitaattilainat aiheuttavat väistämättä poikkeamia oikein­kirjoituksen yksin­kertaisesta säännöllisyydestä. Yleensä mikään kirjoitus­asussa ei ilmaise, että kyseessä on vieras sana. Vieraiden kirjainten, kuten c:n, esiintymisestä voi päätellä vain, että kyse on vieraasta sanasta, ei sitä, mistä kielestä se on ja miten se pitäisi ääntää.

Digitaalisessa muodossa olevassa tekstissä voidaan kuvata, mitä kieltä jokin sana on, liittämällä sanaan tätä koskeva näkymätön tieto. Näin voidaan peri­aatteessa vaikuttaa puhe­synteesiin: tieto­kone­ohjelma, joka muuntaa tekstin puheeksi, voi tällöin soveltaa kyseisen kielen sääntöjä. Tätä mahdollisuutta ei ole juurikaan käytetty.

Toisenlaisen ongelman muodostavat uudehkot lainasanat, jotka ovat suomeen otettuja sanoja, joissa ei esiinny suomelle vieraita äänteitä ja jotka kirjoitetaan pääosin suomen sääntöjen mukaan. Ongelma on syntynyt siitä, että osittain on omaksuttu sekä kirjoitus­asu että äänne­asu vieraasta kielestä, esimerkiksi kirjoitettu senati (vrt. ruotsin senat), mutta lausuttu [senaatti].

Cesium, zoologi, xylofoni?

Vanhassa kirjasuomessa käytettiin yleisesti x- ja z-kirjaimia. Niistä x merkitsi yhdistelmää ks. Sen sijaan z merkitsi erilaisia äänteitä ja äänneyhdistelmiä, mutta koetaan nykyisin ts:n merkiksi. Vaikka x:stä ja z:sta periaatteessa luovuttiin jo vuosisatoja sitten, ne elävät kumman sitkeästi sanojen alussa. Varsinkin z on tavallinen: vallitsevien normien mukaisia ovat zodiakki, zoologi ja zoomata. Kummallista kyllä z elää nimenomaan sananalkuisena: kir­joi­te­taan zoologia, mutta mesotsooinen. X-kirjain ei ole kuulunut suositeltuun kirjoitus­asuun pitkiin aikoihin, paitsi sitaattilainoissa ja erisnimien johdoksissa (marxilainen), mutta esimerkiksi asua xylofoni käytetään yhä.

Erillinen ilmiö, jota tarkastellaan myöhemmin, on tuiki tavallisten sanojen kirjoittaminen sitaattilainojen tapaan: fax, pizzataxi.

Myös c-kirjainta käytetään joskus sanan alussa, esi­mer­kik­si cerium, cesium. Pääosin c on korvattu ääntämyksenmukaisella kirjaimella eli yleensä s:llä tai k:lla. Sen säilyttäminen muutamissa sanoissa on sitä kummallisempaa.

Jos x:stä, z:sta ja c:stä johdonmukaisesti luovuttaisiin (paitsi selvissä sitaattilainoissa), muutos olisi käytännössä melko pieni mutta periaatteellisesti tärkeä. Eihän ole mitään järjellistä syytä roikuttaa muutamissa harvoissa sanoissa ilman mitään selkeä logiikkaa jäänteitä Agricolan ajan kirjoitus­tavoista..

Vaikka z:n ääntämys erikoislainoiksi katsottavissa sanoissa on [ts], z esiintyy sitaatti­lainoissa usein soinnillisen s:n merkkinä, esimerkiksi azeri, blazer, buzuki, zakuska. Eroa ei ilmaista kirjoituksessa, vaan on tiedettävä tai pääteltävä, kummantyyppisestä sanasta on kyse. Käytännössä soinnillinen s on lähinnä teoreettinen tai vain harvoin tuotettava ääntämys, ja yleensä äännetään tavallinen s. Monet tällaisista sanoista ovat kreikan tai venäjän sanoja siirto­kirjoitettuina. Muun­laisissa sanoissa z:llisen muodon rinnalla saattaa olla suomeen mukautettu asu, kuten bleiseri, sakuska.

Vieraat erisnimet

Sitaattiperiaate

Periaatteellisena normina kielessämme on, että vieraat erisnimet kirjoitetaan ja äännetään alkukielen mukaan. Suomen­kielisessä tekstissä siirrytään tällöin toisen kielen järjestelmään.

Tosin käytännössä ääntämys usein poikkeaa alkukielisestä esi­mer­kik­si siten, että suomelle vieraat äänteet korvautuvat tutummilla. Esi­mer­kik­si sanassa Barcelona äännetään c-kirjain s-äänteenä eikä espanjan yleiskielen mukaan ja o äännetään täyspitkänä, mutta vain sivupainollisena. Horjuvuutta aiheuttaa se, että edellä mainittu ääntämyksen mukauttaminen suomen kieleen voi olla eriasteista, osittain sen mukaan, miten hyvin puhuja tuntee kyseistä vierasta kieltä. Toisaalta melko yleisesti vieraat nimet äännetään ”niin kuin kirjoitetaan” eli lukien kirjoitusasu suomen kielen ääntämissääntöjen mukaisesti, esi­mer­kik­si Cannes luetaan kannes eikä kan ja sioux luetaan siouks eikä suu.

Erisnimien kirjoittaminen ja ääntäminen alkukielen mukaan merkitse tietysti usein poikkeamista foneemiperiaatteesta, kun alkukieltä ei kirjoiteta foneemiperiaatteen mukaan tai foneemien merkit ovat erilaisia kuin suomessa. Yksi perustelu tälle on, että usein erisnimiä käytetään vain kirjoituksessa eikä sen enempää kirjoittaja kuin lukijakaan tiedä, miten ne luetaan, eikä heidän tarvitsekaan tietää. Toinen perustelu, joka ei ole ihan yhtä asiallinen, on kunnioitus nimiä ja varsinkin henkilönnimiä kohtaan: ajatellaan, että ihminen ikään kuin omistaa oman nimensä.

Voisiko vieraat nimet kirjoittaa suomen mukaan?

Voitaisiinko vieraat nimet kirjoittaa täysin suomen kielen sääntöjen mukaisesti? Ajatus tuntunee oudolta, mutta mitään periaatteessa mahdotonta siinä ei ole. Tähän sisältyisi tietysti se, että suomessa esiintymättömät äänteet korvattaisiin lähinnä vastaavilla tai – jos ne halutaan säilyttää – niiden merkitsemiseen otettaisiin omat kirjaimensa.

Esimerkiksi venäjän kielessä vieraat nimet kirjoitetaan lähes aina kyrillisin kirjaimin ääntämyksen mukaisesti eikä suinkaan siten, että kirjain kirjaimelta korvattaisiin latinalaiset kirjaimet kyrillisillä. Sellaisten kielten välillä, joiden kirjoittamiseen käytetään perusteiltaan samaa aakkostoa, mainittu menettely ei ehkä kuitenkaan ole järkevä, vaikka sitä käytetään muun muassa latviassa, liettuassa ja turkissa.

Vaihtoehtona lukeminen kirjoitustavan mukaan

Usein vieraat nimet lausutaan kirjoitus­asun mukaisesti oman kielen sääntöjen mukaan muutenkin kuin arkipuheessa, etenkin jos vieras kieli ei ole tuttu. Tämä ratkaisee omalla tavallaan risti­riidan kirjoitus- ja äänne­asun välillä. Esimerkiksi Lech Wałęsan sukunimi tuli lausuttuna tutuksi muodossa Valesa tai Valeesa, ja sekaannusta aiheutti, kun jotkut uutisten­lukijat alkoivat lausua sen ”oikein” eli siten kuin se Puolassa lausutaan. Jos pidämme kieltä ja nimiä ja niiden lukemista välineinä emmekä päämäärinä, olisi kai parasta sopia, että nimet ”luetaan niin kuin kirjoitetaan”, ellei kyseessä ole Suomessa melko yleisesti tunnettu ja puhuttunakin melko tuttu kieli kuten ruotsi, englanti tai saksa. Silloin puolaa osaamatonkin ymmärtäisi, että uutistenlukija kertoo samasta Walesasta kuin aamun sanomalehti.

Entä uudet sovinnaisnimet?

Jos vierasperäinen paikannimi tai vastaava on Suomessa yleisesti käytetty ja sille on vakiintunut tai vakiintumassa yhtenäinen ääntämys, niin vastaavan kirjoitusasun yleinen käyttö edistäisi kielen yhtenäisyyttä ja ymmärrettävyyttä. Näin on siitä riippumatta, missä määrin mainittu ääntämys vastaa alkukielen ääntämystä. Kun kielessämme on vanhastaan sellaisia nimiä kuin Tukholma, Hampuri ja Lontoo, sopii kysyä, miksei vastaavaa mukaut­ta­mis­ta voisi harkiten soveltaa myös muihin paikannimiin ja vastaaviin. Ovathan sellaiset kaupungit kuin Viin, Firentse ja Mantsester sekä Nyy Jook, Los Andselesja Maijami varsin tunnettuja, ja niiden nimet ovat puheessa tuttuja ja aika vakiintuneita, vaikkakaan eivät välttämättä ihan samoja kuin niiden asukkaiden käyttämät. Ja esimerkiksi maannimi Kazahstan on vaikea ääntää, ja lähes aina se ääntyykin suunnilleen Kasakstan tai Kasastan.

Useissa muissa kielissä vieraiden maiden paikannimet esiintyvät paljon yleisemmin asussa, joka sekä kirjoitusasultaan että ääntämykseltään poikkeaa alkuperäisestä. Kun esimerkiksi Geneven nimi on eri kielessä usein varsin erilainen, miksi suomen kielessäkin ei voisi olla sille omaa nimeä? Jos kerran saksalaiset käyttävät nimeä Genf ja italialaiset nimeä Ginevra, niin miksi suomessa ei voitaisi kirjoittaa ja lausua reilusti Keneve?

Esimerkiksi olympiakisojen paikkojen nimet ovat erittäin yleisessä käytössä kisojen alla ja aikana ja melko yleisessä niiden jälkeen, joten niiden äänne- ja kirjoitusasut olisi järkevää tarpeen mukaan suomalaistaa. Esi­mer­kik­si asu Soul (eikä Söul, jota aikoinaan käytettiin) oli melko lailla vakiinnutettu ennen Soulin olympialaisia, mutta esimerkiksi nimeä Barcelona ei suomalaistettu asuun Barseloona (tai Parseloona).

Kielenhuolto suhtautuu kuitenkin varsin torjuvasti uusien sovinnais­nimien muo­dos­ta­mi­seen. Se on pyrkinyt jopa jo vakiintuneiden sovinnais­nimien korvaamiseen ”oma­kieli­sil­lä”, esimerkiksi MoldauVltava. Tämä on omiaan lisäämään poikkeamia foneemi­periaatteesta.

Samalla tavoin vaikuttavat siirto­kirjoituksen sääntöjen muutokset, koska niissä on tyy­pil­li­ses­ti siirrytty suomeen sopivammasta, ehkä erityisesti suomeen sovitetusta järjes­tel­mäs­tä jonkin maan omaan järjestelmään. Esimerkiksi nyky­kreikan siirto­kirjoitukseen Koti­maisten kielten keskus suosittaa Kreikan eikä Suomen standardia, ja niinpä vaikkapa nimi Hania on ruvettu kirjoittamaan Chania, jonka lukemiseksi pitäisi tuntea Kreikan järjestelmän erikoinen tapa käyttää ch-yhdistelmää h-äänteen merkkinä.

Montreuxissa, Montreux’ssa vai Montreux’ssä?

Taivutuspäätteiden merkitsemisestä kirjoitettuihin vieraisiin nimiin (ja sitaatti­lainoi­hin) on eri aikoina annettu monimutkaisia ja keskenään ristiriitaisiakin suosituksia. Käytäntö on myös hyvin kirjava. Ongelmia tuottavat erityisesti ne nimet, joiden loppuosassa ääntämisen ja kirjoitusasun suhde on aivan erilainen kuin suomen kirjoitus­järjes­tel­mäs­sä, esimerkiksi siksi, että kirjoitusasun lopussa on mykkä konsonantti.

Vokaalisointu ääntämisen vai kirjoitusasun mukaan?

Vuonna 1962 Matti Sadeniemi esitti selkeän ohjeen: ”taivutuksen lähtökohtana on sanan ääntöasu, ei kirjoitusasu”. Sittemmin on kuitenkin otettu sellainen kanta, jonka mukaan usein kirjoitetaan takavokaaliset päätteet, vaikka äännetään etuvokaaliset. Syynä on kai ollut estetiikka: Maryllä tai campingissä ehkä näyttää omituisemmalta kuin Marylla tai campingissa. Ohjeistus on ollut vaihtelevaa ja vaikea­selkoista. Nyky­linja voitaneen tulkita niin, että tällaisissa tapauksissa sallitaan myös ääntämyksen mukainen pääyyeen kirjoitus­asu.

Vokaali- vai konsonanttiloppuinen?

Suositukset ovat periaatteessa yhdenmukaiset sen suhteen, että kirjoituksessa käytetään heittomerkkiä, jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta äänneasu vokaaliin, esi­mer­kik­si Montreux’ssä, koska perus­muoto ääntyy suunnilleen [montröö]. Käytäntö ei ole ollenkaan yhtä johdonmukainen. Lisäksi käsitykset siitä, milloin kyseinen ehto toteutuu, ovat vaih­te­le­via. Esimerkiksi Versailles tulkittiin ennen vokaaliloppuiseksi (ääntämys: Versai), mutta nykyisin ilmeisesti konsonanttiloppuiseksi (ääntämys: Versaj), mikä tietysti merkitsisi sekä vakiintuneen ääntämistavan että melko vakiintuneen kirjoitusasun muuttamista: Versain → Versajin ja Versailles’n → Versaillesin.

Itse periaatetta heittomerkin käytöstä voidaan arvostella siltä kannalta, että siinä heitto­merkillä ei ole mitään äänteellistä vastinetta. Jos tavoitteena on selkeästi erottaa sanan perus­muoto päätteestä, niin vastaava tarve olisi monissa muissakin sanatyypeissä. Heitto­merk­kiä parempi merkki voisi olla kaksoispiste, jota käytetään myös liitettäessä päätteitä lyhenteisiin yms., esi­mer­kik­si m:iin, SDP:n. Tällöin kaksoispisteellä olisi selkeä tehtävä sanojen kirjoitusasussa: se erottaa toisistaan sellaisen osan, joka äänny normaalisti foneemiperiaatteen ja suomen kielen sääntöjen mukaan, sellaisesta osasta, joka ääntyy sillä tavoin.

Ongelmallinen illatiivi

Hankala kysymys on illatiivin päätteenä olevan vokaalin pidentymän ja n:n merkitseminen silloin, kun sanan kirjoitusasu ei pääty kirjaimeen, joka suomen kielen järjestelmän mukaan tarkoittaa kyseistä vokaalia. Koska Sydney ääntyy [Sidni] niin pitäisikö kirjoittaa Sydneyhyn, Sydneyhin, Sydneyyn, Sydneyin vai Sydneyiin? Kaikkia vaihtoehtoja voidaan jossakin määrin perustella. (Nyky­normien mukaan kirjoitetaan Sydneyyn eli kahdennetaan viimeinen vokaali­kirjain.) Mikään niistä ei ole foneemi­periaatteen mukainen, koska kun sanan äänne­asun loppu­vokaali esitetään suomen kirjoitus­järjestelmästä poikkeavasti, ei sen pidentymistä voi ilmaista normaalilla tavalla. Selvin vaihtoehto olisi tietysti omaksua suomen kieleen kirjoitusasu Sidni, mutta yleispätevä sellainen ratkaisu ei ole, koska kaikkien nimien kirjoitusasua ei liene järkevää suomalaistaa.

Jos nimen loppu on lyhyenä i:nä ääntyvä ee, illatiivin päätteeksi kirjoitetaan sääntöjen mukaan hin, mutta äännetään vokaalin pidennys ja n. Esimerkki: Toynbee [toinbi] : Toynbeehin [toinbiin].

Illatiivin päätteen merkitsemisessä havainnollistuu se edellä mainittu seikka, että pitkän vokaalin merkitseminen kahdella kirjaimella ei ole paras mahdollinen menettely. Kirjoitusasu Sydneyiin, jossa siis kirjoitetaan pidentynyt vokaali kokonaan, on sikäli epälooginen, että myös ey on i-äänteen merkki, joten tässä on kolme i:n merkkiä. Toisaalta asu on yhden­mukai­nen sellaisen kirjoitusasun kuin ”s:iin” (sekuntiin) kanssa: kun pääte alkaa vokaalin piden­nyk­sel­lä, kirjoitetaan koko pitkä vokaali näkyviin, vaikka lyhenne tarkoittaa sanan perus­muotoa, jonka lopussa kyseinen vokaali jo on lyhyenä.

Astevaihtelun merkitsemättömyys

Normien mukaan vieraisiin nimiin ei sovelleta aste­vaihtelua. (Tämä ei koska sovinnais­nimiä kuten Riika : Riika.) Käytännössä on kuitenkin hyvin tavallista, että kaksois­konsonantit ovat aste­vaihtelussa puheessa. Kirjoitetaan esimerkiksi Olivetti : Olivettin, mutta ääntämyksessä genetiivi lausutaan [olivetin]. Jossain määrin aste­vaihtelullinen ääntämys sallitaan ohjeissa.

Sitaattilainoissakin kaksoiskonsonanttien aste­vaihtelu on tavallista puheessa. Toisaalta niiden osalta saatetaan aste­vaihtelu esittää sallittuna niin, että se esiintyy sekä kirjoituksessa että puheessa, esimerkiksi ciabatta : ciabatan.

Muita poikkeamia

Muita tapauksia, joissa pääte kirjoitetaan toisin kuin äännetään, ovat seuraavat:

Tarkempia kuvauksia ja lisäesimerkkejä on Nykyajan kielen­oppaan kohdassa Eris­nimien ja vieraiden sanojen taivutus.

Päätteen merkitseminen kirjoitusasun mukaan?

Yksi vaihtoehto olisi, että vieraisiin nimiin merkitään taivutuspäätteet aina yksinomaan kirjoitusasun mukaan. Nimi ikään kuin taivutettaisiin kuvitellen, että se ääntyy suomen kielen järjestelmän mukaan, ja kirjoitettaisiin esi­mer­kik­si Montreuxissa, Sydneyhyn. Hyvänä puolena olisi, että äänneasua tuntematon ymmärtäisi, mistä taivutusmuodosta on kyse, mikä olisi käytännössä varsin tärkeää. Lisäksi kirjoittajan ei tarvitsisi selvittää nimen ääntämystä.

Ratkaisu olisi kuitenkin kirjoitus­järjestelmän periaatteille vieras ja johtaisi luultavasti epävakaaseen tilanteeseen: jotkut osaisivat käyttää kahdenlaista taivutusta, kirjoitettua ja puhuttua, mutta monet eivät osaisi tai eivät viitsisi. Tämä oletettavasti johtaisi siihen, että nimien lukeminen kirjoitusasun mukaan yleistyisi. Jos sitä pidetään hyvänä asiana, niin siihen kannattaisi mennä suoraan eikä epävakaan ja sekavan tilan kautta.

Toisaalta tällaista kirjoitustapaa noudatetaan melko yleisesti kaunokirjallisuudessa,

Attribuutti vai atribuutti?

Sanakirjat ja kielenoppaat ovat täysin yksimielisiä siitä, että oikea kirjoitusasu on attribuutti eikä atribuutti. On selvää, ettei kaksois­konsonanttia lausuta konsonantin edellä, mutta kieli­historian takia se kirjoitetaan. Ääntämyksen mukaistakin asua kuitenkin käytetään.

Nykyisten normien noudattaminen edellyttää sanan alkuperän tuntemista tai kunkin sanan kirjoitusasun opettelemista erikseen. Edes kohtalaisen hyvä vieraiden kielten taito ei aina riitä. Esimerkiksi adressi kirjoitetaan yhdellä d:llä vaikka englannin sanassa address on kaksi d:tä; sana on tullut suomeen ruotsista.

Kaksoiskonsonantista ei tällaisissa yhteyksissä ole mitään hyötyä, eikä ole todisteita siitä, että edes antiikin latinassa olisi tällaisissa tapauksissa lausuttu kaksois­konsonantti

Suomessa tt ääntyy normaalisti kaksoiskonsonanttina, toisin kuin useissa muissa kielissä. Ero t:n ja tt:n välillä on kielessämme tärkeä foneemiero. Olettaisi siis, että juuri suomen kielessä kirjoitettaisiin atribuutti, siis käytettäisiin tt:tä vain, kun äännetään kaksois­konsonantti. Suomi ei suinkaan olisi ainoa kieli, jossa kansainvälisten sanojen kirjoitusasua tällä tavoin yksinkertaistettaisiin; vrt. esim. espanjan sanaan atríbuto.

Tällaiset kirjoitusasut aiheuttavat myös tavutus­ongelmia. Vielä Nyky­suomen sivistys­sana­kirjan mukaan attribuutti voidaan tavuttaa at-tribuutti, mutta ei att-ribuutti. Nykyisten normien voidaan katsoa sallivan molemmat tavat.

Vieraat konsonantit: sopisiko pudjettiin panaani?

Ovatko b ja g foneemeja?

Huolitellussakin ääntämyksessä p:n ja b:n ero on pieni tai olematon, samoin k:n ja g:n ero. On vain harvoja sanoja, joissa ero on distinktiivinen eli ainoa asia, joka erottaa kaksi sanaa toisistaan, esi­mer­kik­si paari ja baari. Tällainen tilanne on luonteeltaan epävakaa: kielessä tuskin voi pitkään säilyä tilanne, jossa kahden äänteen välinen ero on ääntämyksessä pieni ja arkipuheessa usein olematon ja jossa eron säilyttämistä puoltaa vain pieni joukko tapauksia, joissa kyseisten äänteiden ero on kuviteltavissa distinktiiviseksi.

Sen sijaan t:n ja d:n ero on toisen­lainen, osittain siksi, että tällainen ero on luotu kirja­kieleen niin, että d on aste­vaihtelussa t:n heikko­asteinen vastine, vastoin lähes kaikkien murteiden kantaa. Lisäksi suomessa t ja d eroavat toisistaan ääntämis­paikan suhteen, eivät vain soinnillisuuden suhteen. Sana budjetti ääntyy tyypillisesti [pudjetti], ei [putjetti].

Täten esimerkiksi p:tä ja b:tä ei ole todenmukaista kuvata selvästi eri foneemeiksi, vaan foneemin /p/ allofoneiksi siten, että foneemi voi edustua soinnittomana tai lievästi soin­nil­li­se­na, joskus harvoin myös täysin soinnillisena, ja että soinnillisuus on todennäköisempää, jos kirjoituksessa on b. Vaihtelu riippuu monista seikoista; yleisimmin ääntämyksessä on soinnillinen äänne, jos kirjoitusasussa on b jonkin soinnillisen konsonantin yhteydessä (esi­mer­kik­si jambi, bromi) tai vokaalien välissä (esi­mer­kik­si trubaduuri). Sen sijaan täys­soin­nil­li­nen b tuskin esiintyy esimerkiksi s:n jäljessä (asbesti, lesbo).

Foneemin käsite on kuitenkin näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tulkinnan­varai­nen. Vaikka suomalainen useimmiten ääntää sanan bussi samalla tavoin kuin sanan pussi, hän saattaa kuitenkin joskus harvoin lausua sen bussi selvästi soinnillisella b:llä, jos haluaa nimenomaan erottaa sen sanasta pussi. Pitäisikö tilanne siis kuvata niin, että on kaksi foneemia /b/ ja /p/, jotka kuitenkin miltei aina edustuvat samalla tavoin?

Kotiutuvatko b ja g suomeen?

Äänteet b ja g tuskin tulevat kotiutumaan suomeen, vaikka vieraiden kielten taito yleistyykin. (Ks. kuitenkin Vesa Jarvan kirjoitusta ”Grapehedelmä vai kreippi? b, d ja g suomen kielessä”, jossa on tarkasteltu soinnillisen ääntämyksen sosiolingvistiikkaa.) Ongelmana ei niinkään ole se, että ei osattaisi tuottaa kyseisiä äänteitä, vaan se, että suomalainen ei luonnostaan tee selkeää eroa niiden ja p:n ja k:n välille. Voivathan p ja k ääntyä enemmän tai vähemmän soinnillisinakin, ja niitä voisikin ehkä luonnehtia soinnillisuuden suhteen neutraaleiksi foneemeiksi. Jotta b kotiutuisi kunnolla, pitäisi p:n ääntämyksen muuttua selvästi soinnittomaksi, ehkäpä aspiroiduksikin. Tämä olisi varsin suuri muutos, joka ei ole todennäköinen.

Lehdistössäkin on melko paljon keskustelu b:n ja g:n ääntämisestä, jossain määrin kirjoittamisestakin. Keskustelua on provosoinut etenkin Olli Nuutisen mainio kirjanen Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä (Tietolipas 128, SKS, 1994). Sen artikkelissa Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa hän toteaa, Kari Suomen väitöskirjaan viitaten:

Kuten Suomi toteaa, jokseenkin kaikki yksikieliset suomalaiset ääntävät klusiilit nor­maa­lis­sa puheessaan enemmän tai vähemmän neutraaleina. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, millä tavalla leipomukseen pannaan sata krammaa markariinia, kovalla vai pehmeällä g:llä; soinnittomuusaste on irrelevantti.

Itse asiassa jo SKRK totesi ykskantaan (9. §:ssä): ”suomesta kokonaan puuttuvat soinnilliset klusiilit g ja b”. Tosin tämä on asiayhteydessä, jossa kuvataan myös vieraiden nimien ja uusien lainasanojen vaikutusta ja annetaan ymmärtää sen johtaneen soinnillisten ja soinnittomien klusiilien jonkinasteiseen erottamiseen – jopa sanotaan, että sellainen kehitys on ”tarkoi­tuksen­mukai­suu­den kannalta hyödyllinen”!

Voitaisiinko b ja g korvata p:llä ja k:lla?

Kirjoitusasusta Nuutinen toteaa ensin, että ”g, b ja d ovat tulleet kirjoitettuun kieleen, eikä voida kuvitella, että niitä alettaisiin lainasanoissa korvata vanhaan tapaan k:lla, p:llä ja t:llä”. Mutta paria sivua myöhemmin hän jo kirjoittaa:

On mahdollista kuvitella, että aikanaan, kun geen ja been hienous haalistuu, ortografiaa muutetaan – -. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa hyväksytään globaalin ja urbaanin rinnalle kirjoitusasut klopaali ja urpaani.

Yleinen b:n korvaaminen p:llä ja g:n korvaaminen k:lla kirjoituksessa luultavasti kohtaisi vastustusta. Asiaperusteena vastustukselle voitaisiin esittää, että syntyisi haitallista homonymiaa. Se kuitenkin merkitsisi lähinnä vain sitä, että puheen homonymiasta tulisi täydellistä homonymiaa. Sellaista muutosta voisi pitää pikemminkin suotavana kuin haitallisena. Kun kirjoitetaan egoistinen ja ekologinen, on helppo unohtaa, että puheessa etuliitteet ego- ja eko- hyvin todennäköisesti kuulostavat samoilta.

Entä f?

Myös f-äänteen asema foneemina on kyseen­alainen. Tosin useimmat tekevät eron v-äänteen ja f-äänteen välillä, vaikka vanhoissa laina­sanoissa f on korvautunut v:llä tai vokaalien välissä hv:llä ja vaikka kansan­omaisessa puheessa saatetaan sanoa vilosohvi.

On kuitenkin vain vähän sana­pareja, joissa v:n ja f:n ero on sanoja toisistaan erottava. Lisäksi niissä ainakin toinen sanoista on yleensä erikois­kielen sana. Esimerkkejä: vaasifaasi, visufisu.

Voidaan sanoa, että /f/ on suomessa marginaalinen foneemi. Ääntämyksessä ja osittain kirjoituksessakin tapahtuu jonkin verran siirtymistä f:stä v:ksi; esimerkiksi asfaltti ääntyy käytännössä [asvaltti] ja usein jo kirjoitetaankin sen mukaisesti.

Suhu­ ja muut ässät

Hattu-s ja hattu-z kirjoituksessa

Yli sadan vuoden ajan suomen kielen kirjaimistoon on suositelty kirjaimia š ja ž. Aluksi niitä käytettiin vain kielen kuvailussa esittämässä vieraiden sanojen ääntämystä, mutta sitten ne otettiin kirjoitus­järjestelmään. Ajatuksena tietysti oli, että niitä käytettäisiin mukautettaessa vieraita sanoja suomen kirjoitukseen, esimerkiksi kirjoittamalla sanan shilling sijasta šillinki. (Aiheesta kertoo tarkemmin koosteessa Kirjainten tarinoita kerrottu š-kirjaimen tarina,)

Hattu-s:ää ja hattu-z:aa on käytetty melko laajasti huo­li­tel­luis­sa asia­teksteissä. Käyttö on kuitenkin vaihtelevaa, ja varsin usein ne on korvattu merkkipareilla sh ja zh. Ne ovat jääneet monille vieraiksi, ja vieraitahan ne ovatkin: niitä esiintyy vain vieraissa sanoissa.

Lisäksi š:n käytön sääntöjä on muutettu aika paljon, eivätkä ne alkujaankaan ole selvät. Monissa tavallisissakin sanoissa on säilytetty sitaattilaina-asu (show, charmi), ja toisaalta š on monissa sanoissa korvattu s:llä. Joihinkin sanoihin hyväksytään eri kirjoitus­asuja.

Suhu-s ja suhu-z äänteinä

Alkuperäinen ajatus on varmaankin ollut, että š ja ž ovat erillisiä äänteitä, jotka on syytä merkitä omilla kirjaimillaan. Todellisuudessa ne eivät muodosta foneemeja, vaan ääntyvät jokseenkin samoin kuin s-kirjain. Suomen kielessä vain yksi sibilantti­foneemi /s/, jonka ääntämisessä on hyvin paljon vaihtelua, koska ei ole tarvetta erottaa eri sibilantteja (”s-mäisiä äänteitä”) toisistaan.

Enintään voisi sanoa š:n muodostavan marginaalisen foneemin, ž:n ei sitäkään, sillä se esiintyy (vieraita nimiä ja niiden johdoksia lukuun ottamatta) vain yhdistelmässä dž (joka ääntyy käytännössä yleensä [ds]) ja vain parissa sanassa (džonkki, maharadža, radža). Sellaiset sanaparit kuin sakkišakki ääntyvät siinä määrin samoin, että ero niiden välillä tehdään asia­yhteyden mukaan. Joissakin sanoissa, kuten sakaali ja samppanja, saattaa ääntyä suhu-s, vaikka niiden normien­mukaisessa kirjoitus­asussa on tavallinen s.

Entä [z]?

Kuten kohdassa Cesium, zoologi, xylofoni? kuvattiin, z-kirjain esiintyy vain harvoissa laina­sanoissa ja äännetään niissä [ts]. Kuitenkin z-kirjainta käytetään sanojen ääntämyksen kuvaamisessa esittämään ”soinnillista ässää” eli sitä, jota z esimerkiksi englannissa lähes aina tarkoittaa. Fonetiikassa merkintä on tarpeellinen, mutta kyseen­alaista on, esiintyykö tällaista äännettä suomessa lainkaan; foneemia se ei ainakaan muodosta.

”Soinnillinen s” eli foneettisten merkintöjen [z] saattaa esiintyä sellaisten sitaatti­lainojen kuin azeri ja buzuki erityisen huolitellussa ääntämyksessä. Tosin silloinkin kyseessä on enemmänkin [s]:n toteutumisesta ”terävänä” ja osittain soinnillisena. Sen sijaan esimerkiksi sanan zombi suomalaisen ääntämyksen kuvauksena [zombi] on harhaan­johtava: todellinen ääntämys on joko [tsombi] tai [sombi].

Yksi foneemi, yksi kirjain?

Olisi syytä harkita suhu-s:n yleistä korvaamista tavallisella s:llä paitsi translitteroiduissa tai transkriboiduissa nimissä ja selvissä sitaatti­lainoissa. Tähän suuntaanhan on mentykin, mutta on jääty puolitiehen – jolloin edellä kuvattu epävakaa tilanne kärjistyy.

Selvintä olisi panna hattu hyllylle eli saman tien luopua yleis­kielen normeissa sekä suhu-s:stä äänteenä että hattu-s:stä sen merkkinä. Esimerkiksi venäläisten nimien trans­lit­te­raa­tios­sa voitaisiin käyttää suhu-s:n merkkinä sh:ta kuten englantilaisetkin tekevät. Ei kai suomen kieli sentään tarvitse ikiomaa sääntöään sille, miten translitteraatiossa esitetään sellainen venäjän kirjain, joka edustaa suomeen kuulumatonta äännettä. Toki hattu-s:n käyttö kuuluu erääseen kansainväliseen standardiin (ISO 9) venäjän trans­lit­te­raa­tios­ta latinalaiseen kirjaimistoon, mutta tätä standardia käytetään lähinnä vain tieteessä, jos siinäkään.

”Suuri kompromissi”

Suomen kielen historioissa ja kielioppaissa kuvaillaan yleisesti 1900-luvun alun taistelua lainasanojen asusta: pitääkö kirjoittaa senaatti vai senati, invaliidi vai invalidi. Taistelu päättyi kompromissiin, joka esitetään yleensä mainiona ratkaisuna, joka toi kieleemme kaivattua yhtenäisyyttä ja vakiintuneisuutta.

Todellisuudessahan kyse oli erittäin keinotekoisesta ja sekavasta ratkaisusta, jossa ei välitetty foneemiperiaatteesta. Laadittiin vokaalin­pituuden ja kaksois­konsonantin käytön säännöt, jotka perustuivat osittain ruotsin ääntämykseen, osittain ruotsin kirjoitus­asuun, jossain määrin jopa latinan ääntämykseen. Kompromissi on osa nykyistä virallista oikein­kirjoitusta, ja sen takia sitä on opetettu kouluissa.

Ainakin minulle opetus jäi koulussa epäselväksi, koska vokaalin­pituuden sääntöjen ydintä ei sanottu: ratkaiseva kysymys on, mikä vastaa ruotsin pääpainollista pitkää vokaalia suomen kielessä. Kompromissin tekijöille asetelma oli itsestään selvä, mutta ilman sen sanomista koko säännöstö jää kummalliseksi. Säännöstöhän käsittelee sitä, milloin pitää kirjoittaa ääntämyksenmukaisesti pitkä vokaali (kaksi vokaalinmerkkiä) ja milloin ääntämyksen, ainakin vanhemman ääntämyksen, vastaisesti lyhyt vokaali. Kirjoituksessani Sivistyssanojen asu on tiivistelmä vokaalinpituuden säännöistä.

Sääntöjen yksi seuraus on, että kun laina­sanan asu muuttuu paremmin suomeen mukautuneeksi, kirjoitus­asun muutos ei rajoitu siihen, mitä ääntämyksessä tapahtuu. Jos sanassa, joka tavallisesti lausutaan marmelaadi, mutta kirjoitetaan sääntöjen mukaan marmeladi, d-äänne muuntuu t:ksi, pitkä­vokaalinen kirjoitus­asu marmelaati onkin oikein. Syynä on, että sääntöjen mukaan ”vieraan konsonantin” kuten d:n edellä vokaali on lyhyt tällaisissa tapauksissa.

Taistelu ja ratkaisu varmaankin koettiin nimen omaan oikeinkirjoitusta koskevina, ja sellaisina niitä kirjallisuudessa yleensä kuvataankin. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin herättiin ihmettelemään, että ääntämys on eri kannalla kuin kirjoitus. Nykysuomen sivistyssanakirjan alussa olevassa kirjoituksessa Vierasperäisten sanojen asu selostetaan kielilautakunnan vuonna 1957 ottamaa kantaa näin: ”Lautakunta katsoi, että viiden vuosi­kymmenen aikana suositeltu ja arvokirjallisuudessa noudatettu ortografia oli sittenkin kiinteämpi tosiasia kuin enemmän tai vähemmän labiili ääntämys, ja päätti suositella ääntämyksen mukauttamista oikeinkirjoitukseen”. Tyhmempi voisi luulla, että aihetta olisi ollut tasan päinvastaiseen kannanottoon: jos ääntämys ei ollut puolessa vuosisadassa muuttunut, niin kielenhuollon pitäisi jo luovuttaa, siis hyväksyä ääntämyksenmukainen kirjoitusasu. Sikäli kuin ääntämys on ollut labiilia, se on horjunut juuri siksi, että kielenhuolto on pyrkinyt vakiinnuttamaan ääntämyksenvastaisen kirjoitusasun ja jotkut ovat joskus yrittäneet muuttaa jopa ääntämystään ”viralliseksi”.

”Suuren kompromissin” vakiintuneisuus on kyseenalaista monestakin syystä. Sen mukaista oikeinkirjoitusta on taottu päähän kouluissa, mutta peruskoulu ja äidinkielen opetuksen painotusten muutokset ovat tehneet kyseenalaiseksi, missä määrin jumputusta voidaan jatkaa. Kielenhuollon suositukset ovat muuttuneet aika olennaisiltakin osin (esi­mer­kik­si ennen lila, nyt liila, ennen reetori, sitten reettori). On myös suositeltu asua farao asun faarao tilalle ja sitten purettu normi niin, että kumpikin käy; ääntämykseen tämä ei juuri liene vaikuttanut. Perustelut ovat olleet sentapaisia, että muinaisegyptissä sanan ensimmäinen vokaali oli lyhyt. Ihanko varmasti? Lieneekö joku herättänyt muumion henkiin kertomaan asiasta? Miksi sanaa ei saman tien muutettu muilta osin muinaisegyptiläiseen äänneasuun ja kirjoiteta hieroglyfeillä?

Ennen muuta haluan kuitenkin sanoa ”suuren kompromissin” tuomaa vakiintumista ihasteleville: älä unta nää. Tutkikaapa vaihteeksi vaikkapa ruokalistoja, mainoksia, yhdistysten lehtiä taikka kirjoituksia sosiaalisessa mediassa. Suositusten mukaiset kirjoitusasut ovat poikkeus, elleivät kaikki seuraavat ehdot täyty samanaikaisesti:

”Arvokirjallisuuden” kirjoitusasut jäävät kapeaksi sivu-uomaksi kielen suuressa virrassa.

Uudehkojen lainasanojen ja vieraiden sanojen kirjoitusasun horjuvuus johtuu suureksi osaksi siitä, että ihmiset ovat vain jotenkuten oppineet monimutkaisia sääntöjä mutta hyvin sisäistäneet niiden piiloviestin: älä vain kirjoita niin kuin sanotaan, sillä sellainen on sivistymätöntä. Kun sitten yritetään kehittää hieno kirjoitusasu, tulos voi olla varsin hupaisa. Havaintojeni mukaan ruokalistojen kirjoittajat eivät vahingossakaan kirjoita sanaa borssi tavallisimman ääntämyksen mukaan, kuten kielitoimisto nykyisin suosittelee, eivätkä myös­kään suhu-s:llisen ääntämyksen mukaan hattu-s:ää tai sh:ta käyttäen. Vahingossakaan ei myös­kään kirjoiteta alkuperäistä venäjänkielistä sanaa minkään Suomessa hyväksytyn translitteraation mukaan. Ja tuiki tavallisiahan ovat ylihienot (hyperkorrektit) kirjoitusasut, joissa käytetään hienoja kirjaimia kuten b, g, d ja c sellaisissa paikoissa, joihin ne eivät kuulu.

”Suuren kompromissin” purkaminen ei vaatisi minkään komitean asettamista laatimaan uutta säännöstöä. Riittäisi, että kirjoitetaan niin kuin sanotaan. Ääntämys ei vaihtele niin paljon kuin luulotellaan, ja ääntämys vakiintuu, kunhan se saa selkeän tuen kirjoitusasusta. Mitään erityistä säännöllisyyttä ei tarvita, vaan uudet lainasanat mukautuvat vanhojen malleihin tai sitten jostakin syystä eivät. Vanhoihin taas vakiintuisi osaan lyhyt, osaan pitkä vokaali, esimerkiksi arabi, ballaadi, sentrifuugi, biografi. Monissa tapauksissa kirjoitusasun konsonantti kahdentuisi, esi­mer­kik­si beetta, samppoo, kamppanja . (Jos sellainen hieno sana kuin samppanja virallisesti kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti kahdella p:llä, niin miksi ei arkisempi kamppanja?) Monet syyt ovat vaikuttaneet siihen, miten sanat äännetään; oma vaikutuksensa on toki ollut suuren kompromissin mukaisilla kirjoitus­asuillakin. On vaikea sanoa, vakiintuisiko asu Bulgaria (tai Pulkaria) vai asu Bulgaaria (tai Pulkaaria). Joskus tuntuu siltä, että sellaisissa sanoissa on puolipitkä vokaali.

Erityismaininnan ansaitsevat muutamat lyhyet sanat, joissa kirjoitetaan lyhyt vokaali, vaikka ääntämyksessä on pitkä ja vaikka suuren kompromissin sääntöjenkin mukaista olisi kirjoittaa pitkä. Nämä sanat olisi syytä korjata kaikista suurista reformeista riippumatta, esi­mer­kik­si kobra → koobra, boa → booa, pyton → pyyt(t)on, kea → keea. Kirjoitusasu boa johtaa kummallisiin tuloksiin, jos tarvitaan esimerkiksi monikon genetiiviä: nykysääntöjen mukaan olisi kirjoitettava boien, josta ei kerrota, miten se ääntyy, tai boain. Vielä mainitsen erityisen lyhyen sanan: go, joka tarkoittaa erästä lautapeliä ja joka varsin usein äännetään gou, ikään kuin sana olisi englantia. Selvintä olisi kirjoittaa ja lausua goo, koska tällöin sana sopii suomen äännerakenteeseen.

Pitkän vokaalin merkitseminen on erityisen horjuvaa etunimissä, ja horjuvuudesta on melkoista käytännön haittaa. Jos joku sanoo nimekseen Piia, ei voi tietää, pitäisikö se kirjoittaa ääntämyksen mukaisesti vai Pia. Tämä on olennaista, koska ainakin virallisissa asiakirjoissa pitäisi toki kirjoittaa ihmisten nimet tarkalleen oikein eli sillä tavoin, kuin ne on viety kirjoihin nimeä annettaessa. Ääntämyksenvastaiset kirjoitusasut ovat yleistyneet, koska supisuomalaisillekin lapsille annetaan hienolta kuulostavia ja näyttäviä selvästi vierasperäisiä nimiä, ja vierasperäisyyden viehätystä korostaa vieras kirjoitusasu. Tämä tietysti koskee muitakin asioita kuin pitkien vokaalien merkitsemistä yhdellä kirjaimella, esimerkiksi c-kirjaimen käyttöä. Ihminen, jonka nimi lausutaan esimerkiksi Karoliina voi joutua useinkin kertomaan, kirjoitetaanko se Karoliina, Karolina, Carolina vai ehkä jollain muulla tavalla. Viranomaiset eivät ole puuttuneet tällaisiin asioihin nimiä rekisteröitäessä. Alkuperäisessä etunimilaissa oli kyllä määräys, jonka mukaan nimi ei saa olla ”kielen­vastainen”, mutta tätä ei tulkittu niin, että suomenkielisen lapsen nimen kirjoitusasun pitää olla suomen kielen kirjoitus­järjestelmän mukainen.

Konsonanttien kahdennus: samppoo

Taustalla helsinginruotsin vaikutus

Edellä jo sivumennen viitattiin siihen, että monissa tapauksissa kirjoitetaan yksi konsonantti, mutta äännetään kaksoiskonsonantti: kirjoitetaan sampoo (tai shampoo), mutta äännetään [samppoo]. Taustalla on se ilmiö, että eräissä ruotsin muodoissa k, p, t, s ja f ääntyvät eräis­sä äänteellisissä asemissa yleensä kahdentuneina, vaikka kirjoituksessa on vain yksi konso­nantti­merkki.

Tarkemmin sanoen näin on suomenruotsissa, lähinnä Helsingin ruotsissa. Kyseisisssä tilanteissa konsonantit äännetään ruotsissa yleisesti eräällä tavalla vahvemmin kuin muuten. Ilmeisesti suomen vaikutuksesta johtuvaa hiukan velttoa ään­tä­mys­tä näissä tapauksissa kohennetaan helsingin­ruotsissa kahdennuksella.

Tällaista ääntämystä voidaan tietysti vastustaa suomen kielelle vieraana. On hiukan epäselvää, miksi se olisi erinomaisen paljon vieraampaa kuin lainasanat itsessään ovat, varsinkin jos ilmiö on syntynyt suomenruotsissa suomen vaikutuksesta. ”Ruotsin­voittoisen” ääntämyksen vastustaminen on toki melko tuloksetonta touhua, joten puhdaskieliset tekivät ovelammin: vaativat kirjoitettavaksi yksöis­konso­nan­tin, vaikka tiesivätkin, miten se äännetään. Heitä ei ilmeisesti häirinnyt se, että kyseinen kirjoitusasu on ruotsin mukainen.

Ilmiötä on kuvattu Kielikellon 2/1994 kirjoituksessa ”Orkkideoja” ja ”kanttarelleja”. Ilmiö voidaan tiivistetysti kuvata seuraavasti: Suomeen vieraasta kielestä (lähinnä ruotsista) tulleessa uudehkossa laina­sanassa oleva k, p, t, s tai f ääntyy kahdentuneena, jos edellä oleva äänne on

Esimerkkejä: senaatti (ruotsissa senat, paino toisella tavulla), kampanja [kamppanja], kantarelli [kanttarelli], tulppaani, kurssi.

Linja: kirjoitetaan yleensä yksöiskonsonantti

Edellä mainittu ”suuri kompromissi” sisältää sen, että edellä mainituissa tapauksissa kirjoitetaan yksöis­konsonantti k, p, t, s tai f. Siksi kir­joi­te­taan kampanja ja kantarelli, vastoin sil­loin ja nykyisinkin tavallista ääntämystä.

Tähän tehtiin se poikkeus, että sanan loppuvokaalin edellä kirjoitetaan kaksois­konso­nant­ti; näin tehtiin lähinnä siksi, että kyseisessä asemassa ääntämyksen­mukai­set kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, monarkkimonarkin. Mukaan otettiin myös eräitä muita poikkeuksia, joita on kuvattu muun muassa Nyky­ajan kielen­oppaan kohdassa Yksi vai kaksi konsonanttia). Säännöt ovat melko mutkikkaat ja hankalat muistaa; niiden mukaan kirjoitetaan esimerkiksi hierarkia, mutta hierarkkinen, vaikka käytännössä kummassakin ääntyy yleensä kaksois‑k.

Säännön ulkopuolelle jätettiin myös joukko kieleen jo paljon aiemmin vakiintuneita sanoja, kuten tulppaani ja komppania.

Sata vuotta kielenohjailua ei ole muuttanut äänneasua miksikään sellaisissa sanoissa kuin kampanja. Sen sijaan kielenohjailu on saattanut vaikuttaa harvinaisempiin ja uudempiin sanoihin. Tosin voi hyvin olla niin, että niissä kirjoitetaan ja äännetään yksinäiskonsonantti siksi, että ne on omaksuttu suomeen ensi sijassa kirjallisina lainoina tai koska äänneasu matkii enemmän englantia kuin ruotsia.

Tuloksena on melkoinen kirjavuus, varsinkin kun monet sanat ovat virallisestikin vakiin­tu­neet kaksois­konsonantillisiksi. Selvin ratkaisu olisi kaikkien sanojen kirjoittaminen (tavallisimman) ääntämyksen mukaan siitä riippumatta, mistä syistä ääntämys on muo­dos­tu­nut sellaiseksi kuin on. On kuitenkin vaikea sanoa, mikä on kussakin tapauksessa tavallisin ääntämys. Myös väli­muotoisia, puoli­pitkiä konsonantteja voi esiintyä.

Kieliopeissa, kielenoppaissa tai sanakirjoissa ei kuvata tässä käsiteltyjen sana­tyyppien ääntämystä. Tämä on tulkittava niin, että ne pitäisi ääntää kirjoitus­asun mukaan, jolloin on selvä risti­riita ääntämyksen ja kirjoituksen välillä. On mahdollista, että tämä vähitellen tasoittuu, kun kirjoituksen mukainen ääntämys yleistyy.

Poikkeuksia

Jostakin syystä kirjoitetaan beta tai beeta vaikka ääntämys on beetta tai peetta. Samoin zeeta, eeta jne. (ja myös alfa eikä alffa). Suuren kompromissin säännöt nimittäin kyllä vaatisivat kaksois-t:tä tällaisiin sanoihin, koska t on loppu­vokaalin edellä. Ehkäpä tämäntapaiset, useimmiten kaksitavuiset sanat on ensin käsitetty sitaattilainoiksi. Jos kuitenkin kirjoitetaan ääntämyksenmukaisesti kaksi e:tä, niin on vaikea ymmärtää, miksi kirjoitetaan vain yksi t.

Loppukonsonantin kahdentuminen taivutuksessa: pop : poppia

Loppukonsonantti kahdentuu taivutuksessa sellaisissa sanoissa kuin pop : poppia. Kielikellon 1 (v. 1968) artikkeli Vierasperäisten sanojen asu) kuvaa ilmiön esiintyvän

Artikkeli lisää: ”Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.” Artikkelin mukaan kieli­toimisto suosittelee vaihtelun merkitsemättä jättämistä sekä eris­nimissä että yleis­nimissä. Vaihtelua ei liene missään kuvattu tarkemmin, joten tässä on melkoisen sekava risti­riita ääntämisen ja kirjoittamisen välillä.

Artikkelin mukaan erityisesti kirjoitetaan popia, vaikka lausutaankin [poppia]. Juuri tämän sanan osalta normia on kuitenkin muutettu. Suomen kielen perussanakirjan mukaan tämän sanan taivutusmuodot kirjoitetaan yleensä ääntämyksen mukaisesti, kun taas uudempi Kielitoimiston sanakirja esittää molemmat kirjoitusasut ilman kannanottoa.

Sallivuus koskee kuitenkin vain sanaa pop. Suosituksena on edelleenkin taivuttaa kirjoituksessa punk : punkiin ja Internet : Internetiin, vaikka äännetään [punkkiin] ja [internettiin] (tai [intternettiin]).

Tämä selvä poikkeaminen foneemi­peri­aat­tees­ta, johon ei edes liity teoreettistakaan yritystä muuttaa ääntämystä yksikonsonanttiseksi, on erityisen luonnoton ratkaisu siksi, että konsonanttien kahdentuminen määrätapauksissa on osa lainasanojen mukautumista suomen taivutusjärjestelmään. Sellaiset sanat kuin pop taipuvat käytännössä mallin koppi : kopin : koppiin mukaan sillä poikkeuksella, että yksikön nominatiivista puuttuu lopusta -pi. Tällainen ilmiö esiintyy niissä lainasanoissa, joiden perusmuoto loppuu k:hon, p:hen tai t:hen.

Muunloppuissa sanoissa, esi­mer­kik­si Marsiin voi ääntyä [marssiin], kyse ei ole astevaihteluun mukautumisesta, vaan ilmeisesti mainitusta suomen­ruot­sin vaikutuksesta.

Usein k‑, p- ja t-loppuiset lainasanat aikanaan mukautuvat yksikön nominatiivinkin osalta kielen yleiseen järjestelmään, esi­mer­kik­si piknikpiknikki. Tällöin risti­riita ääntämisen ja kirjoittamisen väliltä poistuu.

Penisilliini vai penisiliini?

Edellä kuvatulle konsonanttien kahdentumiselle vastakkainen ilmiö on se, että monissa sanoissa kirjoitetaan kaksoiskonsonantti, mutta äännetään yleensä yksöiskonsonantti: penisilliini [penisiliini], satelliitti [sateliitti], renessanssi [renesanssi], assistentti [asistentti].

Ilmiötä kuvattaessa esitetään yleensä, että se on ruotsin kielen vaikutusta; ruotsissahan kirjoituksen kaksoiskonsonantti ääntyy painottomassa asemassa yksöiskonsonanttina. (Esimerkiksi sanassa assistent ss-yhtymä on painottomassa asemassa, koska paino on sanan lopputavulla.) Osu­vam­paa olisi sanoa, että sanat ovat lainautuneet ruotsista suomeen toisaalta puhutussa, toisaalta kirjoitetussa muodossa, joiden suhde on lainanantajakielen mukainen. Tältä kannalta on omituista, että kirjoitusasun korjaamista suomen kielen kirjoitus­järjes­tel­män mukaiseksi on vastustettu ”ruotsin­voittoisuutena”.

Nykysuomen sivistyssanakirjan alussa olevassa kirjoituksessa ”Vierasperäisten sanojen asu” sanotaan, että ilmiö on ”rajoittunut vain yleislainoihin ja niitä läheneviin sanoihin”. Tämä toki pitää jossain määrin paikkansa ja kuvastaa sitä, että mitä yleisempi jokin sana on, sitä hankalampaa on säilyttää sen kirjoitusasu kielen normaalista järjestelmästä poikkeavana.

Sanan kirjoitusasusta ei voi päätellä varmasti, kuuluuko se tässä käsiteltävään tyyppiin. Sitä varten pitää nimittäin tietää, millä tavulla on pääpaino vastaavassa ruotsin sanassa. Asioita mutkistaa vielä se, että jotkin sanat ovat vakiintuneet ääntämystä vastaavaan kirjoitus­asuun. Kirjoitetaan esimerkiksi diletantti eikä ruotsin kirjoitus­asua jäljitellen dilettantti.

Jos esimerkiksi penisilliini lausuttaisiin kirjoitus­asun mukaisesti, pitäisi sivupainon asettua sil-tavulle eikä lii-tavulle. Kun ll lausutaan yksöis­konsonanttina, sanan kolmas tavu on lyhyt, si, joten yleisten paino­sääntöjen mukaan sivu­paino asettuukin sitä seuraavalle tavulle lii. Ääntämyksen mukauttaminen nykyisen kirjoitus­asun mukaiseksi vaatisi siis melko huo­mat­ta­van muutoksen ääntämis­tottumuksiin.

Entä renesanssi – renessanssi? Ranskan sanassa renaissance on kyllä kaksois-s, mutta ei ääntämyksessä. Kun kirjoitamme ai:n asemesta ääntämyksenmukaisen e:n, olisi loogista kirjoittaa vastaavasti ensimmäisen kaksois-s:n asemesta vain yksi s. Jos taas pitää noudattaa ruotsin kirjoitusasua, niin miksi ei kirjoiteta renässanssi? Suomen kirjoitusjärjestelmän kannalta e:n merkitseminen ä:llä ei olisi sen suurempi poikkeus kuin kaksois-s:n mer­kit­se­mi­nen yhdellä s:llä.

Tässä kuvattu kirjoitusasun ja vallitsevan ääntämyksen välistä risti­riitaa ei kuvata sana­kirjoissa eikä kieli­opeissa. Niinpä ei voida esittää listaa siitä, mitä sanoja se koskee ja miten. Ilmiö on myös muunteleva. Esimerkiksi vaikka lausutaan [penisiliini], saatetaan sana assistentti lausua kirjoitus­asun mukaan.

Miksi ”piirrustus”?

Muutamissa yleiskielen sanoissa esiintyy varsin yleisesti kaksoiskonsonantillista kirjoitusasua, joka on sekä ääntämyksen että normien vastaista: piirrustus, kuullostaa ja arvelluttava.

Osasyynä on mahdollisesti sellaisten ääntämyksenvastaisten kirjoitusasujen kuin attribuutti ja penisilliini vaikutus: kun ei oikein olla varmoja siitä, pitääkö kirjoittaa yksi vai kaksi konsonanttia, kirjoitetaan kaksi, koska sellainen ääntämyksestä poikkeava asu on normina monissa sivistyssanoissa ja siksi varmaankin sivistynyt. Joskus tuntuu jopa siltä, että jotkut ajattelevat näin: jos olet epävarma kirjoitusasusta, niin ääntämyksenmukainen asu on väärä.

Tämä ei tietenkään selitä, miksi juuri edellä mainittujen sanojen kirjoitusasu niin usein on hyperkorrekti eli miksi niiden kirjoitusasusta esiintyy epäselvyyttä. Tämä ei enää kuulu aiheeseemme, mutta käsittelen kysymystä lyhyesti. Syyksi voisi ajatella etymologisia virhepäätelmiä: sanojen ajatellaan olevan johdoksia verbeistä piirtää : piirrän, kuulla ja arvella. Kahden viimeksi mainitun osaltahan ajatus on sinänsä oikea, mutta verbikantaiset johdoksethan perustuvat verbin vartaloon eivätkä infinitiiviin. Etymologinen virhepäätelmä kuitenkin lienee lähinnä niiden erehdys, jotka nimenomaan puolustavat kaksois­konso­nan­til­li­sia asuja oikeina. Enemmistö näiden asujen käyttäjistä käyttänee niitä kuitenkin joko siksi, että on oppinut ne muilta, tai sanojen piirros, kuulla ja arvella vaikutuksesta.

Konsonanttiyhdistelmien yksinkertaistuminen

Omaperäisessä sanastossamme on tunnetusti vain vähän vaikeasti äännettäviä konso­nantti­yhdis­tel­miä. Vanhoissa lainasanoissa sananalkuisista konsonanttiyhdistelmistä ovat hävinneet muut konsonantit paitsi viimeinen (esi­mer­kik­si ranta, vrt. nykyruotsin strand), sanansisäiset yhdistelmät ovat eri tavoin muuttuneet helpommin äännettäviksi (esi­mer­kik­si kt → ht, dd → t) ja sanan­loppuisten konsonantti­yhdistelmien perään on tullut loppuvokaali (esi­mer­kik­si film → filmi). Viimeksi mainittu ilmiö on yhä vallitseva uusia sanoja lainattaessakin. Sen sijaan muita yksinkertaistumisia ei enää tapahdu. Ne, joille rakenne on liian tavanomainen sana, käyttävät sanaa struktuuri, mutta jos sana olisi lainautunut aiemmin, se olisi muodossa ruhtuuri, joka varmaankin vaikuttaisi vielä rahvaanomaiselta kuin rakenne.

Mutta onko edellä kuvattu todellisuutta myös puheessa? Eivätkö muutokset traktori → raktori, kriikuna → riikuna ja strategia → ratekia ole normaaleja monien ihmisten puheessa, jopa niin, että kyse ei ole muutoksista, vaan kirjoituksen ja ääntämyksen epäsäännöllisestä suhteesta? Tietenkin nykyiset kielen normit vaativat konsonantti­rykelmien ääntämistä, ja normeja paljolti noudatetaankin, sekä julkisessa kielenkäytössä että usein arkipuheessakin. Kyse on siis kirjoituksen ja ääntämisen suhteen sellaisista eroista, joiden esiintyminen vaihtelee puhujan ja puhe­tilanteen mukaan.

Suomen kieltä puhuvat jakautuvat melko selvästi kahteen ryhmään, joista toisen on melko luonnollista ja helppoa kirjoittaa ja sanoa pronssi ja toinen taas mieluummin supistaisi sen muotoon ronssi ainakin puheessa. Miten asiaan pitäisi suhtautua?

Sananalkuisista konsonanttiyhdistelmistä ei varmaankaan voida kokonaan luopua. Esimerkiksi eri tieteenalojen erikoissanastossa ne tuskin aiheuttavat suuria ongelmia, ja ne tuntunevat sanojen käyttäjistä luonnollisemmilta kuin suomalaistetut muodot, koska ne rinnastuvat muiden kielten vastaaviin sanoihin.

Sanansisäiset konsonanttiyhdistelmät eivät juurikaan enää yksinkertaistu. Harvoista poikkeuksista mainittakoon, että kirjoitusasu porsliini kummitteli varsin pitkään, vaikka jo Nykysuomen sanakirja suositteli ääntämyksenmukaista asua posliini. Onneksi suomen kielessä ei ole sellaista tilannetta kuin monessa muussa kielessä, että usein kirjoituksessa on monimutkainen konsonanttiyhdistelmä, mutta puheessa yksinkertaisempi. Kukaan ei ole keksinyt, että jos kerran kirjoitetaan ”säännöllisyyden” vuoksi ruoka : ruoan niin pitäisi kirjoittaa myös lapsi : lapsta ja veitsi : veitstä.

Sitaattilainojen ääntämyksen ”helpottumat”": Baker on Beikker

Vanhastaan lainasanat on jaettu eri ryhmiin sen mukaan, missä määrin ne ovat mukautuneet suomen äänne- ja taivutusjärjestelmään. Tällöin erotetaan omaksi ryhmäkseen ns. sitaatti­lainat, jotka periaatteessa kirjoitetaan ja lausutaan lainanantajakielen mukaisesti ja siis sen oikein­kirjoi­tus­ta noudattaen. Sitaattilainoja ovat esimerkiksi pro gradu, laissez faire ja leasing. Sitaattilaina voi olla yksittäinen sana tai muutaman sanan muodostama kiinteä sanaliitto. Yksittäiset sanat muuttuvat helpoimmin varsinaisiksi lainasanoiksi, jotka mukautuvat kie­lem­me kirjoitusjärjestelmään. Lisäksi sitaattilainoina on syytä tarkastella myös vieraskielisiä erisnimiä. Tietysti myös suoranaiset lainaukset eli sitaatit, esimerkiksi ns. lentävät lauseet kuten Sapienti sat ovat sitaattilainoja. Ne ovat sitaattilainojen ongelmattomin ryhmä, koska niiden osalta normiksi tuskin sopii muu kuin mahdollisimman tarkka alkukielen kirjoitus- ja äänneasun noudattaminen. Jos ei osaa latinaa, on parempi olla kirjoittamatta ja puhumatta latinaa.

Edellä mainittu periaate sitaattilainojen ääntämyksestä on kuitenkin vain periaate. Nykysuomen sivistyssanakirjassa selostukseen, että ääntämys on alkukielen mukainen, liitetään epämääräinen ja häpeilevän tuntuinen huomautus ”(tosin käytännössä eriasteisin helpottumin)”. Ääntämys tietysti riippuu siitä, miten hyvin puhuja osaa kyseistä vierasta kieltä. Mutta melkoisen yleispätevinä voitaneen pitää seuraavia ”helpottumia”:

  1. Alkukielen ääntämyksen ns. redusoitunut vokaali korvautuu kirjoitusasun mukaisella. Esi­mer­kik­si sanassa schäfer ääntyy e-kirjain e-äänteenä eikä saksan mukaisena heikkona ja epä­mää­räi­se­nä vokaalina, joka suomalaisen korvissa kuulostaa lähinnä ö:ltä.
  2. Paino on yleensä suomen kielen mukaisesti ensimmäisellä tavulla, mutta alkuperäistä äänneasua matkitaan usein korostamalla toisin keinoin alkukielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia: sen jälkeinen k-, p- tai t-äänne (ja usein myös s) yleensä kahdentuu. Esimerkiksi laudatur ääntyy laudaattur, ja alkukielen puolipitkä vokaali ääntyy täyspitkänä, esi­mer­kik­si Calais ääntyy Kalee.
  3. Vokaalienvälinen s ääntyy tavallisena s:nä vaikka se ääntyisi alkukielessä soinnillisena. Esimerkiksi. Basel ääntyy Baasel, ei Baazel.
  4. Useimmat suomelle kokonaan vieraat äänteet korvautuvat niitä lähinnä vastaavilla suomen kielen äänteillä. Esimerkiksi suppean ja avoimen o:n ero häviää, avoin e korvautuu joko ä:llä tai tavallisella e:llä, ranskalainen r korvautuu suomalaisella, englannin w ääntyy v:nä jne.
  5. Alkukielessä ääntymätön sananloppuinen vokaalikirjain, tavallisimmin e, saa suomen kielen mukaisen äännearvon. Esimerkiksi Grenoble ääntyy vokaaliloppuisena.
  6. Konsonanttikirjaimet, jotka eivät äänny alkukielessä, saavat suomen kielen mukaisen äänne­arvon varsinkin sanan lopussa ja silloin, kun ne saattavat joissakin tilanteissa ns. sidonnan (liaison) takia ääntyä alkukielessäkin. Esimerkiksi Baker ääntyy Beikker, vaikka loppu-r ei useinkaan äänny englannissa, ja Orléans ääntyy s-loppuisena. Tätä ilmiötä selittänee osittain se, että sanoja suomessa taivutettaessa niihin liittyy vokaalilla alkava pääte.
  7. Nenävokaali (nasaalivokaali) korvautuu vastaavalla tavallisella vokaalilla eri tavoin, usein samalla pidentyen tai siten, että kirjoitusasussa vokaalimerkin jäljessä oleva n- tai m-kirjain ääntyy, vaikka se ei äänny alkukielessä. Esimerkiksi chanson ääntynee taval­li­sim­min shaanson tai shasoon. Vanhoissa ääntämisohjeissa esitettyä nenävokaalin korvautumistä vokaalilla, jota seuraa äng-äänne, siis esi­mer­kik­si shangsong, tuskin enää tapahtuu, vaikka ilmiö olisi tavallaan hyvin luonteva: äng-äännettä edeltävä vokaali ääntyy suomen kielessä luonnostaan varsin nenäsointisena allofonina.
  8. Soinnillinen suhu-s korvautuu soinnittomalla suhu-s:llä (tai tavallisella s:llä).
  9. Konsonanttiäänteet korvautuvat tutummilla seuraavasti: z → s, suhu-s → s, b → p, g → k ja joskus d → t.

Esitin helpottumat arvioni mukaisessa yleisyysjärjestyksessä. Jos siis sanan ääntämyksessä esiintyy jokin listalla mainittu helpottuma, niin siinä hyvin todennäköisesti esiintyvät myös sitä ennen mainitut, jos ne ovat kyseiseen sanaan sovellettavissa.

Helpottumien lisäksi voi sanan äänneasua loitontaa alkuperäisestä kirjoitusasun vaikutus. Joskus se vaikuttaa eri suuntaan kuin alkuperäinen; esimerkiksi sananloppuinen g-kirjain ääntyy g:nä vaikka alkukielinen ääntämys olisi k tai ainakin lähellä sitä.

Lisäksi esiintyy säännöttömiä helpottumia: jokainen suomalainen kai tietää, että sana vichy lausutaan [vissy] (mutta toisaalta kaupunginnimi Vichy suunnilleen ranskan mukaisesti [višii], paino jälkitavulla).

Nämä ”helpottumat” ovat tavallisia myös vieraita kieliä hyvin osaavien suomalaisten puheessa, vaikka niitä ei aina mainita ääntämisohjeissa. Näiden ”helpottumien” puuttuminen, siis sitaattilainojen ääntäminen todella alkukielen mukaan (esi­mer­kik­si lausumis­tapa [višii­vesi]) koetaan lähes aina omituiseksi hienosteluksi. Poikkeuksen muodostavat joissakin piireissä englannista peräisin olevat sitaattilainat, joiden ääntämyksen pitää olla alkuperäiseltä kuulostava. Esimerkiksi underground-piireissä kuulunee asiaan ääntää underground kuten brittiläisenglannissa, mikä on tietysti vähän hassua, koska asian ame­rik­ka­lai­sen alkuperän takia odottaisi, että ääntämys on amerikkalainen (r ääntyy myös konsonantin edellä). Ilmiöllä on kuitenkin ahtaat rajat: kaikki pitäisivät omituisena, jos joku suomea puhuessaan ääntäisi nimen Baker englantilaisittain.

Se edellä mainittu ilmiö, että alkukielessä mykät konsonantit ääntyvät, ei kai ole niinkään helpottuma kuin kirjoitusasun vaikutusta. Samantapainen ilmiö on kaksoiskonsonanttien ääntyminen suomen kielen mukaisina vaikka ne alkukielessä ääntyisivät yksöis­konso­nant­tei­na (esi­mer­kik­si Bettelheim, Coppola ja yleensä kirjoitetun englannin tai saksan kaksois­konso­nan­tit). Vaikka ilmiö ei helpota ääntämistä, pikemminkin vaikeuttaa, se on niin yleinen, että kuuluisi varsin korkealle "helpottumien" luetteloon.

Yleisemminkin sanat saattavat ääntyä kirjoitusasunsa mukaan eikä siten kuin alkukielessä. Ilmiö on tietysti sitä tavallisempi, mitä vähemmän tunnettu alkukieli on Suomessa. Se on kuitenkin varsin yleinen myös esimerkiksi englannin sanojen mukauttamisessa suomeen. Esimerkiksi raviharrastajat sanovat derby tai derpy eivätkä brittiläisenglantia mukaillen daabi tai amerikanenglantia mukaillen döörbi.

Mukautumat kuuluvat kielen luonteeseen, mutta on tärkeää huomata, että ne vaikeuttavat vieraiden kielten oppimista. Ne totuttavat ääntämään vieraita sanoja usein vahvastikin ”suometettuina”, ja suomalaisen voi olla vaikeaa ääntää niitä läheskään alkukielen mukaisesti silloinkaan, kun hän puhuu kyseistä kieltä. Jos joku haluaa oppia puhumaan englantia niin, että puhetta ymmärtävät muutkin kuin suomalaiset, on opittava huolellinen englannin mukai­nen painotus, vokaalien laadut, soinnillisten konsonanttien kuten g:n ääntäminen selkeästi soinnillisina jne.

Kirjalliset ja suulliset lainat

Sanat voivat lainautua joko puhutussa tai kirjoitetussa muodossa. Suullinen lainautuminen on tietysti paljon vanhempi ilmiö. Nykyaikana kirjallisten lainojen osuus on kuitenkin varsin suuri. Suuri osa suomen lainasanoista, erityisesti valtaosa ruotsista tai ruotsin kautta lainautuneista sanoista, on tullut kieleemme sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa. Niiden ensimmäiset käyttäjät tunsivat sanat molemmissa muodoissaan. Siksi on luonnollista, että he kirjoittivat ne alkukielen mukaisesti eikä ääntämyksen ja suomen oikeinkirjoituksen mukaan. Kun lainat levisivät yleiseen käyttöön, syntyi tietysti ongelmia, koska monet oppivat ne joko vain suullisessa tai joskus vain kirjallisessa muodossa. Lähes kaikki, mitä kielemme historian aikana on keskusteltu lainasanojen kirjoitusasusta, on pyörinyt tämän ongelma­kentän ympärillä. Aika olisi kypsä kunnolliselle, todella johdonmukaiselle ratkaisulle, jota edellä on hahmoteltu. Mutta maailman muuttuminen on tuonut uusiakin ongelmia.

Olisi hyväksyttävä se seikka, että monet lainat ovat perusluonteeltaan kirjallisia ja siksi ”luetaan niin kuin kirjoitetaan” eikä alkukielen mukaan. Tämä merkitsee, että vaikka vanhojen, lähinnä ruotsalaisperäisten lainojen kirjoitusasuun sopiikin periaate ”kirjoita niin kuin sanot”, se ei välttämättä sovellu uusiin lainautumistapoihin. Jos laina on luonteeltaan kirjallinen, eivät ehkä edes sen ensimmäiset käyttelijät tunne alkukielen ääntämystä. Hyvin usein voi olla käytännöllisin ratkaisu se, että lähtökohdaksi otetaan kirjoitusasu ja sana äännetään sen mukaan, antaen kirjaimille suomen kirjoitusjärjestelmän mukaiset äännearvot.

Hyvin usein ääntämys ei ole alkukielen mukainen eikä ”sellainen kuin kirjoitetaan”, vaan siltä väliltä. Tämä saattaa johtua siitä, että sanan käyttäjä tuntee alkukielistä ääntämystä jossain määrin mutta osittain mukauttaa sen suomen kieleen siten, kuin edellä kuvattiin. Kielenkäyttäjän ongelmana on usein se, että ääntämys ei ilmene mistään kirjallisesta lähteestä, sillä tieto­sana­kirjatkin antavat yleensä vain alkukielisen ääntämyksen. Esimerkiksi koiraharrastajien sana agility ääntyy ägiliti. ääntämystä ei useinkaan voi edes arvata veikkaamalla, minkäasteinen kompromissi on syntynyt alkukielisen äänneasun ja kirjoitus­asun mukaisen lukemisen välille. Eihän englannin sana agility ala millään ä-äänteellä, vaan täysin redusoituneella vokaalilla.

Ääntämys poikkeaa alkukielen mukaisesta sitä todennäköisemmin, mitä huonommin äänneasu voidaan päätellä alkukielen kirjoitusjärjestelmän (kirjoituksen ja ääntämyksen) yleisistä säännöistä. Niinpä esimerkiksi atk-alalla tavallinen lainasana swap ääntyy tuskin koskaan englantilaisittain, siis lähinnä swop , koska suomalainen olettaa a-kirjaimen ääntyvän ä:n tapaisena kuten yleensä tällaisissa äänneyhteyksissä. Tämä tietysti kielii siitä, että sana on opittu tuntemaan vain kirjoitettuna. Luontevinta olisi ääntää ja kirjoittaa joko svap tai svop. Tällöin poistuisi sekin ongelma, että liitettäessä sanaan suomalaisia taivutuselementtejä joudutaan hassuihin tilanteisiin, jos a äännetään ä:nä: pitää joko kirjoittaa swappaus mutta ääntää sväppäys tai sitten kirjoittaa loogisesti mutta hassuntuntuisesti swappäys.

Kirjallisen lainautumisen perusteella olisi luonnollista käyttää kirjoitus­asua modemi ja moduli, jotka vain jossain kuvitteellisessa maailmassa ovat lainautuneet ruotsin kielestä suullisessa muodossa. Asuja modeemi ja moduuli on kuitenkin jo aika pitkään suositeltu, ja ne ovat vakiintuneet vallitseviksi- Sana jukurtti taas on tullut suomeen lähinnä puhutusta ruotsista ja g-äänne on korvautunut k-äänteellä, eikä ääntämys muutu miksikään, yritettiinpä sanan kirjoitusasuksi suositella mitä hyvänsä ääntämyksenvastaista asua: yoghurt, yogurtti, jogurtti, jokurtti tai jugurtti. Tuntuu joskus jopa siltä, että kielenhuoltajien tarkoituksena on, että olkoon asu mikä hyvänsä, kunhan ei rahvaanomaisesti ääntämystä vastaava.

Onko pizza enää sitaattilaina?

Sitaattilainan käsite ei tietenkään ole selvärajainen. Koko käsite liittyy enemmänkin sanojen kirjoitusasuun kuin niiden asemaan kielessä. Mutta selvää kai on, että sitaattilainoina ei pitäisi kohdella kieleemme ja arkielämäämme täysin kotiutuneita sanoja. Niinpä on aivan oikein, että kielitoimisto on suositellut sellaisia kotoistuksia kuin kiwi → kiivi ja borštš → borssi. Jälkimmäinen sana kyllä esiintyy edelleen monissa eri kirjoitus­asuissa.

Kirjoitusasun pizza käytön tärkein syy on epäilemättä hienostelun tarve: halutaan antaa eksoottinen, ulkomaalainen vaikutelma. Selvimmin tämä ilmenee sellaisissa sanoissa kuin boutique: kirjoitusasu butik hävittäisi koko sanan idean, mikä on sangen paljastavaa.

Mitä yleisemmin vierasperäistä, alun perin sitaattilainana tullutta sanaa käytetään, sitä useammin se esiintyy monissa eri taivutusmuodoissa ja johdoksissakin. Tästä voi tulla melkoisia ongelmia, jos sana erityisesti loppuosaltaan kirjoitetaan suomen normaalista kirjoitusjärjestelmästä poikkeavasti. Mikä on esimerkiksi oluttyyppiä tarkoittavan sanan ale monikon genetiivi? Kieli­toimiston sana­kirjan mukaan se on alejen (tai alein), mutta ääntämystä ei kerrota. Luonnollistahan olisi, että sana kirjoitettaisiin ääntämyksen mukaisesti eil, jolloin monikon genetiivi on luonnollisesti eilien- Tämän sanan suomenmukaista kirjoitusasua puoltaisi vielä erityisesti se, että asu ale se­kaan­uu alennusmyyntiä tarkoittavaan sanaan, ja esi­mer­kik­si ilmaisu ale-olut on nyt häiritsevästi kaksitulkintainen.

Kielitoimiston sanakirjassa on esimerkiksi sana gourmet, jolle esitetään kaksi ääntämis­mahdollisuutta, ja suomalaistettu kirjoitus­asu gurmee. Se ei esitä kannan­ottoa, mutta on selvää, että sitaatti­laina-asu poikkeaa foneemi­peri­aatteesta ja aiheuttaa myös hankaluuksia taivutuksessa (esimerkiksi gourmet’ta, gourmet’hen).

Yhdyssanakysymyksiä

Piilevät pii-levät ja sivupainokysymys

Sivupainon vaihtelevuus

Vaikka sivupainoa on eriasteista, merkitään seuraavassa yksinkertaisuuden vuoksi sivupainolliset vokaalit graviksella, esimerkiksi à, silloin kun sivupainon merkitseminen on tarpeen.

Suomen kielen säännöissä ei esitetä mitään tapaa osoittaa sivu­painon sijainti. Tarvetta siihen on lähinnä kielen kuvailussa, mutta joskus voisi olla aiheellista kuvata erityisesti sellainen sivu­paino, joka on jotenkin poikkeuksellinen. Tällöin graviksen käyttö on ehkä käytännöllisin ratkaisu; se tuskin sekoilluu graviksen esiintymiseen sitaatti­lainoissa ja nimissä.

Suomen kielen kuvauksissa sivupainosta esitetään yleensä enintään seuraavat säännöt:

Edellä oleva vastaa E. N. Setälän esittämää ja kieliopeissa usein kuvattua näkemystä. Ison suomen kieliopin § 13 esittää kuitenkin toisenlaisen kannan: sivupaino siirtyy seuraavalle pitkälle tavulle (siis myös hypäten neljännenkin tavun ohi, jos se on lyhyt). Kumpikaan näistä kuvauksista tuskin pitää paikkaansa yleisesti. Myös sanan rakenne vaikuttaa asiaan.

Säännöt voitaisiin esittää hiukan selkeämminkin. Jälkimmäinen sääntö koskee vain yhdis­tä­mät­tö­miä sanoja. Toisaalta se pätee yhdyssanan osien sisällä. Esimerkiksi sanassa kirjoitus­kone ei ole sivupainoa kolmannella tavulla, kuten olisi, jos sana olisi yhdistämätön. Se, onko kyseessä yhdyssana, on siis ensisijainen kysymys sivupainon määräytymisen kannalta.

Joissakin esityksissä kerrotaan lisäksi, että

Yhdistämättömien sanojen sivupainossa on ilmeisesti ainakin seuraavat poikkeukset:

Viimeksi mainituista tapauksista ne, joissa on kyseessä vieraan kielen johdinaines, voitaisiin tulkita myös toisella tavalla, ja ehkä tämä tulkinta olisi oikeampi: vierasperäisessä sanassa on yleensä sivupaino sillä tavulla, jolla on pääpaino lainanantajakielessä. Tämä ei kuitenkaan koske tapauksia, joissa sivupaino tulisi toiselle tai viimeiselle tavulle. Sivupainollista tavua edeltävä sanan osa painottuu ikään kuin se olisi yhdyssanan alkuosa taikka jää kokonaan vaille sivupainoa. Lainanantajakielen pääpainon matkiminen sivupainolla tuntuu hyvin luonnolliselta ajatukselta.

Yhdyssanasta yhdistämättömäksi sanaksi

Yhdistämättömien sanojen tapaan painotetaan joitakin sellaisia sanoja, jotka ovat alkuperältään ja ehkä yleisessä kielentajussakin vielä yhdys­sanoja, esi­mer­kik­si maailma (mailma), sellainen.

Erityisesti sanassa maailma on virallinen kirjoitusasu pikemminkin alkuperää kuin ään­tä­mys­tä kuvaava, sillä useimmiten sana ääntynee kaksitavuisena mail-ma. Murteissa sana esiintyy eri muodoissa, mutta missään tuskin esiintyy yhdys­sana­ääntämystä, jossa esiintyisi sivu­painollinen tavu il.

Toisentyyppinen yhdyssanaluonteen keino­tekoi­nen säilyttäminen kirjoitusasussa esiintyy sanassa tällainen, joka useimmiten on ään­tä­myk­ses­sä mukautunut vokaalisointuun: tällänen (tai paperista luettaessa tälläinen).

Uudehkojen lainasanojen tulkitseminen yhdyssanoiksi ja painottaminen yhdyssanoina on erittäin vaihtelevaa. Usein tilanne on se, että oppinut puhuja tuntee sanan alkuperän ja siksi luulee kohtelevansa sitä yhdyssanana, mutta painotus on paljastava: tuskinpa sellainenkaan suomenpuhuja, joka tavuttaa pro-gnoosi, ääntää sanan siten, että toisella tavulla eli ”jäl­kim­mäi­seń yhdys­osan” alku­tavulla" on sivupaino.

Onko sivupaino erilainen yhdyssanassa?

Onko yhdyssanan jälkiosan sivupaino erilainen kuin yhdistämättömän sanan sivupaino? Eräissä kielen kuvauksissa annetaan ymmärtää, että yhdyssanoissa on vahvempi sivupaino. Jos näin on, niin silloinhan esimerkiksi yksiö-sanan monikon elatiivi ja yhdyssanan yksiöinen ’yhden yön vanha’ yksikön partitiivi ovat äännettyinä erilaiset, mutta kirjoitettuina sama: yksiöistä. Tällöin yhdys­merkin käytöllä voitaisiin ilmaista ääntämisen ero kirjoituksessa.

Jos taas kyse onkin saman­laisesta sivu­painosta, niin yhdys­merkin käyttö merkitsisikin poikkeamista kirjoituksen ja ääntämyksen vastaavuudesta. Kirjoitettaisiinhan samoin ääntyvät sanat eri lailla, yksiöistä ja yksi-öistä.

Sivupainon erottavuus

Joka tapauksessa sillä, että sana on yhdyssana, voi olla sanojen merkityksiä erottava vai­ku­tus. Toissijaista on, ajatellaanko tällöin, että yhdysosien välissä on jonkinlainen foneemin­luontei­nen raja, vai ajatellaanko, että yhdyssanan jälkiosan sivupaino on foneemiin verrattava ilmiö.

Teoriassa ehkä ihanteellisinta olisi, jos sivupaino aina osoitettaisiin jollakin jär­jes­tel­mäl­li­sel­lä tavalla, koska sivupainolla voi olla foneeminluonteinen merkitys. Käytännössä sellaiseen ratkaisuun liittyisi monenlaisia ongelmia:

Yhdysosien rajan merkitys

On mahdollista, että yhdyssanan osien rajan sijainti vaikuttaa sen merkitykseen. Tosin tällaiset tapaukset ovat yleensä keksittyjä ja enemmänkin vitsien aiheita kuin todellinen ongelma. Tällainen on esimerkiksi sana tulosilta, joka voidaan jäsentää tulos-ilta tai tulo-silta.

Epäselvää on, voiko tällainen ero vaikuttaa ääntämykseen. Esimerkki­tapauksessa sivu­painollinen vokaali on joka tapauksessa i. Onko kuultavissa eroa sen mukaan, aloittaako sivu­painollisen tavun i vai sitä edeltävä s? Ehkäpä intensiteetin nousun voidaan kokea alkavan jo konsonantista.

Toisaalta jos halutaan selventää, mitkä ovat yhdys­sanan osat, voidaan pitää pieni tauko osien välissä. Käytännössä yhdys­sana tällöin ääntyy sana­liittona, kuten tulos ilta tai tulo silta.

Mitkä sanat ovat yhdyssanoja?

Painokriteeri

Kysymys ”Mitkä sanat ovat yhdyssanoja?” esitetään useimmiten oikein­kirjoitus­ongel­ma­na: pitääkö esimerkiksi kirjoittaa sen jälkeen vai senjälkeen? Edellä on viitattu siihen, että useimmiten yhdys­sanan tunnus­merkki on, että siinä on vain yksi pää­paino. Jos siis kahdesta peräkkäisestä sanasta jälkimmäisenkin alku­tavu on pääpainollinen, kyseessä on sana­liitto, mutta jos se on vain sivu­painollinen, sanat muodostavat yhdys­sanan.

Sivupainon ja pääpainon erottaminen toisistaan ei välttämättä ole aivan selvää, ja ääntämys saattaa vaihdella puhujan ja tilanteen mukaan. Lisäksi lyhyiden sanojen usein esiintyvässä yhdistelmässä ei jälkimmäisen sanan alku­tavulla ole sivu­painoakaan, vaan kokonaisuus ääntyy kuten yhdistämätön sana. Tällöin on selvä risti­riita ääntämyksen ja kirjoitus­asun välillä, jos ilmaus kuitenkin on päätetty sellaiseksi, että se kirjoitetaan kahdeksi sanaksi.

Ilmauksia, joissa kirjoituksen normi vaatii erikseen kirjoittamista, mutta vallitseva ääntämys vastaa yhdys­sanaa tai (yleisemmin) yhdistämätöntä sanaa, lienevät ainakin eri suuri, ikään kuin, niin kuin, sen sijaan, sen takia. Lisäksi on paljon ilmauksia, jotka voidaan nyky­sääntöjen mukaan kirjoittaa yhteen tai erilleen, esimerkiksi tännepäin, tänne päin. Ohjeet eivät ota kantaa ääntämykseen. Kirjoitus­asulla ei voi ilmaista, onko yhteen kirjoitettu ilmaus tarkoitettu lausuttavaksi yhdys­sanan vai yhdistämättömän sanan tavoin.

Sanaliittomaisia yhdyssanoja

Myös sellaisten ilmaisujen kuin ”A-piste” ja ”hevonen-sana” yhdyssana­luonne voidaan kyseenalaistaa. Jälkimmäisen osalta asiaa korostaa se, että siinä ei käytetä normaaliin tapaan muodostettua yhdyssanamuotoa hevos‑.

Tämäntapaiset ilmaisut esiintyvät rinnan sellaisten sanaliittojen kuin ”piste A” ja ”sana hevonen” kanssa. Ääntämys lienee osien järjestyksestä riippumatta kaksi­sanainen, joten kirjoitus­asut ”A piste” ja ”hevonen sana” vastaisivat ääntämystä. Sellaisia on aiemmin käytettykin ja pidetty oikeina, joskin on saatettu viitata siihen, että joissakin tapauksissa on selvempi esimerkiksi kursivoida ensimmäinen sana: ”hevonen sana”

Pitkien lainasanojen yhdyssanaluonne

Ongelmallinen on myös sellaisten uudehkojen laina­sanojen yhdys­sana­luonne, jotka ilman muuta kirjoitetaan yhteen ja jotka ovat alku­perältään yhdyssanoja. Yhdyssanoiksi jäsentyvät yleisimmin sellaiset sanat, joiden jälkiosa esiintyy hyvin monissa sanoissa. Tällaisia jälkiosia ovat muun muassa -logia, -kratia, -skooppi, -metri ja -mania. Joskus sellainen osa voi esiintyä itsenäisenä sananakin, esi­mer­kik­si mania tai metri, joskaan merkitys ei välttämättä ole sama kuin yhdyssanoissa. Yhdyssanoiksi jäsentyvät myös yleensä esimerkiksi bio- ja eko-alkuiset sanat, vaikka alkuosa ei esiinny itsenäisenä sanana. Yhdyssanaksi jäsentymisen paljastaa melko usein sivupaino: sana oskilloskooppi on kiistatta yhdyssana, koska jos se olisi yhdistämätön, sivupaino olisi kolmannella tavalla. Tässä tapauksessa yhdyssanaluonnetta kuvastaa sekin, että tekniikan arkikielessä voidaan käyttää sanaa skooppi.

Jäsentyminen ei riipu vain sanan aineksista vaan myös sen historiasta ja yleisyydestä. Tapauksia on hyvin monenlaisia. Kirjon toisessa päässä sellaiset sanat kuin ekokatastrofi, joka on luonteeltaan hyvin lähellä täysin kiistattomia yhdyssanoja. Vaikka sen alkuosa ei esiinny itsenäisenä sanana, se on muotivillityksenä levinnyt sanojen etuliite.

Ääripäiden väliin mahtuu paljon sanoja. Melko tyypillistä on, että erikoisalojen sanat hahmotetaan, tavutetaan ja äännetään yhdyssanoina, mutta yleiskieleen levittyään ne käyttäytyvät yhdistämättöminä sanoina. Sanan ikä vaikuttaa myös asiaan: mitä vanhempi sana, sen todennäköisemmin se käsitetään yhdistämättömäksi. Mitään selvää logiikkaa asiassa ei ole. Esimerkiksi anaerobinen käsitetään yhdyssanaksi (an-aerobinen) mutta anemia on yhdistämätön sana niidenkin kielenkäytössä, jotka tuntevat sen alkuperän; kreikan kielteinen etuliite an- siis joskus tulkitaan yhdyssanan osaksi, joskus ei. Jopa muutoin aika normatiivisilla linjoilla oleva Nykysuomen sivistyssanakirja (3. painos, 1977) sanoo aika selvästi, että virta vie kohti suomen mukaista tavutusta eikä sitä ole syytä hirveästi vastustaa:

Monissa tapauksissa tavujako horjuu. Näin on asianlaita varsinkin silloin, kun sana alkuaan on jonkin alan erikoislaina, mutta esi­mer­kik­si yleisyytensä tai ajan­koh­tai­suu­ten­sa johdosta on muuttunut tai muuttumassa yleislainaksi. Kemistille kolesteroli on eräs steroli, ja hän tavuttaa sanan kole-steroli, maallikolle se on epämääräinen eli­mis­töl­le vaarallinen aine, ja hän jakaa sanan koles-teroli. Ja vaikka kemisti jakaisi tetr-amiini, hänkään tuskin enää tavuttaa vit-amiini.

Myöhemminkin aihetta on tarkasteltu tavujaon tai oikeastaan sanan eri riveille jakamisen kannalta. Ääntämyksestä ei ole puhuttu. Kuitenkin yhdys­sanaksi tulkitseminen vaikuttaa painotukseen. Jos esimerkiksi lääke­aineen nimi rosuvastatiini käsitetään yhdistämättömäksi sanaksi, sinä on sivu­paino tavuilla vas ja tii; jos se taas käsitetään yhdys­sanaksi, joka viittaa statiinien ryhmään kuuluvaan aineeseen, sivu­paino on tavulla sta. Jälkimmäinen tulkinta voidaan ilmaista oikeaksi käyttämällä kirjoitus­asua rosuva-statiini.

Yhdysosien raja ei vierasperäisissä sanoissa välttämättä ole samassa kohdassa kuin alku­kieles­sä, vaan jälkiosan konsonanttiyhdistelmästä saattaa konsonantti siirtyä alkuosaan suomenpuhujan kielitajussa. Vanha esimerkki tästä ilmiöstä on sana saarnastuoli, joka nykyisin jäsentyy saarnas-tuoli eikä alkuperän mukaan saarna-stuoli. Vaikeampaa on sanoa, jäsentyykö demokratia yhdysosiin demo-kratia vai demok-ratia. Edellä mainittu oskilloskooppi lienee selvä tapaus, mutta periskooppi on jo hankalampi, ja yleiskielen horoskooppi jäsentynee selvästi horos-kooppi. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että loppuosalla -skooppi ei siinä ole selvästi erottuvaa merkitystä ’katsomisväline’. Tällaiset seikat eivät kuitenkaan vaikuta ääntämykseen, koska yhdys­osien raja ei sinänsä ole kuultavissa ja koska tulkinta ei vaikuta sivu­painon sijaintiin.

Sivupaino pitkissä vierasperäisissä sanoissa

Vaikuttaa siltä, että nelitavuisten ja pitempien sanojen sivupainon paikka riippuu siitä, onko kyseessä (suomen kielen kannalta) yhdistämätön ja johtamaton sana, jossa nelitavuisuus kuuluu sanan perusmuotoon. Sellaiset sanat ovat tietysti uudehkoja lainasanoja. Ne ovat hyvin usein alkuperältään yhdyssanoja, mutta tällä seikalla ei välttämättä ole olennaista merkitystä, koska kielenpuhujien suuri enemmistö ei ehkä tiedä koko asiaa.

Esimerkiksi sanassa ribosòmi : ribosòmilla : ribosòmeina sivu­paino on kiinteästi tavulla so, vaikka yleisten sääntöjen mukaisesti sivu­painon tulisi viisi­tavuisissa muodoissa siirtyä neljännelle tavulle, koska kolmas tavu on lyhyt. Vertaa johdettuun sanaan kalastàjakalastajìlla : kalastajìna, jossa sivu­paino siirtyy normaalisti. Ilmiön taustalla on ehkä se, että kun perus­muoto ribosomi on suomen kannalta rakenteeltaan ”läpi­näkymätön” (ei johdos eikä yhdys­sana), se hahmotetaan yhdys­sanaksi ja painotetaan sen mukaisesti myös taivutettuna, vaikka useimmat eivät tunnista sen osia sanoiksi eivätkä ne olekaan suomen sanoja.

Vielä selvempi tapaus on latitùdi latitùdilla : latitùdeina, joka ei ole yhdys­sana edes alku­perältään.

Kielitieteilijät ovat päätelleet, että suomalais-ugrilaisissa kielissä kaikki nominien ja verbien sanavartalot olivat alun perin kaksitavuisia. Nykyisinkin kaksitavuisuus on yhdistämättömien ja johtamattomien sanojen perusrakenne. Tosin kielessämme on paljon omaperäisiäkin kolmitavuisia sanoja, jotka koetaan johtamattomiksi, koska niiden alkuperä on hämärtynyt. Hyvin harva tulee ajatelleeksi, että sanassa porkkana on alun perin kaksitavuiseen perussanaan liitetty yksitavuinen johdin. Mutta kolmitavuiset ja varsinkin pitemmät sanat pyrkivät joko lyhenemään kaksitavuisiksi, esi­mer­kik­si rehtori → reksi, laboratorio → labra, professori → proffa, diskoteekki → disko, taikka jäsentymään johdoksiksi tai yhdyssanoiksi, esi­mer­kik­si papu-kaija. Lyhenemistaipumuksen voi toki ymmärtää yleiseksi ilmiöksi, jolla ei ole yhteyttä kaksitavuisuuden ihanteeseen, varsinkin kun lyheneminen tuottaa usein esi­mer­kik­si ruotsin mallin mukaisesti -is-loppuisia sanoja, esi­mer­kik­si käyttöjärjestelmä → käyttis, jotka suomessa ovat useimmissa taivutusmuodoissa kolmitavuisia, esi­mer­kik­si käyttiksen. Perus­sanojen kaksi­tavuisuus kuitenkin vaikuttanee siihen, että neli- tai useampi­tavuiset vieras­peräiset sanat usein hahmotetaan yhdys­sanojen tapaisiksi niin, että ensimmäinen osa on kaksi­tavuinen.

Yhdyssanamaisuus näkyy siinäkin, että sana saattaa saada etu- tai takavokaaliset päätteet yhdyssanan tavoin, esi­mer­kik­si karamelli : karamellejä. (Tämä oli aiemminkin tavallinen taivutus, ja nykyisin se on myös hyväksytty.)

Yhdys-merkki kaikkiin yhdys-sanoihin?

Yksinkertainen mutta ongelmallinen ratkaisu

Johdonmukaista olisi, että kaikki yhdyssanat kirjoitettaisiin siten, että yhdysosien raja ilmaistaan esi­mer­kik­si yhdysmerkillä. Tällöin tarkoitan ”aitoja” yhdyssanoja, jättäen ulko­puolel­le sellaiset edellä kuvatut sanat kuin tällainen (tälläinen), joissa yhdysosat ovat eri tavoin sulautuneet toisiinsa ja joita ei äännetä yhdyssanoina.

Tällöin pelkästään kirjoitus­asusta voisi päätellä, miten sanassa on sivu­painollisia tavuja. Tosin yhdys­merkki olisi sen kannalta turha muun muassa kaikissa sellaisissa yhdys­sanoissa, jotka koostuvat kahdesta kaksi­tavuisesta sanasta; sivu­painohan on joka tapauksessa kolmannella tavulla. Olisi kuitenkin sekavaa, jos saman sanan eri muodoista osassa olisi yhdys­merkki, osassa ei, esimerkiksi kivi-talossa, mutta kivitalo.

Periaatteessa nykyiset säännöt sallivat yhdysmerkin käytön sanan rakenteen sel­ven­tä­mi­seen. Tätä voisi äärimmillään tulkita niin, että se sallii yhdysmerkin käytön kaikissa aidoissa yhdys­sanoissa.

Foneemiperiaatteen kannalta yhdys­merkin käyttö yhdys­sanan rakenteen osoittamiseen ei ole ongel­ma­ton. Jos yhdysosien raja aina ilmaistaisiin, niin kirjoitusasusta voisi kyllä päätellä äänneasun painotuksen. Jos yhdyssanan jälkiosan sivupaino on erilainen kuin yhdis­tä­mät­tö­män sanan sivupaino, niin sama pätee kääntäenkin. Mutta jos niin ei kuitenkaan ole, niin äänneasusta ei voisi päätellä, pitääkö kirjoittaa yksiöistä vai yksi-öistä.

Yhdysmerkin järjestelmällinen käyttö johtaisi kyllä nykyistä paljon useammin siihen, että sana näyttää jakautuvan osiin tavalla, joka poikkeaa todellisesta muoto-opillisesta jaosta. Esimerkiksi kirjoitusasu koti-mainen voisi johdattaa ajattelemaan, että sana jakautuu osiin koti ja mainen, joista jälkimmäinen puolestaan koostuu kantasanasta maa ja johtimesta -inen. Rakenne siis olisi koti + (maa + -inen). Oikeampaahan on sanoa, että kyseessä on sanan kotimaa johdos eli rakenne on (koti + maa) + -inen. Haitta lienee kuitenkin vain teoreettinen, ja asu koti-mainen joka tapauksessa vastaa ääntämystä (painotusta), sillä ääntämyshän ei noudattele muoto-opillisten osien rajoja.

Aikaisemmin suomen kirjoituksessa käytettiin yhdysmerkkiä nykyistä yleisemmin. Ehkäpä tässä asiassa taantumus merkitsisi parannusta. Tiedossani ei ole, miksi ylipäänsä yhdys­mer­kin käyttöä vähennettiin.

Toisaalta yhdysmerkin nykyistä paljon laajempi käyttö pidentäisi sanoja. Se myös oudok­sut­tai­si monia, koska ajatellaan, että yhdysmerkkiä saa käyttää vain, kun jokin erityinen sääntö vaatii sitä.

Yhdysmerkin käytön muita vaikutuksia

Yksi käytännön etu olisi, että tieto­kone­ohjelmien tekemät tavutus­virheet loppuisivat lähes kokonaan, sillä ne johtuvat valta­osaltaan siitä, että ohjelma ei tunnista sanaa yhdys­sanaksi. Nykyisin ohjelmat saattavat tuottaa sellaisia kukkasia kuin kansa-nedustaja tai kansane-dustaja taikka mikrop-rosessori.

Ne, jotka vaativat tietokoneohjelmien kehittämistä niin, että ne jakaisivat yhdyssanat eri riveille virheettömästi, eivät luultavasti ymmärrä asian mutkikkuutta. Lisäksi se, että tietokoneita on erittäin hankalaa ohjelmoida jakamaan yhdyssanat oikein, johtuu olennaisesti samasta syystä kuin se, että meidän ihmisten on usein hankalaa hahmottaa yhdyssanat oikein. Vaikka sellainen sana kuin maanomistusolot tietysti hahmottuukin lukijalle lähes aina oikein, niin etenkin jos sana ei ole lukijalle tuttu, hah­mot­ta­mi­seen kuluu aikaa ja ajatustyötä sen verran, että sujuva lukeminen häiriytyy.

Yhdysmerkin käyttö kaikissa yhdyssanoissa helpottaisi myös sanojen jäsentämistä luettaessa. Yhdyssanojen erilleen kirjoittaminen johtunee osittain siitä, että yhdyssanat koetaan vaikeiksi hahmottaa, koska silmä ei näe yhdysosien rajaa. Eihän sitä myöskään korva kuule, mutta korva saa aika hyvän vihjeen sivupainosta.

Yhdysmerkin laajemmalla käytöllä on kuitenkin muukin este kuin se, että sitä vas­tus­tet­tai­siin, koska se olisi ”turha muutos” ja pidentäisi sanoja. Tarkoitan moniosaisten yhdyssanojen jäsentymistä. Jo nykyiset yhdysmerkin käytön säännöt johtavat usein siihen, että yhdyssanan rakenne rikkoutuu, koska yhdysmerkki ei erotakaan sanan pääosia. Esimerkiksi sana tasa-arvovaltuutettu hahmottuu ensi silmäyksellä siten, että siinä on kaksi osaa, tasa ja arvo­val­tuu­tet­tu. Tämä on tietysti vastoin sanan tosiasiallista rakennetta. Puhuttuna sana hahmottuu paremmin, ainakin oikein lausuttuna: selvin sivupaino on tavulla val. Hahmotus­ongelmien takia vanhemmassa kirjallisuudessa meneteltiin joskus E. N. Setälän ohjeen mukaisesti siten, että kuvatunlaisissa tapauksissa jätettiin yhdysmerkki pois; kirjoitettiin siis raja-arvo mutta rajaarvolause.

Yhdysosien raja

Yhdysmerkin käyttö yhdysosien rajalla selventää, että kyseessä on yhdys­sana, mutta myös osoittaa osien rajat. Esimerkiksi kirjain­jono tulosilta voi periaatteessa jäsentyä joko tulo-silta tai tulos-ilta.

Käytännössä sanojen merkitykset tai ainakin lause- ja asia­yhteys auttavat valitsemaan oikean tulkinnan lähes aina. Koska yhdys­merkin käyttö ei ole sääntöjen vaatimaa eikä tavallista, kyseessä on silti poikkeama säännöllisestä kirjoitus­järjestelmästä: ääntämystä ei voi päätellä pelkästä kirjoitus­asusta.

Ääntämysten tulo-silta ja tulos-ilta ero on todellinen, mutta vaikeasti kuvattavissa. Ehkä voidaan sanoa, että sivu­painollisuus alkaa yhdys­osien rajalta, ensimmäisessä tapauksessa siis jo s-äännettä muodostettaessa. Jos sanaa joutuu erityisesti selittämään puhuessaan, saatetaan yhdys­sana lausua niin, että osien välissä on tauko ja ne ääntyvät erillisinä sanoina (”Tarkoitin tulos iltaa, ei tulo siltaa”), mutta normaaliin puheeseen sellainen ei kuulu.

Yhdysmerkin ongelmia

Yhdysmerkkiä käytetään muuhunkin kuin yhdys­sanan osien erottamiseen toisistaan. Siksi yhdys­merkistä ei voi päätellä varmasti, että kyseessä on sana, joka on lausuttava yhdys­sanana.

Yhdysmerkki tavuviivana

Jos rivi päättyy yhdysmerkkiin, ei kirjoitus­asusta ilmene, onko kyseessä sanaan kuuluva yhdys­merkki (kuten sanassa raha-asia) vai sanan eri riveille jakamista osoittava tavu­viiva. Tämä voi vaikuttaa ääntämiseenkin: jos rivin lopussa on pii- ja seuraavan rivin alussa levä, emme voi tietää lause- ja asia­yhteyttä tutkimatta, onko kyseessä piilevä vai pii−levä, vaikka olettaisimme, että tekstissä on käytetty yhdys­merkkiä kaikissa yhdys­sanoissa, jotka muuten voitaisiin lukea väärin.

Puhetapaa osoittava yhdysmerkki

Yhdysmerkkiä käytetään joskus kuvaamaan, että puhuja ääntää pitkän vokaalin venytettynä, yleensä kaksitavuisena (esimerkiksi jaa-a, taikka änkyttäen toistaa tavuja tai tavunalkuja (esimerkiksi vo-vo-voisinkohan). Vaikka on yleensä selvää, että kyseessä ei ole yhdys­sana, voisi yhdys­merkkejä liian yksi­oikoisesti käsittelevä ohjelma tulkita toisin.

Tämä ei välttämättä olisi ongelma puhe­synteesissä, sillä tällaisia yhdys­merkkejä sisältävät sanat lausuttaneen yleensä yhdys­sanan tapaan. Ehkä ne lausutaan jopa sana­liittoina, jolloin sellaiset kirjoitusasut kuin jaa a ja vo vo voisinkohan kuvaisivat ääntämystä.

Yhdyssanat, joiden osina on yhdyssanoja

Monitasoiset yhdyssanat

Yhdyssanaa, jonka osista ainakin toinen on yhdyssana, voidaan kutsua monitasoiseksi yhdyssanaksi. Niiden kirjoittamiseen ja hahmottamiseen liittyy muitakin ongelmia kuin rakenteen särkyminen sellaisissa tapauksissa kuin tasa-arvovaltuutettu. Ongelmien merkitystä lisää se, että monitasoiset yhdyssanat yleistyvät, mihin on useita syitä:

Monitasoiset yhdyssanat voivat olla niin lyhyitä, ettei monitasoisuus juuri haittaa, esimerkiksi työaikalaki. Pitkät moniosaiset yhdyssanat aiheuttavat kuitenkin ongelma hahmottamisessa ja myös ääneen lukemisessa, koska se, miten sanaa pitää painottaa, selviää vasta, kun koko sana on luettu, ja ehkä vasta miettimisen jälkeen.

Voisiko rakenteen osoittaa kirjoituksessa?

Edellä mainittiin, että monitasoisen yhdyssanan osien painotus riippuu sanan rakenteesta. Olisi luonnollista, että rakenne osoitettaisiin myös kirjoituksessa, varsinkin kun se voisi huomattavasti helpottaa sanojen jäsentämistä luettaessa.

Yksi mahdollinen tapa olisi, että ylimmän tason rakenneosat erotettaisiin toisistaan jollaín muulla merkillä kuin yhdys­merkillä, esimerkiksi yhtäläisyys­merkillä Esimerkiksi asu työ-aika=laki ilmaisisi silloin, että yhdys­sana jakautuu osiin työaika ja laki.

Luultavasti ei ole sellaisia sanoja, joiden merkitys riippuisi siitä, millä tavoin monitasoinen yhdyssana jäsennetään. Periaatteessa ne olisivat mahdollisia, mutta käytännössä sanan­muodostus on sellaista, että ongelma vältetään. Joskus esitetty esimerkki ylityönjohtaja tarkoittaa käytännössä yli=työn-johtaja, ei yli-työn=johtaja. Tosin jälkimmäinen olisi sikäli luonteva lukutapa, että mehän luemme vasemmalta oikealle, ja kun on luettu ylityön, tunnistamme tutun sanan. Vasta koko sanan luettuamme huomaamme, että se pitääkin jäsentää toisin.

Käytännössä kielessä siis tuskin mahtuu elämään rinnakkain sellaisia sanoja, jotka erottaa toisistaan vain sivupainojen erilaisuus, jota edes ei nykyisin osoiteta kirjoituksessa. Mutta olennaista on, että jokainen monitasoinen yhdyssana voi jäsentyä vähintään kahdella eri tavalla. Yhdyssanoja muodostetaan suomen kielessä niin joustavasti, usein aivan tilapäiseen käyttöön, että monitulkintaisuus on todellinen ongelma siinä mielessä, että oikean tulkinnan hahmottaminen vie aikaa

Yhdyssana voi tietysti olla niin monitasoinen, että kahden erilaisen merkin käyttökään ei riitä osoittamaan sen koko rakennetta ja painotusta. Onneksi sellaiset sanat ovat melko harvinaisia. Käytännössä riittäisi seuraava sääntö: Yhdyssanan osat erotetaan toisistaan smerkillä, joka on normaalisti yhdys­merkki, mutta yhtäläisyys­merkki silloin, kun ainakin toinen osista on yhdyssana. Tämän mukainen kirjoitusasu tieto-kone=politiikka=komitea olisi yksiselitteinen, samoin harmaa=norjan=hirvi-koira, mutta jäsentäminen vaatii päättelyä: jos yhtäläisyysmerkin jommallakummalla puolella on yhdistämätön sana, niin merkki erottaa yhdyssanan ylimmän tason rakenneosia.

Yksi mahdollisuus olisi sulkumerkkien käyttö matematiikasta tutulla tavalla: ((tietokone)politiikka)komitea olisi yksiselitteinen, samoin harmaa(norjan(hirvikoira)), mutta jäsentäminen vaatii Tämä olisi rakenteen kuvaavaa, mutta ei kovin helppo­lukuista, eikä se suoraan kertoisi paino­suhteita.

Suoremmin ääntämistä kuvaavasti voitaisiin rakennetasot esittää esimerkiksi niin, että 1. tason sivupaino merkittäisiin sanaa (yhdyssanan osaa) edeltävällä yläindeksillä 1, 2. tason sivupaino yläindeksillä 2 jne. Tällöin kirjoitus­asut olisivat sellaisia kuin tieto³kone²politiikka¹komitea ja harmaa¹norjan²hirvi³koira.

Tällaiset asut eivät tietenkään tulisi kyseeseen normaalin kirjoitus­järjestelmän osana, mutta sanojen ja yleensä kielen kuvauksissa ne voivat olla käyttö­kelpoisia.

Rinnasteiset yhdyssanat

Yhdyssanoja vai sanaliittoja?

Kieli­opeissa sanotaan sellaisia ilmauksia kuin laulaja-lauluntekijä rinnasteisiksi yhdys­sanoiksi ja ohjataan kirjoittamaan tämän mukaisesti, mutta aina yhdys­merkkiä käyttäen. Tällainen ilmaus kuitenkin yleensä äännetään kahtena sanana.

Yhdys­merkki ei osoita sanaa välttämättä rinnasteiseksi, sillä yhdys­merkkiä käytetään myös muun­lai­sis­sa yhdyssanoissa, kuten kuu-ukko, Lego-palikka ja drag-artisti.

Rinnasteisiksi sanotaan yhdyssanoja, joiden osat ovat muodoltaan ja merkitykseltään rinnasteisia niin, että kumpikaan ei määritä toista, vaan ne yhdessä määrittävät jotain sanaa tai kuvaavat jotain käsitettä. Esimerkiksi ilmaus laulaja-lauluntekijä N. N. tarkoittaa samaa kuin laulaja, lauluntekijä N. N. tai laulaja ja lauluntekijä N. N..

Isossa suomen kieliopissa käytetään termiä summa­yhdys­sana eli kopulatiivinen yhdys­sana, joka vastaa vanhaa rinnasteisen yhdys­sanan käsitettä. Sen mukaan sellainen sana tavallisesti kirjoitetaan yhdys­merkkiä käyttäen, tai joskus vino­viivaa, tai suoraan yhteen.

Rinnasteisen yhdyssanan käsite ei ole aivan selvärajainen, ja ohjeissa mainitaan useitakin sana­tyyppejä, joiden osat ovat merkitykseltään rinnasteiset, mutta jotka silti kirjoitetaan suoraan yhteen. Tällaisia ovat yhdys­sanat, joiden osat tulkitaan eri­muotoi­sik­si, kuten afroaasialainen; ne ovat yleensä vieras­peräisiä ja kokonaisuutena vieraasta kielestä lainattuja. Lisäksi on joukko sanoja, jotka ovat vakiintuneet suoraan yhteen kirjoittaviksi, kuten hapanimelä. Toisaalta tällaisia sanoja ei äännetä rinnasteisten yhdys­sanojen tavoin, vaan tavallisina yhdys­sanoina (toisen sanan alku­tavulla on vain sivu­paino) tai jopa yhdistämättömänä sanana, kuten Euraasia.

Miksi ei kahdeksi sanaksi?

Koska varsinainen rinnasteinen yhdys­sana ääntyy käytännössä kahtena sanana, olisi johdon­mukaista kirjoittaa se sana­liitoksi: laulaja lauluntekijä. Suomen kielessä pääpainollisuus liittyy olennaisesti sanan ensimmäiseen tavuun, joten selvin ja ainoa tapa osoittaa tavu pääpainolliseksi on nykyisessä kirjoitus­järjestelmässä se, että se on erilleen kirjoitetun sanan alussa. Jostain syystä tähän ei kuitenkaan ole haluttu mennä.

Yksi mahdollisuus olisi käyttää jotakin erikois­merkkiä, jolle ei ole muuta käyttöä sanojen sisällä, kuten et-merkkiä: laulaja&lauluntekijä Tämä olisi kuitenkin foneemi­peri­aatteen kannalta perusteltua vain, jos rinnasteisten yhdyssanojen ääntämyksessa olisi jokin ominaispiirre, joka erottaa ne niin tavallisista yhdyssanoista kuin sanaliitoistakin.

Erilleen kirjoittaminen merkitsisi, että ilmaisua laulaja lauluntekijä ei käsitettäisikään yhdyssanaksi, vaan sanaliitoksi. Sama koskisi esimerkiksi ilmaisuja sini musta valkea, suomalais ruotsalainen ja Itävalta Unkari. (Sen sijaan esimerkiksi mustavalkoinen taitaa loogisesta rinnasteisuudestaan huolimatta olla vakiintunut ääntymään yhtenä sanana.)

Nykyisten kielioppien mukaan sellaiset muodot kuin suomalais eivät esiinny erillisinä sanoina, vaan vain yhdys­sanan alku­osana. Niiden nimitys on nykyisin yleensä yhdysosa­muoto tai yhdyssana­muoto, joten ehkä olisi parempi käyttää sanaa kompositiivi.

Kaksoisnimet

Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi on tähän asti käsitetty myös muun muassa kaksiosaiset sukunimet. Niitä otettiin aluksi käyttöön nimiä suomennettaessa, esi­mer­kik­si Ahlqvist-Oksanen. Nykyisin ne ovat yleisiä siksi, että monet ottavat naimisiin mennessään puolisonsa suku­nimen, mutta käyttävät omaa aiempaa suku­nimeään sen edessä.

Sellaisten yhdistelmänimien kirjoitusasusta ei aiemmin ollut määräyksiä, mutta yleisesti ne kirjoitettiin yhdys­merkillisiksi yhdys­sanoiksi, esimerkiksi Lahtinen-Virta. Käytännössä ne äännetään kaksi­sanaisina.

Nykyisten sääntöjen mukaan yhdistelmä­nimi voidaan kirjoittaa myös kahdeksi sanaksi, kuten Lahtinen Virta, mutta asu on asian­omaisen päätettävä nimeä käyttöön otettaessa. Tämä on luonut uuden epäsäännöllisyyden: nimen äänneasusta ei voi päätellä sen kirjoitus­asua

Erilleen kirjoittamista on kai haluttu välttää siksi, että tuntuisi oudolta, että sukunimi koostuu useasta sanasta. Aina ei olisi edes selvää, mikä sana on etunimeä ja mikä sukunimeä. Ehkäpä takana on myös sellainen tunneseikka, että yhdysviivan voidaan kokea jotenkin yhdistävän nimet kuten avioliitto yhdistää ihmiset. Kielelliseltä kannalta asian pitäisi kuitenkin olla selvä: jos sanassa on pääpaino, se tulisi kirjoittaa itsenäiseksi sanaksi. Nyt asiaa ei kuitenkaan voisi hoitaa vain kielen normeja muuttamalla

Toisentyyppinen kaksoisnimi on sellainen aivan turhaan, mutta kielenhuoltajien tuella on kieleemme tuotu, kokonaisrakenteeseen sopimaton ilmaisumuoto Helsinki-Vantaan lentoasema. Sen luontevin tulkinta olisi, että Helsinki-Vantaa tarkoittaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä paikkaa tai aluetta, jossa sijaitsee lentokenttä. Tarkoitus on ollut sanoa, että kyseessä on Helsingin lentoasema, joka sijaitsee Vantaalla. Koska sana Vantaan on Ilmaisussa pääpainollinen, niin Helsinki-Vantaan pitäisi kirjoittaa kahdeksi eri sanaksi. Sitä ei varmaankaan haluta tehdä, koska ilmaisun omituisuus korostuisi. Kielellisesti oikea, vaikkakaan ei ehkä paras mahdollinen, nimitys olisi Helsingin Vantaan lentoasema. Peräkkäisillä genetiiveillä olisi toki eri merkitykset, mutta sellaista sattuu muutenkin, eikä se oikeuta korvaamaan ensimmäistä genetiiviä kielenvastaisella nominatiivilla. Nykyisin ilmeisesti aika usein puhutaan todella Helsinki-Vantaasta, mikä on valitettava, mutta ymmärrettävä seuraus virallisesta asusta. Jos ilmaisua pitää lyhentää, niin arkikäyttöön sopisi aivan hyvin Helsingin lentoasema tai vanha kunnon Seutula.

Kirjoitusasun sanotaan johtuvan lento­asemien nimeämisen kansain­välisestä käytännöstä. Käytäntö kuitenkin koskee lähinnä koodin­omaisia ilmauksia, joita lento­alalla käytetään joissakin yhteyksissä. Teksteissä ja puheessa käytetään kuitenkin erilaisia muita ilmauksia, yleensä viitaten joko kaupunkiin tai lento­aseman sijainti­paikkaan, harvemmin molempiin yhdessä.

Tulkinnanvaraisia tapauksia

Edellä mainittiin, että selvästi rinnasteisten yhdyssanojen lisäksi on kielessä monia yhdyssanoja, joiden rinnasteisuus on tulkinnanvarainen. Esimerkiksi sinivalkoinen on merkitykseltään selvästi rinnasteinen, mutta ääntyvätkö molempien osien alkutavut pääpainollisina vai onko painotusrakenne samanlainen kuin sanoissa sinivihreä ja sinipunainen? Entä painottuuko sanan punakeltainen eri tavoin sen mukaan, tarkoittaako se ’oranssi’, jolloin sana lienee tulkittava normaaliksi yhdyssanaksi (lähinnä ’punertavan keltainen’), vai ’punaista ja keltaista (erikseen) sisältävä’, jolloin se on rinnasteinen? Näiden välille voisi tehdä eron kirjoituksessakin käyttämällä jälkimmäisessä tapauksessa asua puna keltainen.

Entä miten olisi tulkittava sellaiset ilmaisut kuin Suomi–Ruotsi-maaottelu? Rakennehan on selvästi sellainen, että pääsana on maaottelu ja sitä määrittää rinnasteinen ilmaus, jonka osat erotetaan nyky­sääntöjen mukaan ajatus­viivalla. Painotus on kuitenkin sellainen, että se puoltaisi edellä esitettyjen ajatustemn mukaan kirjoitusasua Suomi Ruotsi maa-ottelu.

Asiallisesti rinnasteisia ovat myös osat puna ja viher yhdyssanassa punavihersokeus. On vaikea sanoa, mikä sanan painotus on ja miten se tulisi kuvata. Jos alkuosa tulkitaan rinnasteiseksi, se tulisi oikeastaan purkaa sanaliitoksi: puna viher ‑sokeus, mikä ei vaikuta oikein luontevalta, etenkään kun viher on

Sanaliitto yhdyssanan osana

Sanaliiton upottaminen yhdyssanan osaksi tuottaa hankaluuksia. Suosituksena on sellainen kirjoitusasu kuin pro gradu -työ, mutta se ei oikein tunnu luontevalta, suosituksen vastaisesti kirjoitetaan melko usein, esimerkiksi pro gradu työ tai pro gradu- työ. On kai ilmeistä, että sanat pro ja gradu ovat molemmat pääpainollisia, ja taitaapa olla myös työ. Jos työ olisi yhdyssanamaisesti sivupainollinen, niin ilmaisu kuulostaisi siltä kuin se olisi kirjoitettu pro gradutyö. Näin saattaa joskus ollakin, ja se ehkä selittäisi sellaisten asujen kuin Antti Chydeniuksentie sitkeyden vastoin kielenhuollon suositusta.

Miksi sitten suositellaan asua pro gradu -työ mutta Antti Chydeniuksen tie? Ensin mainittu on periaatteessa yhdyssana, jälkimmäinen sanaliitto. Painotusrakenne lienee kuitenkin sama. Suositusten taustalla lienee kielenhuoltajien ymmärrettävä halu välttää sanaliittoja, joissa substantiivia määrittää nominatiivissa oleva substantiivi. Ne tuovat herkästi mieleen sellaiset ilmaisut kuin tarjous jauhe liha. Mutta kai tapauksilla on eroa? Suomen kielessä ei vanhastaan ollut yhdyssanoja, joissa määriteosa on sanaliitto. Ehkei niitä olisi ollut syytä kieleemme ottaakaan. Kyseessä on kuitenkin ilmaisutyyppi, joka ei sovi vanhoihin malleihin, joten se olisi voitu ja voitaisiin vieläkin vakiinnuttaa ääntämyksen mukaisesti sanaliittomuotoiseksi: pro gradu työ. Eihän siitä heti näe ilmaisun loogista rakennetta, mutta ei yhdysviivakaan sitä yksikäsitteisesti osoita eikä sitä korva kuule. Aivan eri juttu on, että olisi asiallista hyväksyä viralliseen kielenkäyttöönkin sana gradu ilman lisukkeita.

Sanan alussa olevasta yhdys­merkistä voitaisiin siis luopua. Entä sananloppuinen yhdys­merk­ki, esimerkiksi ilmaisussa maa- ja metsätalous? Senkin päätarkoitus lienee auttaa hahmottamaan ilmaisun looginen rakenne. On kuitenkin mahdollista, että maa- ääntyy eri tavalla kuin maa, koska puhuja ääntää sanan ikään kuin sanan maatalous alkuosana, jolloin voi olla eroa esi­mer­kik­si sävelkulussa ja pitkän vokaalin pituudessa. Nykyinen kirjoitustapa olisi tällöin hyvä säilyttää, mutta kielen ääntämyksen kuvaukseen olisi liitettävä asian­mukai­nen selostus.

Pois jätetyn yhdysosan merkitys

Jos kahdella yhdyssanalla, jotka on yhdistetty rinnastus­konjunktiolla, on sama jälki­osa, voidaan tämä yhteinen osa jättää pois ensimmäisestä yhdys­sanasta. Pois jätetyn osan tilalle kirjoitetaan yhdys­merkki. Esimerkiksi ilmaus omenapuut ja päärynäpuut voidaan kirjoittaa omena- ja päärynäpuut. Yhdys­merkillä ei tällöin liene vaikutusta ääntämiseen, joten kirjoitus­järjestelmä ei tältä osin noudata sellaista ajatusta, että äänne­asusta voidaan päätellä kirjoitus­asu. Yhdys­merkki toki helpottaa ilmauksen jäsentämistä.

On kyllä ajateltavissa, että tällaisissa tapauksissa ensimmäinen sana lausutaan toisin kuin silloin, kun se esiintyy itsenäisenä sanana. Ehkäpä yhdys­sanan alku­osa yleisestikin ääntyy hiukan toisin kuin itsenäinen sana. Tätä ei liene tutkittu.

Jos kahdella yhdyssanalla, jotka on yhdistetty rinnastus­konjunktiolla, on sama alku­osa, voidaan tämä yhteinen osa jättää pois jälkimmäisestä yhdys­sanasta. Pois jätetyn osan tilalle kirjoitetaan tällöinkin yhdys­merkki. Esimerkiksi ilmaus syntymäaika ja syntymäpaikka voidaan kirjoittaa syntymäaika ja ‑paikka. Tällöin ääntämys lienee sellainen, että jäl­kim­mäi­nen sana äännetään sivu­painollisena, siis kuten yhdys­sanan jälki­osa yleensä. Sanan edessä olevalla yhdys­merkillä on siis merkitystä ääntämisen kannalta.

Onko Mustameri yhdyssana?

Edellä käsitelty rinnasteisten yhdyssanojen molempien osien alkutavujen pääpainollisuus lienee kiistaton. Se on myös loogista, koska jos osat ovat merkitykseltään rinnasteisia ja samanarvoisia, on luonnollista, että osilla on yhtäläinen paino.

On myös ilmaisuja, joissa on selvästi määrite ja pääsana, mutta jotka silti saattavat ääntyä siten, että molemmilla osilla on pääpaino. Tällaisten ilmaisujen kirjoitusasu on vaihdellut ja vaih­te­lee. Aina on kirjoitettu yhdyssanaksi Etelä-Suomi, joskin ison alkukirjaimen käyttö on ollut horjuvaa, kun taas sellaisista ilmaisuista kuin Mustameri ovat kielenhuoltajat vasta suhteellisen hiljattain päättäneet, että ne ovat yhdyssanoja. Vaikka tätä suositusta nou­da­tet­tai­siin­kin, taitaa ilmaisu silti useimmiten ääntyä sanaliittona: Musta meri. Toisaalta Varsinais-Suomi ääntynee selvästi yhdyssanana.

Miksi pitäisi kirjoittaa Mustameri? Mieleen tulee pari hyvältä kuulostavaa perustetta:

Kirjoitusasu Mustameri on silti tavallisen ääntämyksen vastainen. Paluu aiempaan asuun Musta meri merkitsisi sen tunnustamista, että ulko­maisten paikan­nimien muodostus voi poiketa koti­maisten nimien muodostuksesta.

Johdonmukaista olisi myös kirjoittaa Etelä Suomi ja Keski Suomi, mutta tätä varmaan pidettäisiin oudompana muutoksena. Sen, että kyseessä on sanaliitto, havaitsee vertaamalla ääntämystä esimerkiksi sanaan keskiarvo; jos sanan Keski-Suomi ääntää samalla tavoin pai­not­taen, tuloksena on ääntämys, joka ei kuulosta normaalilta. Kielen oikukkuuteen kuuluu, että johdos keskisuomalainen on selvä yhdyssana.

Palatkaamme vielä ilmaisuun harmaanorjanhirvikoira. Sitä tuskin luetaan todella yhdyssanana, siis siten, että vain ensimmäisellä tavulla on pääpaino. Eiköhän lukutapa sentään vastaa vanhaa kirjoitusasua harmaa Norjan hirvikoira.

Kun on alettu aiempaa laajemmin suosittaa nimien ja termien kirjoittamista yhdys­sanoiksi, syynä lienee ollut lähinnä se, että yhdyssana on helpompi mieltää terminluonteiseksi nimitykseksi kuin sanaliitto. Saattaisihan harmaa Norjan hirvikoira tarkoittaa yleensä vain hirvikoiraa, jolla on jotakin tekemistä Norjan kanssa ja joka sattuu olemaan väriltään harmaa. Väärinymmärryksen vaara on kuitenkin lähinnä teoreettinen, ja puhutussa kielessä se on joka tapauksessa olemassa.

Kielen oikukkuuteen kuuluu sekin, että saksanpaimenkoira on selvä yhdyssana. Lisäksi se saattaa painottua epäloogisesti, ikään kuin osat olisivat saksanpaimen ja koira, eli tavulla koi on vahvempi sivu­paino kuin tavulla pai. Kielenhuollossa on pitkään ollut ihanteena vakiinnuttaa sanojen asut tyypeittäin. Puhutun kielen todellisuus on kuitenkin usein vakiintunut epäjärjestelmälliselle kannalle. Esimerkiksi rakenteeltaan aivan samanlaisista ilmaisuista osa äännetään yhdyssanoina (saksanpaimenkoira), osa sanaliittoina (Norjan hirvikoira). Ilmaisun yleisyys ja muuttuminen ”läpinäkymättömäksi”, siis pelkäksi nimitykseksi, jonka sisäistä rakennetta ei enää ajatella, tietenkin suosivat yhdyssanana ääntämistä.

Pyrkimys osoittaa ilmaisut terminluonteisiksi yhteen kirjoittamalla on sikäli ymmärrettävä, että kielessä on vanhastaan sellaisia tapauksia kuin talonpoika ja talon poika. Niissä yhteen ja erikseen kirjoittamisen eroa kuitenkin vastaa todellinen ero ääntämyksessä.

Kielessämme ei ole mitään yleispätevää tapaa osoittaa, milloin sanoista muodostettu ilmaisu on terminluonteinen nimi ja milloin taas sen merkitys johtuu suoraan osien merkityksistä. Esimerkiksi mikään sanojen petokala ja luukala kirjoitus- tai äänneasussa ei paljasta, että ensimmäinen on ”läpinäkyvä” yhdyssana, jonka merkitys johtuu suoraan yhdysosien merkityksestä, kun taas toinen on terminluonteinen, täsmällisesti määritelty nimitys

Muita suprasegmentaalisia kysymyksiä

Pääpaino

Pääpaino yleensä alkutavulla

Suomen kielessä perussääntö sanojen painotuksesta on hyvin yksinkertainen: pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla. Tämä on merkittävää ainakin seuraavista syistä:

Poikkeuksellisia pääpainoja

Aivan poikkeukseton ei pääpainosääntö ole. Vieraissa nimissä ja sitaattilainoissa voi pää­paino joskus olla alku­kielen mukainen. Ne eivät kuitenkaan ole varsinaisia poikkeuksia suomen kielen painotukseen. Varsinaisia poikkeuksia ovat seuraavat:

Pääpainon merkitseminen

Suomen kielen kirjoitus­järjestelmään ei ole otettu mitään tapaa ilmaista, että pääpaino sijaitsee poikkeuksellisesti muulla tavulla kuin ensimmäisellä. Jos tavallisessa kirjoituksessa on tarvetta sellaiseen, akuutti aksenti pääpainollisen vokaalin päällä lienee käytännöllisin ratkaisu. Esimerkiksi kirjoitus­asulla ”kiitós” voitaisiin osoittaa painon sijaitseminen lopputavulla.

Muitakin merkintätapoja on käytetty, kuten pää­pai­nol­li­sen tavun kursivointi tai lihavointi, esimerkiksi ”kiitos” tai ”kiitos”.

Lauseen rakenne puheessa ja kirjoituksessa

Kirjoitetun kielen sanaväliä ei yleensä vastaa tauko puheessa, ei ainakaan mainittava. Suomen­ielisestä puheesta sanat erottuvat toisistaan lähinnä sillä perusteella, että sana alkaa aina pääpainollisella tavulla.

Puheessa sanojen äänneasut yleensä vaikuttavat toisiinsa ja jopa sulautuvat yhteen yli sananrajojen. Suomea voitaisiin ja olisi ääntämisen kannalta luonnollisempaakin kirjoittaa ilman sananrajoja, kuten kreikkaa ja latinaa kirjoitettiin antiikin aikana, kunhan tavurajat tarvittaessa merkittäisiin ja pääpaino osoitettaisiin esimerkiksi painollisen vokaalin päällä olevalla merkillä. Käytännössä sellaiseen ei kannata mennä, mutta on tärkeää huomata, että kirjoituksen sanojen välejä eivät vastaa tauot puheessa. Taukoja voi olla lauseiden välissä, joskus myös pitkän lauseen osien välillä.

Lisäksi kirjoituksessa esiintyy ilmiöitä, joilla ei ole mitenkään suoraa vastinetta puheessa, kuten välimerkkejä ja versaalin (isojen kirjainten) käyttöä. Pistettä, kysymysmerkkiä ja huutomerkkiä vastaa yleensä tauko, mutta ei mitenkään välttämättä pilkkua. Melko tavallista on esimerkiksi pilkun käyttö sellaisissa rakenteissa kuin sekä Suomi, että Ruotsi.

Kirjoitetusta tekstistä ei siis voi pelkästään sanavälien ja väli­merkkien perusteella päätellä, miten sen lausumisessa on tavallista tai luonnollista pitää taukoja. Vastaavasti ei puheen tauotuksesta voi päätellä, miten sen kirjoitetussa asussa olisi käytettävä sana­välejä ja väli­merkkejä.

Suomen kielen pilkutussääntöjen tarkoitus on ilmaista virkkeiden ja lauseiden rakennetta, ei osoittaa taukoja. Saattaisi olla hyödyllistä ja mahdollista pilkutus­sääntöjä joiltakin osin tauko­pilkutuksen suuntaan. Erityisesti pitkähkön lauseenvastikkeen erottaminen pilkulla voisi olla perustellumpaa kuin pilkun käyttö lyhyen sivulauseen edessä.

Joskus saatetaan haluta erityisesti osoittaa puheen tauot kirjoituksessa, esimerkiksi paperista pidettävän puheen tueksi tai puhutun kielen litteroinnissa. Tällöin on selvintä käyttää merkintöjä, jotka eivät voi sekoittua kirjoituksen tavallisiin väli­merkkeihin. Esimerkiksi Ison suomen kieli­opin merkinnöissä tauko osoitetaan merkinnällä ”(.)” tai tarkemmin niin, että pisteen tilalla on tauon kesto sekunteina, esimerkiksi ”(1)”.

Niin sanottu iso välimerkki eli piste, kysymys­merkki tai ajatus­viiva merkitsee yleensä jonkin­laista taukoa. Kysymysmerkkiin päättyvä virke saatetaan lukea toisella tavalla kuin pisteeseen päättyvä. Sävelkulku voi olla lopussa nouseva. Huuto­merkki osoittaa huu­dah­dus­ta, mutta tämä voi toteutua eri tavoin. Ajatus­viiva välimerkkinä saattaa aiheuttaa pienen tauon luettaessa. Kaiken kaikkiaan väli­merkit voivat jollain tapaa heijastua ääntämykseen, mutta eivät millään yksinkertaisella tavalla.

Tavurajan osoittaminen vokaalien välillä

Heittomerkki identtisten vokaalien välissä

Heittomerkin käyttöä sellaisissa sanoissa kuin ruo’on voi perustella sillä, että se osoittaa tavurajan. Tavurajaa ei kuitenkaan yleensä osoiteta kirjoituksessa, paitsi sikäli, että yhdys­sanassa yhdys­merkki voi osoittaa osien rajan, joka on tietysti samalla tavu­raja.

Miksi tavuraja osoitetaan kahden identtisen vokaalin välissä, mutta ei muutoin? Sana ruo’on ei voisi sekoittua mihinkään muuhun sanaan, vaikka tavuraja jätettäisiin mer­kit­se­mät­tä. Sen sijaan tavurajaa ei useinkaan osoiteta sellaisissa sanoissa kuin hauista, joissa tavurajan sijainnilla on erotteleva vaikutus eli foneemin luonne: kyseessähän voi olla joko hauki- tai haku-sanan muoto. (Toki se voi olla myös hauis-sanan muoto, mutta silloin ääntämys ei kai eroa hauki-sanan muodosta.)

Laajempi heittomerkin käyttö

Säännöt ovat vaihtelevin sanamuodoin ja sävyin sallineet heitto­merkin käytön kahden eri vokaalinkin välillä. (Ks. Suomen kielen normien muutoksia, kohta Heitto­merkki vokaali­yhdistelmää selventämässä: ha’uissa.)

Selkein menettely olisi, että tavuraja osoitetaan aina heittomerkillä, jos sanassa on peräkkäin kolme vokaalimerkkiä, olipa niiden joukossa keskenään samanlaisia tai ei. Kirjoittaisimme siis hau’ista tai ha’uista ja toisaalta ka’oottinen. Tämä kuitenkin vaikuttaisi moniin tavallisiin sanoihin, joissa tuskin on hahmotus­vaikeuksia; kirjoitus­asut kau’an ja ai’on varmaan oudoksuttaisivat.

Selvyyden vaatimat heittomerkit

Vaihtoehtoinen, mutkikkaampi, mutta ehkä käytännöllisempi ratkaisu olisi seuraava: Jos sanassa on peräkkäin kolme vokaalimerkkiä, niin heittomerkkiä käytetään tavurajan osoittamiseen, ellei tilanne ole jokin seuraavista:

Tällöin tavurajan sijainti olisi aina pääteltävissä yksin­kertaisten sääntöjen mukaan.

Täten siis käytettäisiin heittomerkkiä esimerkiksi sanoissa ko’oissa ja ruo’on kuten nykyistenkin sääntöjen mukaan, mutta järjestelmällisesti myös sellaisissa sanoissa kuin ha’uissa, ra’oissa ja li’oissa.

Tämäkin on melko epärealistinen ajatus, mutta mahdollista olisi ehkä lisätä sääntöihin se, että heitto­merkkiä käytetään tavu­rajan osoittamiseen kolmen kirjaimen yhdistelmässä, jos sana (myös sen ääntämys) olisi muutoin kaksi­selitteinen. Tämä koskisi melko harvoja tapauksia, kuten edellä mainittu ha’uista, hau’ista.

Neljän vokaalin yhdistelmät

Jos peräkkäin on neljä vokaalimerkkiä (esi­mer­kik­si liioissa, ruo’oissa ), niin tilanne lienee aina se, että kaksi ensimmäistä kuuluvat keskenään samaan tavuun (ja ääntyvät pitkänä vokaalina tai diftongina), samoin kaksi jälkimmäistä. Tavurajaa ei siis tarvitsisi merkitä ollenkaan.

Mistä kolmen vokaalin yhdistelmiä syntyy?

Useimmat kolmen konsonantin yhdistelmät johtuvat k:n aste­vaihtelusta ja siitä, että puheessa tällöin usein esiintyvää j- tai v-äännettä ei merkitä, kuten kohdassa Kauas, kauvemmas vai ihan kauvvimmas? kuvattiin. Jos ne merkittäisiin, tavurajasta ei olisi epäselvyyttä eikä heitto­merkkiä tarvittaisi, vaan esimerkiksi asun rei’issä sijasta kirjoitettaisiin reijissä.

Onko sanassa ”keon” diftongi?

Edellisessä kohdassa käsiteltiin tavu­rajaa kolmen peräkkäisen vokaalin tapauksessa. Tässä tarkastellaan sitä, milloin kaksi peräkkäistä vokaalia muodostavat diftongin ja milloin ne kuuluvat eri tavuihin. Kieliopit ja kielenoppaat tuntuvat esittävän asian kierrellen kaarrellen. Ehkä syynä on se, että ei todellakaan tiedetä, äännetäänkö sellaiset sanat kuin keon yksi- vai kaksitavuisina, ja lisäksi ääntämys voi vaihdella. Joku ehkä ääntää sanan hien yksitavuisena, joku kaksitavuisena, mahdollisesti ajatellen sitä, että vokaalienvälisen k:n kato astevaihtelussa (hiki : hien) ei saisi muuttaa tavumäärää. Asia voi olla ongelmallinen etenkin niille, jotka haluvat puhua luontevaa suomea, vaikka suomi ei ole heidän äidinkielensä.

Diftongin käsite

Voidaan myös kysyä, miten havaittava ero diftongin ja kahden erillisen vokaalin välillä on. Diftongihan voidaan kuvata äänteenä tai äänneyhdistelmänä, jossa aletaan ääntää jotakin vokaalia ja ääntämys sitten muuttuu toiseksi vokaaliksi, liukuen, ilman selviä vaiheita tai rajoja. Voiko vokaalia seurata suoraan toinen liukumatta ilman, että välissä on jonkin­lainen katkos ilma­virrassa – siis jonkin­lainen konsonantti?

Diftongin ja kahden erillisen vokaalin ero tuleekin selvästi esille oikeastaan vain silloin, kun vokaalien kuuluminen samaan tavuun tai eri tavuihin vaikuttaa sanan kokonais­raken­tee­seen havaittavalla tavalla. Niinpä se, äännetäänkö sana pelas­tau­tua diftongillisena vai ei, ilmenee lähinnä sivupainon sijainnista: jos a ja sitä seuraava u kuu­lui­si­vat eri tavuihin, sanan kolmas tavu olisi lyhyt (ta), jolloin yleisen sivupainosäännön mukaan sivupaino tulisi sitä seuraavalle tavulle (u).

Diftongikäsitteen laajentuminen

Vanhojen kielioppien mukaan suomen diftongit ovat ei öi äi oi ai ey öy äy eu ou au yi ui iy iu. Nykyisin tulkinta on laveampi; muitakin diftongeja voi olla toisaalta k:n aste­vaihtelun takia (esimerkiksi haen), toisaalta vieras­peräisissä sanoissa (esimerkiksi piano). Iso suomen kieli­oppi kuvailee tätä (§ 22), mutta ei esitä luetteloa mahdollisista diftongeista eikä yleisiä sääntöjä, josta voisi päätellä, mitkä diftongit ovat mahdollisia. Ilmeisesti jopa vokaali­sointua rikkovia diftongeja voi esiintyä (esimerkiksi sanassa hyasintti).

Tavurajan merkitys

Tavurajalla ei yleensä liene foneeminluonteista merkitystä yhdistämättömissä sanoissa. Voisi kuitenkin kuvitella, että esi­mer­kik­si lainasanan tao genetiivi taon ääntyisi eri tavalla (yksi­tavui­se­na) kuin takoa-verbin muoto taon, johon voi ajatella tavu­rajan: aste­vaihtelussa k katoaa, mutta ei tavu­raja. Pitäisikö siis jälkimmäinen sana kirjoittaa aiemmin käytettyyn tapaan ta’on?

Vaikka siis foneemiperiaatteen ei voi sanoa vaativan tavu­rajan merkitsemistä, merkitseminen auttaisi kielen­oppijoita ja olisi omiaan edistämään ääntämisen yhtenäisyyttä. Äärimmäistä merkitsemistä olisi, että osoitettaisiin jollakin yhtenäisellä tavalla, milloin peräkkäiset vokaalit muodostavat diftongin ja milloin eivät. Nykyisinhän säännöt ovat varsin mutkikkaat, joskaan suomea äidinkielenään oppineet eivät yleensä sellaisia sääntöjä tarvitse, vaan osaavat asian ”vaistomaisesti”. Suomea muutoin oppiville asia voi olla varsin ongelmallinen. Siihen ei ehkä siksi ole kiinnitetty paljoakaan huomiota, että väärä ääntämys tuskin koskaan häiritsee ymmärtämistä. Lisäksi kuten edellä mainittiin ääntämys vaihtelee etenkin silloin, kun kaksi vokaalia on peräkkäin astevaihtelun (k:n kadon) takia.

Yksinkertainen menettely olisi, että kahden vokaalin välissä on aina heittomerkki, jos ne eivät kuulu samaan tavuun (esi­mer­kik­si usko’a). Toinen vaihto­ehto olisi, että kahden vokaalin kuuluminen samaan tavuun aina osoitettaisiin jollakin kirjoituksessa näkyvällä tavalla. Kumpikin vaikuttaisi hyvin moniin sanoihin eikä varmaankaan olisi useimpien suomenpuhujien mielestä mitenkään tarpeellista.

Diftongit ensitavua kauempana

Vanhojen kielioppien mukaan yhdistämättömässä sanassa ei esiinny muualla kuin ensimmäisessä tavussa muita vokaaleja kuin i-, u- ja y-loppuisia. Tämä sääntö ei kerro, ovatko kaikki i- ja u-loppuiset vokaaliyhdistelmät diftongeja. Tavallisin ääntämys lienee sellainen, että sanassa rakkaus ei ole diftongia, mutta sen taivutusmuodossa rakkauden on. Tällaiset ilmiöt ovat oikeastaan sanojen taivutuskaavoihinkin vaikuttavia asioita.

Vierasperäisissä sanoissa on sellaisia tapauksia kuin ateismi: i-kirjain ei muodosta diftongia edeltävän vokaalin kanssa. Tätä ei voi päätellä kirjoitus­asusta eikä yleisistä säännöistä, vaan ääntämys vain on muodostunut tällaiseksi, ehkä siksi, että ääntämys [a.teis.mi] on hankala (lyhyiden tavujen välissä pitkä painoton tavu) ja [a.te.is.mi] paljon helpompi.

Toisaalta toisessa ja myöhemmissä tavuissa on muutamia säännön kieltämiä diftongeja, ainakin sanassa lampuoti ja -niekka-loppuisissa sanoissa. Lisäksi yhdyssanan jälkiosassa tietysti voi olla mitä hyvänsä diftongeja, joita kielessä ylipäänsä on. Tässä on yksi syy, jonka takia yhdyssanat olisi hyvö kirjoituksessa selvästi osoittaa yhdyssanoiksi: lukija ei aina tiedä tai huomaa, että kyseessä on yhdyssana, ja lukee siksi diftongin kahdeksi erilliseksi vokaaliksi.

Tavurajojen osoittaminen

Kun halutaan kirjoituksessa esittää tavurajat esimerkiksi lukemisen opetuksessa tai kieli­tieteessä sanoja kuvattaessa käytetään usein yhdys­merkkiä, esimerkiksi va-li-tet-ta-va. Yhdys­merkki tarkoittaa normaalissa kirjoituksessa kuitenkin yhdys­osien rajaa. Muun muassa kansain­välisessä foneettisessa aakkostossa (IPA) ja Isossa suomen kieli­opissa käytetään pistettä, esimerkiksi va.li.tet.ta.va. Etuna on, että sanan­sisäistä pistettä ei käytetä suomen normaalissa kirjoituksessa.

Esimerkiksi sanakirjoissa ja termisanastoissa voi olla perusteltua osoittaa ääntämyksen tavu­rakenne, jos se poikkeaa yleisistä säännöistä. Tällöin on selvintä käyttää edellä mainittua piste­merkintää haka­sulkeiden sisällä, koska haka­sulkeilla usein osoitetaan, että kyse on ääntämistiedosta eikä sanan normaalista kirjoitusasusta. Esimerkki: ateismi [a-te-is-mi].

Etenkin jos sanan kirjoitusasu sisältää vieraita kirjaimia, jotka ovat konsonantti­yhdistelmien merkkejä, voi olla välttämätöntä esittää ääntämys erillisenä. eikä yrittää osoittaa tavu­rajoja merkinnöillä normaalin kirjoitus­asun sisällä. Esimerkiksi nimen Alexander foneettista tavu­rakennetta ei voi esittää kirjoituksessa Kielikello-lehdessä julkaistussa ohjeessa Alexander-nimen tavutus on kuitenkin päädytty outoon ratkaisuun:

Etenkin varhaiskasvatuksessa sanojen rytmittämistä harjoitellaan myös taputus- tai hyppimis­leikkien avulla, suullisesti. Sellaisessa tilanteessa ääneen lausuttaessa Alexander-nimellä on suomeksi kaksi mahdollista rytmitystä: ”a-lek-san-der” ja ”a-le-ksan-der”.

Rytmitys, jossa sanansisäinen tavu (yhdistämättömässä sanassa) alkaa ks-yhdistelmällä, on tietysti mahdoton suomessa.

Muita kirjoittamisen kysymyksiä

Loppuheiton merkitsemisestä

Aiemmin oli tapana merkitä vokaalin loppuheitto heittomerkillä. Niin tehtiin varsinkin runoudessa silloin, kun kyse on sanasta, joka yleensä esiintyy ilman loppuheittoa: Se aik’ ol’ ajoist’ ankarin. Tarkoituksena oli ehkä auttaa lukijaa hahmottamaan, mistä sanasta on kyse. Toinen vaihto­ehto on jonkin­lainen huono oma­tunto siitä, että sanasta on jätetty kirjain pois.

Loppuheittoa merkittäessä saattoi sanan loppuun tulla kaksoiskonsonantti, esimerkiksi kell’ (kellä). Tällöin ääntämyksessä on kaksois­konsonantti silloin, kun seuraa ilman taukoa vokaali­alkuinen sana, esimerkiksi kell’ onni, muuten ei.

Nykyisin heittomerkkiä ei juuri käytetä loppu­heiton osoittamiseen. Tätä kuvaa koosteen Suomen kielen normien muutoksia kohta Heittomerkki loppuheiton merkkinä

Heittomerkki ei tietenkään osoita mitään äännettä. Siitä luopuminen on ollut foneemi­peri­aatteen mukaista siinä mielessä, että kun sitä käytettiin, äänneasusta sinänsä (ilman sanojen tulkintaa) ei voinut päätellä kirjoitus­asua: ei voinut tietää, kuuluuko sanaan heitto­merkki.

Toisaalta ei ole selvää, miten loppu­heittoiset sanat pitäisi kirjoittaa silloin, kun loppu­vokaalin edellä on kaksois­konsonantti. Yleensä ilmeisesti silloin kirjoitetaan vain yksi konso­nant­ti, esimerkiksi kel (kellä) ja mis (missä). Tällöin on se ongelma, että sanan kirjoitus­asusta yksinään ei voi päätellä äänneasua; esimerkiksi mis se on ääntyy kirjoitus­asun mukai­ses­ti, mutta mis on ääntynee yleensä kaksois­konsonantillisena [misson], mikä puoltaisi kirjoitus­asua miss on.

Sellaisissa yhdyssanoissa kuin parast’aikaa ja yht’äkkiä ei heittomerkkiä nykyisin enää yleensä käytetä. Tästä seuraa ongelma, jos jos ääntämys on sellainen, että yhdysosien raja on tavuraja. Aiemmin heitto­merkin saattoi ajatella osoittavan tämän. Toisaalta yleistä yhdys­osien raja osoitetaan (tarvittaessa) yleisten sääntöjen mukaan yhdys­merkillä, mikä merkitsisi kirjoitusasuja parast-aikaa ja yht-äkkiä. Toisaalta jos yhdysosat ovat sulautuneet toisiinsa niin, että tavuraja on siirtynyt eli tavurakenne on esimerkiksi yh-täk-kiä, ja lisäksi jälkiosan ensi tavulta on hävinnyt sivupaino, niin nykyiset kirjoitusasut, kuten yhtäkkiä, ovat foneemi­periaatteen mukaisia.

Sääntöjen mukaan tällaisia sanoja kuitenkin käsitellään yhdys­sanoina tavutuksen kannalta. Jaetaan esimerkiksi yht-äkkiä, mutta ei yh-täkkiä.

Symboleja tekstissä: sata euroa, 100 € vai 100 EUR?

Symbolit vastakohtana sanoille

Kaunokirjallinen teksti koostuu lähes yksinomaan kirjaimin kirjoitetuista sanoista, sana­väleis­tä ja välimerkeistä. Muunlaisissa teksteissä, etenkin tieteellisissä ja teknisissä, käytetään sanojen asemesta myös monenlaisia symboleita. Tietysti sanatkin ovat symboleja, mutta seuraavassa tarkoitan symbolilla tekstissä olevaa merkintää, jota ei lueta samojen sääntöjen mukaan kuin tavallisia sanoja.

Symboli voi kyllä esittää sanaa, mutta kirjoitettuna muuten kuin sanan äänteitä esittävillä kirjaimilla. Esimerkiksi merkin ”§” voi sanoa esittävän sanaa pykälä.

Käsitteeseen siis sisältyy, että symbolien käyttö väistämättä merkitsee poikkeamista foneemi­peri­aatteesta. Symboleja tietysti tarvitaan. Suomen kielessä ne voivat aiheuttaa erityisiä ongelmia siksi, että niihin on voitava liittää taivutus­päätteitä.

Lyhenteitä ja tunnuksia

Symboli voi olla kirjainjono, mutta sellainen, jota ei lueta ollenkaan foneemiperiaatteen mukaan, vaan kirjain­lyhenteenä kirjaimittain eli sanomalla kirjainten nimet peräkkäin (VTKK luetaan [vee tee koo koo]). Tavallisesti kyseessä on alku­kirjain­lyhenne, eli se on muodostettu sanojen alkukirjaimista.

Symboli voi olla myös lyhenne tai tunnus, joka lukijan pitää osata ”avata” jonkin koodiston mukaan. Esimerkiksi mmluetaan [millimetri(ä)], mm. luetaan [muun muassa] ja MM luetaan [mailmanmestaruus]. Eri aloilla ja eri asia­yhteyksissä voi olla erilaisia koodistoja, joten aivan sama lyhenne tai tunnus voi vaatia erilaisia luku­tapoja. Esimerkiksi IL tarkoittaa lehdistä puhuttaessa Iltalehteä, laitoksista puhuttaessa Ilmatieteen laitosta ja kansain­välisenä maa­tunnuksena Israelia.

Symbolit saattavat myös sisältää aivan muita merkkejä kuin kirjaimia. Esi­mer­kik­si © luetaan [kopirait] tai [tekijänoikeus], ja a + b luetaan [aa plus bee]. Myös numerot ovat symboleita, ja luku­tapa riippuu teksti­yhteydestä ja lukijan harkinnastakin; esimerkiksi 505 voidaan lukea viisisataaviisi tai viisi nolla viisi.

Alkukirjainlyhenteen lukutavat

Alkukirjainlyhenne voidaan periaatteessa lukea kolmella tavalla (tässä esimerkkinä entisen pankin nimen lyhenne SYP):

Mikään itse lyhenteessä ei kerro tarkoitettua luku­tapaa. Lyhenteeseen liitetty taivutus­pääte saattaa joissakin tapauksissa antaa vihjeen luku­tavasta. Lyhenne saattaa olla sellainen, että sen lukeminen sanana ei ole mielekästä, esimerkiksi pelkästään konsonanteista koostuva. Tämä on kuitenkin tulkinnan­varaista, ja sana lukeminen voi olla ”luovaa”; esimerkiksi lyhenne EBCDIC lausutaan usein [ebsdik], vaikka missään kielessä c-kirjain ei äänny s-äänteenä konsonantin edellä.

Taivutuspäätteen merkitseminen riippuu ainakin periaatteessa lukutavasta, koska se puolestaan vaikuttaa siihen, mikä on taivutuspäätteen asu:

Lyhenteiden avaaminen luettaessa ja sen mukainen päätteen merkitseminen on harvinaista. Jos todella halutaan, että tekstiä luettaessa sanotaan Suomen Yhdyspankissa, niin yleensä myös kirjoitetaan näin.

Kokonaan versaalilla kirjoitetut lyhenteet luetaan usein kirjaimittain, mutta versaalin käyttö yksinään ei riitä osoittamaan luku­tapaa. Esimerkiksi HUS luetaan sanana, [hus], ja USA luetaan vaihtelevasti joko kirjaimittain [uu ess aa] tai (lähinnä arki­kielessä) sanana [usa].

Lyhenteestä sanaksi

Jos lyhenne luetaan aina tai yleisimmin sanan tavoin, voidaan jo puhua lyhenne­sanasta. Voi tapahtua, että alku­peräisestä nimestä luovutaan ja lyhenne­sana otetaan uudeksi nimeksi tai uuden nimen osaksi. Näin voi käydä silloinkin, kun lyhenne luetaan kirjaimittain. Esimerkiksi VR oli alkujaan nimen Valtion­rauta­tiet lyhenne, mutta vanhaa nimeä ei enää käytetä, ja yhtymän nimessä VR-Yhtymä osa VR voidaan lukea vain [vee är].

Lyhenne esim. luetaan usein ”sellaisenaan” eikä avattuna sanaksi esimerkiksi. Se voisi kehittyä sanaksi, joka sitten tietysti kirjoitettaisiin ilman pistettä (esim).

Kirjainten nimet

Kirjaimen nimenä käytetään kirjoituksessa yleisimmin kirjainta itseään eikä sen äänneasua, siis esi­mer­kik­si c eikä see. Molempia käytäntöjä voidaan perustella. Jälkimmäinen olisi foneemi­periaatteen mukainen, ja se on käytännöllisempi taivutusmuodoissa, esimerkiksi seetä eikä c:tä.

Jos kirjaimen nimi kirjoitetaan äänne­asun mukaan, olisi konsonanttiin loppuvat nimet perusteltua kirjoittaa eri tavoin sen mukaan, alkaako seuraava sana vokaalilla. Esimerkiksi s-kirjaimen nimi on äs tai ässä, mutta jos mainitaan peräkkäin s- ja a-kirjain, niin lyhyempää nimeä käytettäessä äänne­asun mukaista olisi kirjoittaa äss aa.

Päätteiden merkitseminen

Taivutuspäätteiden liittäminen sellaisiin kirjoitetun kielen ilmaisuihin, joita ei lueta normaalien sanojen tapaan, tuottaa usein hankaluuksia sekä kirjoittajalle että lukijalle. Perus­sääntöhän on, että ilmaisuun liitetään kaksoispiste ja sen jälkeen taivutuspääte, esimerkiksi USA:ssa.

Jos kuitenkin päätteeseen kuuluu vokaalin pidentymä, kirjoitetaan kaksi vokaalimerkkiä, vaikka niistä oikeastaan ensimmäinen kuuluu sanan vartaloon. Tällainen tilanne voi esiintyä partitiivissa ja illatiivissa, esi­mer­kik­si x:ää, IBM:ään.

Säännöt voivat olla hankalia sekä kirjoittajille että lukijoille. Kirjoittajan on tunnistettava, mikä ilmauksessa on päätettä, eikä tämä suinkaan aina ole selvää. Ääntämyksen ja kirjoituksen suhde on usein mutkikas, ja se riippuu myös ilmauksen perus­muodon äänne­asusta, jota ei voi pelkistä kirjoitus­merkeistä päätellä. Esimerkiksi lyhenteen IBM normaali äänne­asu on [ii bee äm], mutta taivutettua muotoa luettaessa on osattava tulkita, että viimeinen kirjain ääntyykin tässä [ämmä]. Siihen liitetään merkitty pääte ään ottaen huomioon edellä mainittu sääntö pitkän vokaalin merkinnästä, jolloin päädytään asuun [ii bee ämmään].

Numerot symboleina

Myös numeroita voi pitää symboleina: ne eivät tarkoita äänteitä, vaan numero tai numeroiden jono luetaan yleensö luku­sanoja käyttäen. Tämä on suurelta osin säännöllistä, joskin säännöt ovat melko mutkikkaat.

Lisäksi vain osa numero­jonoista luetaan luku­sanoina, osa (esimerkiksi puhelin­numerot) luettelemalla numerot peräkkäin; esimerkiksi 123 voidaan lukea [satakaksikymmentäkolme] tai [yksi kaksi kolme].

Erityisen poikkeaman säännöllisyydestä aiheuttaa se, että numero­jono (tai numero­jono, jota seuraa piste) luetaan lause­yhteyden mukaan joko perus­muodossa olevana luku­sanana tai sellaisena, jonka sija­muodon määrää seuraava sana. Esimerkiksi 11 luetaan yleensä [viisitoista], mutta ilmauksessa 11 tapauksessa se luetaan [viidessätoista]. Tästä on se poikkeus, että partitiivin pääte merkitään aina, esimerkiksi 11:tä tapausta [yhtätoista tapausta]; ilmaus 11 tapausta luettaisiin [yhtätoista tapausta].

Poikkeama johtuu siitä, että on haluttu helpottaa lukuja sisältävien ilmausten kirjoittamista. Luku­sanoja käytetään hyvin usein niin, että ne ovat samassa sijassa kuin seuraava sana, jota luku määrittää, esimerkiksi sadalla eurolla ja kahdelletoista hengelle. Päätteiden järjestelmällinen merkitseminen tuottaisi sellaisia ilmauksia kuin 100:lla eurolla ja 12:lle hengelle. Yleensä normien mukaiset asut 100 eurolla ja 12 hengelle ovat vaikeuksitta luettavissa, vaikka kirjoituksen ja ääntämisen suhde on hyvinkin epäsäännöllinen.

Joissakin tapauksissa kirjoitettua tekstiä on vaikea lukea siksi, ettei ole ilmeistä, tarkoittaako numero­merkintä luku­sanaa, joka on seuraavan sanan mukaisessa sija­muodossa. Joskus 100 eurolla onkin lause­yhteydessä, jossa se on luettava [sata eurolla]. Kirjoitus­järjestelmässä ei kuitenkaan ole tapaa ilmaista, että numerot on luettava taivuttamattomana lukuna.

Joukko ongelmia vältettäisiin ja kirjoitus saataisiin paremmin ääntämistä vastaavaksi, jos numeroin merkittyyn lukuun aina liitettäisiin taivutus­pääte, paitsi tietysti silloin, kun numerot on luettava perus­muotoisena lukuna. Tämä ei kuitenkaan ole realistinen ajatus, mutta voi kysyä, olisiko joissakin tilanteissa parempi merkitä pääte tyyliin 100:lla eurolla. Ei ole aivan selvää, sallivatko normit sen. Voidaan nimittäin tulkita, että säännöt vain sallivat päätteen merkinnän pois jättämisen, eivät vaadi sitä.

Kun numerot on luettava järjestyslukuna, merkitään kaksois­pisteen jälkeen sekä järjestys­luvun tunnus että sija­pääte, esimerkiksi 8:nneksi [kahdeksanneksi]. Tällaiset merkinnät ovat hankalia kirjoittaa ja lukea, ja nykyisin esimerkiksi sellainen ilmaus kuin kahdeksanneksi paras kirjoitetaan lyhyesti 8. paras, vaikka tämä ei olekaan sääntöjen mukaista.

Joissakin tapauksissa lukuilmaus voidaan tulkita kahdella tavalla. Esimerkiksi 6:tta luetaan [kuudetta], joka voi olla perus­luvun kuusi abessiivi (’ilman kuutta’) tai järjestys­luvun kuudes partitiivi. Tässä siis merkitykset ovat erilaisia, mutta luku­tapa sama. Sen sijaan 3:tta voidaan lukea joko [kolmetta] (perusluvun abessiivi) tai [kolmatta] (järjestys­luvun partitiivi). Käytännössä abessiivit ovat harvinaisuuksia, joten tulkinta on yleensä selvä.

Roomalaiset numerot aiheuttavat oman ongelmansa, koska niissä käytetyt merkit ovat myös versaali­kirjaimia. Esimerkiksi II voi olla myös nimi Ii versaaleilla kirjoitettuna tai alku­kirjain­lyhenne. Tästä on aiheutunut todellisia ongelmia, kun navigaattori­ohjelmat saattavat sanoa [olet tiellä kehä ii] eikä [olet tiellä kehä kaksi].

Gemena ja versaali

Foneemiperiaatteen kannalta gemenan ja versaalin (isojen ja pienten kirjainten) välillä ei yleensä ole eroa. Joku voisi tehdä tästä sen radikaalin päätelmän, että eroa ei tarvita. Luotiinhan eurooppalaisen sivistyksen perusta ilman sitä, sillä klassillisessa kreikassa ja latinassa käytettiin vain versaaleja.

Versaali-K ja gemena-k edustavat samaa grafeemia ja tarkoittavat samaa foneemia, sillä Kukko ja kukko ääntyvät aivan samalla tavoin. Vai ääntyvätkö? Jos Kukko on erisnimi, esimerkiksi paikkakunnan nimi tai sukunimi, niin äännetäänkö se eri tavalla kuin yleisnimi kukko? Onko yleisnimien ja erisnimien ääntämyksen välillä joitakin vaikeasti määriteltävissä olevia painotuksen tai äänensävyn eroja? Asiaa ei tietääkseni ole tutkittu. Arvelisin kuitenkin, että eroja voi olla, varsinkin jos erisnimenä käytetään sanaa, joka esiintyy myös ja yleisemmin yleisnimenä. Ehkäpä itse pidän sellaisissa tilanteissa suhteellisen selvän tauon nimen edellä, ikään kuin varoituksena kuulijalle siitä, että seuraa jotakin epätavallista, siis tässä tapauksessa tavallinen sana epätavallisessa merkityksessä.

Toisaalta vaikka yleis- ja erisnimien välillä olisikin ääntämysero, se on liian epämääräinen auttaakseen kirjoittajaa. Vaikka ero olisi periaatteessa kuultavissa, niin ääntämysero varmaankin olisi horjuva silloin, kun kirjoitusasukin. Yksi gemenan ja versaalin normienmukaisen käytön vaikeuksista onkin siinä, että kyseessä on yksinomaan kirjoitettua kieltä koskeva sopimus, jolla ei ole suhdetta puhekieleen. Toinen, suurempi vaikeus on erisnimen käsitteen epämääräisyys. Miksi maannimi Suomi on erisnimi mutta kielennimi suomi on yleisnimi? Ei niin toki olekaan, vaan tällaisissa tapauksessa gemenan ja versaalin käyttö perustuu mielivaltaiseen ”sopimukseen”. Sopimusta ei tunneta tai ei noudateta kovinkaan kattavasti. On esimerkiksi melko tavallista kirjoittaa Suomen kieli.

Ongelmia aiheuttaa myös se, että versaalilla on viisi erillistä käyttöä, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään tai liittyvät vain lievästi:

Nämä käytöt saattavat sekaantua toisiinsa ja häiritä toisiaan. Virkkeen aloittavasta sanasta ei näe, onko se erisnimi. Versaali­lyhenteet väkisinkin korostuvat, vaikka ei olisi tarkoitus.

Eri käyttötavat saattavat jossain määrin heijastaa ääntämystä, mutta varsin eri tavoin:

Korostukset

Sanojen korostaminen kirjoituksessa viittaa siihen, että niitä pitäisi korostaa myös silloin, kun teksti luetaan ääneen. Ei kuitenkaan ole selvää, mikä kaikki on tulkittava korostukseksi tässä mielessä. Korostukseen voi sisältyä esimerkiksi äänen­voimakkuuden nousu, ehkä myös äänen­korkeuden nousu, tai selvä tauko ennen korostettavaa sanaa. Ei myöskään ole selvää, miten korostus olisi puheessa tehtävä ja olisiko esimerkiksi lihavalla kirjoitettua tekstiä korostettava enemmän kuin kursiivilla kirjoitettua.

Korostamiseen käytetään hyvin monenlaisia keinoja. Vanhin lienee alleviivaus, joka on luontevin tapa käsinkirjoitetussa tekstissä. Myös VERSAALIN KÄYTTÖ on vanhaa perua, mutta sitä kai alun perin käytettiin enemmänkin kunnioituksen osoittamiseen. Paino­teksteissä oli usein käytössä h a r v e n t a m i n e n, joka nykyisin aiheuttaa varsin vanhahtavan vaikutelman. Se merkitsee myös poikkeamista ääntämyksen mukaisesta kirjoittamisesta, jos harvennus tehdään väli­lyönneillä, joita käytetään myös sanaväleinä. Myös voidaan käyttää muusta tekstistä poikkeavia kirjasinlajeja tai värejä.

Ehdotuksia

Tämä kooste sisälsi alun perin paljonkin ajatuksia suomen kielen kirjoitus­järjestelmän kehittämisestä paremmin foneemi­peri­aatteen mukaiseksi ja muutenkin johdon­mukaisemmaksi. Kokonaisuus oli jokseenkin epärealistinen. Nyt jäljelle on jäänyt joukko pienehköjä ehdotuksia: