I-kirjain on kehittynyt kreikan aakkoston ioota-kirjaimesta, joka versaalina on täysin I:n näköinen. Gemenamuodoissa on eroa, koska ne ovat kehittyneet toisistaan riippumatta eri kulttuuripiireissä.
Gemena-i oli aluksi yksinkertainen pystyviiva, siis pienennetty versaali-I. (Tässä ei oteta huomioon viivan päissä ehkä olevia pieniä poikkiviivoja, jotka ovat fonteista riippuvia yksityiskohtia.) Vasta 1200-luvulla gemena-i sai pisteensä, joka yksinkertaistui akuutin kaltaisesta aksenttimerkistä (suunnilleen í). Tarkoituksena oli saada i erottumaan paremmin tekstistä, jossa on paljon pystyviivoja mm. m-, n- ja u-kirjaimissa. Kirjainten välit olivat pienet eikä kirjaimissa välttämättä ollut nykyisenkaltaisia selviä kaaria, joten i:n pisteet todellakin helpottivat lukemista.
Gemena-ioota puolestaan sai muodon ι, jossa siis ei ole pistettä, mutta jossa on alhaalla pieni kaarros oikealle. Tätä merkkiä käytetään joskus matematiikassa kokonaislukumuuttujana i:n tavoin, mutta muutoin siihen ei juuri törmää muualla kuin kreikankielisessä tekstissä.
Kyrillisessä merkistössä on useita i:n tapaisia tai muuten i-äännettä tarkoittavia kirjaimia. Venäjän kirjoituksessa käytettiin ennen vuoden 1918 uudistusta kolmea erilaista i-kirjainta, joista ensimmäinen on meidän i:mme suora vastine: і, ї, и. Niistä säilytettiin vain и. Sen sijaan esimerkiksi ukrainassa säilyi täysin latinalaisen i:n kaltainen kyrillinen i (viralliselta suomenkieliseltä nimeltään valkovenäläis-ukrainalainen i).
Kuten J:n tarinassa kerrotaan, i- ja j-äänteen välinen ero on usein pieni, ehkä vain tulkintakysymys. Niinpä on ymmärrettävää, että muinaisseemiläisessä kirjoituksessa ruvettiin j-äänteen merkkiä käyttämään myös pitkän i-äänteen merkkinä. Tämä merkki, yod 𐤉, muistutti muodoltaan Z:aa ja oli ehkä syntynyt tyylitellystä käsivartta esittävästä kuvasta.
Kreikkalaiset yksinkertaistivat muodon suoraksi viivaksi ja rupesivat merkitsemään sillä yleisesti i-äännettä, sekä lyhyttä että pitkää. Senaikaisessa kreikassa ei todennäköisesti edes ollut j-äännettä, joskaan emme ehkä koskaan pääse varmuuteen siitä, ääntyikö ioota joissakin asemissa j:nä.
Muinaisseemiläisestä j:n (ja pitkän i:n) merkistä on kehittynyt mm. heprean yod-kirjain י ja arabian yāʾ-kirjain ي. Ne translitteroidaan kansainvälisessä käytännössä yleensä y:llä, koska konsonanttinen ääntämys vastaa sitä, miten englannissa y ääntyy vokaalin edessä (esimerkiksi sanassa yes). Suomalaisen standardin mukaan saa eräin ehdoin translitteroida jod-kirjaimen j:llä, jos näin tehdään johdonmukaisesti. Tästä johtuu sellainen kirjoitusasun vaihtelu kuin yom kippur ∼ jom kippur.
Latinan I ääntyi todennäköisesti aika lailla samoin kuin suomessa. Tämä ääntämys on tavallinen monessa muussakin kielessä. Sen sijaan esimerkiksi englannissa ääntämys on usein muuttunut niin, että nykyisin i-kirjain voi tarkoittaa hyvinkin erilaisia äänteitä. I:n ja muiden kirjainten yhdistelmillä on usein erikoismerkityksiä.
Monissa kielissä erotetaan toisistaan ”suppea i” ja ”lavea i” sen mukaan, miten suppea tai avoin ääntämisväylä on eli miten laaja aukko jää kielen ja kitalaen väliin. Esimerkiksi englannin sanojen feet ja fit ääntämyksen perusero on siinä, että ee:llä merkitty i-äänne on suppea, i:llä merkitty lavea. Tätä ikään kuin säestää se, että suppea on jonkin verran pidempi. Suomalainen kokee tämän helposti niin, että pituusero on olennaisin ero. Taustalla on se, että suomessa tehdään selvä ero pitkien ja lyhyiden vokaalien välillä. Tätä eroa ikään kuin säestää se, että pitkä vokaali on hiukan suppeampi.
Toisentyyppisestä erosta on kyse i:n ”etisyydessä” tai ”takaisuudessa”. Suomen i on äänteellisesti selvästi etuvokaali (ääntyy suun etuosassa). Muissa kielissä on myös taka-i eli i:n takavokaalinen vastine, ikään kuin u-äänne ilman huulten pyöristystä. Taka-i:ksi kutsutaan usein myös välimuotoa, keski-i:tä, kuten venäjän ы.
Suomen kielessä i on e:n tavoin vokaalisoinnun suhteen sikäli neutraali, että se voi esiintyä sekä etu- että takavokaalisessa sanassa, esimerkiksi passi ja pässi. Ks. E:n tarinassa esitettyä selostusta. Itsessään i on etuvokaalinen, joten taivutamme esimerkiksi silli : silliä. Joissakin sanoissa, joiden ensimmäinen vokaali on i, esiintyy toisessa tavussa epäsäännöllistä etu- ja takavokaalien vaihtelua. Niinpä pitkä on etuvokaalinen, mutta sen sukulaissana pituus takavokaalinen.
Vieraissa konsonanttiloppuisissa sanoissa käytetään yleensä i:tä sidevokaalina, jonka avulla sanaan liitetään suomen kielen mukainen taivutuspääte. Esimerkkejä: avec : avecin : avecia, Kemal : Kemalin : Kemalilla. Sidevokaalin tarve on ilmeinen, sillä suomen päätteet alkavat yleensä konsonantilla, jopa konsonanttiyhdistelmällä. Epäselvää sen sijaan on, miksi esi-isämme rupesivat käyttämään sidevokaalina juuri i:tä.
Taivutuksesta käytetty sidevokaali on usein siirtynyt myös sanan perusmuotoon. Näin on yleisesti käynyt vanhoissa ja hyvin usein uusissakin lainasanoissa: viini ← vin, kaali ← kål, filmi ← film jne. Toki on mahdollista, että i on liittynyt perusmuodon loppuun alun alkaenkin, etenkin sanoihin, jotka muutoin olisivat suomalaisen vaikeita ääntää, kuten strutsi ← struts. Tällöin voitaisiin loppu-i:tä kutsua täydennysvokaaliksi.
Sidevokaalina ei juuri käytetä muita vokaaleita, paitsi joissakin lähinnä ranskan- ja englanninkielisissä nimissä, joiden lopussa on mykkä (ääntymätön) e-kirjain. Ne taivutetaan nykyisin kirjoituksessa kuten ääntyvään e:hen loppuvatkin nimet, esimerkiksi Dale : Dalen : Dalea. Ääntämyksessä vartalon loppu-e luetaan joko e:ksi tai i:ksi, siis esimerkiksi [deilen] tai [deilin]. Aiemmin saatettiin tällaiset nimet käsitellä niin, että sidevokaali oli i sekä puheessa että kirjoituksessa, esimerkiksi Dale’in ja Dale’ia (tai Dale’iä).
Vain näennäistä poikkeusta i:n käyttöön täydennysvokaalina merkitsevät sellaiset ruotsista lainatut sanat kuin ranta ← strand. Tässä tapauksessa sana on ollut a-loppuinen lainautumisen aikoihin, mutta ruotsista loppu-a on myöhemmin kadonnut.
Edellä kuvatulle ilmiölle vastakkainen on i:n katoaminen sanan lopusta monissa tapauksissa. Sananloppuisten vokaalien kato on yleinen ilmiö maailman kielissä, mutta suomessa se on ollut suhteellisen harvinainen. Varsin monissa murteissa on kuitenkin tapahtunut sellaista etenkin s:n jälkeisen loppu-i:n katoa kuin menisi → menis, talosi → talos ja yksi → yks. Tämä on myös nykyisen yleispuhekielen tyypillisimpiä ilmiöitä, ja kirjakielen mukainen loppu-i:n ääntäminen koetaan varmaankin jo monissa tilanteissa teennäiseksi.
Itäisissä murteissa tällaiseen katoon usein liittyy loppukonsonantin palatalisoituminen: i:stä ikään kuin jää jäänne niin, että konsonantin ääntämyksessä kieli on samantapaisessa asennossa kuin i:tä (tai j:tä) äännettäessä. Suomen murteita kirjoitettaessa palatalisoitumista merkitään usein pienellä yläindeksi-j:llä tai tavallisella j:llä konsonantin jäljessä, esimerkiksi vesʲ tai vesj (← vesi). Moni muistanee, miten Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiossa Rokka esittelee ystävänsä Suden: ”Hää o Susj” (yleiskielellä: ”Hän on Susi”). Vastaavia ilmiöitä on tapahtunut muissakin kielissä, ja kirjoitusasuun on saattanut jäädä i vain palatalisoitumisen merkiksi.
Myös sanan sisältä, varsinkin toisen vokaalin jäljestä on i saattanut kadota etenkin murteissa ja puhekielessä. Hyvin tavallista on, että painottomasta i-loppuisesta diftongista katoaa jälkiosa eli jää vain yksinkertainen vokaali: punainen → punanen, kirjoittaa → kirjottaa jne. Tämäkin on nykypuhekielelle hyvin ominaista. Ilmiötä ei kuitenkaan tapahdu puolipainollisissa tavuissa kuten nelitavuisen sanan kolmannessa tavussa, esimerkiksi aurinkoinen ja hankaloittaa.
Varsinkin -oittaa-loppuisissa verbeissä i:n kato on niin tavallista, että aikoinaan ehdotettiin, että ne saisi yleiskielessä lausua ja kirjoittaa ilman i:tä. Tätä ei kuitenkaan hyväksytty, vaan päädyttiin ratkaisuun, jossa osa tällaisista verbeistä pitää kirjoittaa i:llisinä, osa i:ttöminä. Vaikka tällöin muodostettuja mutkikkaita sääntöjä ja suurta määrää poikkeuksia on opetettu kouluissa, virheet ovat tavallisia. Milloin kirjoitetaan puhekielen mukaisesti varottaa ja ilmottaa, milloin taas liian innokkaasti lisätään puhekielen muotoihin i silloinkin, kun ei pitäisi, ja syntyy virheellisiä kirjoitusasuja kuten tiedoittaa.
Kuten edellä mainittiin, tavalliseen gemena-i:hin kuuluva piste on peräisin keskiajalta. Se on melko erikoislaatuisessa asemassa. Sitä ei tulkita ns. tarkkeeksi samaan tapaan kuin esimerkiksi joissakin kielissä käytettävän piste-e:n (ė) piste, vaan piste on i:n erottamaton osa. Normaalissa versaali-I:ssä ei toisaalta ole pistettä, mutta turkissa ja azerissa on käytössä pisteellinen versaali-I İ tavallisen I:n lisäksi.
Toisaalta i:n piste jää yleensä pois, kun i:hin liitetään tarke: î, ì jne. Näin ei välttämättä tapahdu silloin, kun tietokoneohjelma liittää i:hin ns. yhdistyvän tarkkeen ja ohjelman toteutus on tältä osin huono. Silloin voi syntyä kirjain, jossa on sekä piste että varsinainen tarke. Joissakin harvoissa tapauksissa (mm. liettuan eräissä kirjoitustavoissa) tulee i-kirjaimessa olla sekä piste että sen yllä oleva tarke.
Käytännössä i:n piste auttaa mm. erottamaan i:n kirjaimesta l (ällä). Varsinkin käsin tekstattaessa ero olisi muuten usein vaikea havaita. Joskus i voisi ilman pistettä sekaantua myös numeroon 1 (yksi) varsinkin ns. gemenanumeroita käytettäessä. Toisaalta se, että olemme tottuneet i:n pisteeseen, vaikeuttaa i:n päällä olevan tarkkeen, varsinkin akuutin havaitsemista. Monikaan ei ole huomannut, että nimissä Dalí ja Gaudí on loppu-i:n päällä akuutti, ja siksi ne niin usein kirjoitetaan virheellisesti Dali ja Gaudi.
Turkin ja azerin (eli azerbaidžanin) kielessä erotetaan kuitenkin pisteellinen i ja pisteetön ı, ja kummallakin on erikseen oma versaalivastineensa: İ ja I. Taustalla on Kemal Atatürkin toteuttama turkin kielen kirjoitusjärjestelmän uudistus. Siinä siirryttiin arabialaisesta latinalaiseen merkistöön, mutta turkin kielen ominaisuuksien takia latinalainen perusmerkistö ei riittänyt. Erityisesti päätettiin erottaa toisistaan i ja ı, jotka turkissa tarkoittavat eri vokaaliäänteitä: [i] (kuten suomen i) ja ”taka-i” [ɯ] (suun takaosassa ääntyvä i, suunnilleen kuten suomen u ilman huulten pyöristystä).
Venäjää osaaville sana ”taka-i” tarkoittaa hiukan toisenlaista vokaalia, jota merkitään kyrillisessä kirjaimistossa merkillä ы ja siirtokirjoituksessa yleensä y:llä. Sen foneettinen merkki on [ɨ], eikä se äänny yhtä takana kuin turkin ı vaan pikemminkin suun keskiosassa.
Turkin- ja azerinkielisiä nimiä kirjoitettaessa tulisi siis olla tarkkana i:n pisteiden käytössä. Esimerkiksi antiikin Smyrna tunnetaan nykyisin turkinkielisellä nimellään, joka tulisi kirjoittaa İzmir, ei Izmir.
Kun turkissa tai azerissa muunnetaan tekstiä gemenasta versaaliksi, muuttuu i İ:ksi ja ı I:ksi, eli pisteellisyys tai pisteettömyys säilyy. Tilanne on siis toinen kuin muissa kielissä, koska niissä i muuttuu I:ksi.
Joskus sanotaan, että teologit saavat aikaan suuren riidan yhdestä i:stäkin. Tällöin viitataan ns. homoiūsion-riitaan. Riita koski sitä, ovatko Isä (Jumala) ja Poika (Jeesus) samanlaista olemusta, homoiūsion, vai samaa olemusta, homoūsion. (Olemusta eli substanssia tarkoittava loppuosa ūsion kirjoitetaan useimmiten niin, että suomalaisen standardin mukaisen ū:n tai u:n tilalla on ou.) Tässä siis i-kirjain erottaa toisistaan samanlaista ja samaa tarkoittavat etuliitteet homoi- ’samanlainen’ ja homo- ’sama’. Nikean (Nikaian) kirkolliskokouksessa v. 325 vahvistettiin oikeaksi käsitykseksi homoūsion eli sama olemus. Riidassa ”yhdestä i:stä” oli kirjoituksen tasolla kyse siis kreikkalaisesta iootasta eikä meidän i:stämme.
Toisenlainen viittaus iootaan on raamatunkohdassa Matteus 5:18: ”Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” Sana laki viittaa juutalaisten pyhiin kirjoituksiin ja erityisesti Mooseksen lakiin eli viiteen Mooseksen kirjaan, jotka oli kirjoitettu hepreaksi. Sanaa piirto vastaa kreikankielisessä alkutekstissä sana iōta. Aikalaiset ovat luultavasti tulkinneet sen tarkoittavan pientä iootaa, joka joissakin tilanteissa kirjoitettiin kreikkalaisessa kirjoituksessa vokaalimerkin yhteyteen (tarkemerkin tavoin) mm. osoittamaan, että vokaali ääntyy pitkänä. Jeesus puhui kyseiset sanat varmaankin arameaksi, emmekä tiedä, mihin piirtoihin hän on viitannut. Todennäköisesti hän viittasi siihen, että hepreankielisessä tekstissä käytettiin jonkinlaisia tarkemerkkejä auttamaan sanojen oikeassa ääntämisessä – aikana, jolloin hepreaa ei enää käytetty tavallisena puhekielenä.
Englannin kielessä yksikön ensimmäisen persoonan pronominin perusmuoto I kirjoitetaan aina versaalilla. Sen sijaan akkusatiivi me kirjoitetaan normaalilla tavalla, samoin pronominit my ja mine. Tämä tuntuu monista oudolta senkin takia, että toisen persoonan you kirjoitetaan lähes aina gemenalla, myös kohteliaassa puhuttelussa.
Tiedämme, että kirjoitusasua I on käytetty keskienglannin ajan (n. v. 1100–1500) keskivaiheilta alkaen. Monia selityksiä on tarjottu – ja melko vakuuttavasti kumottu. Esimerkiksi painotekniikkaan liittyvät selitykset kaatuvat käytännössä siihen, että asu tuli käyttöön jo käsin kirjoitettaessa, ennen kuin ruvettiin painamaan kirjoja.
Eräs selitysyritys on, että kirjoitusasun muutos liittyi äänteenmuutoksiin. Varhaisempina aikoina tämä pronomini koostui lyhyestä i-äänteestä ja konsonantista ja oli samantapainen kuin nykysaksan ich. Kun konsonantti katosi ja vokaali pidentyi, syntyi sana, joka koostui vain pitkästä (suppeasta) i-vokaalista. (Nykyenglannin ääntämys [ai] johtuu siitä, että pitkä i-äänne yleisesti muuttui tällaiseksi diftongiksi keskienglannin ja uusenglannin taitteessa.) Kenties kirjoitusasulla I haluttiin kuvata vokaalin ääntymistä pitkänä. Tällä olisi rinnakkaisilmiö antiikin latinassa: muinaiset roomalaiset käyttivät melko usein pidennettyä (muita kirjaimia korkeampaa) I-kirjainta, I longa ’pitkä I’, osoittamaan, että I ääntyy pitkänä.
I-kirjaimella sellaisenaan on useita symbolimerkityksiä kuten seuraavat: