D-kirjain on peräisin kreikan aakkosten delta-kirjaimesta Δ. Merkin muoto oli pitkään jonkinlainen kolmio, mutta latinan kirjoitusjärjestelmässä yksi kulma pyöristyi.
Sana ”delta” tarkoittaa yhä myös joen (etenkin Niilin) suistoaluetta. Kreikkalainen Δ muistuttaa muodoltaan suistoa, kun ajatellaan joen virtaavan ylhäältä ja sitten jakautuvan moniksi sivuhaaroiksi. Kreikan gemena-deltasta δ tällainen viitteellisyys on kadonnut.
Suistoaluetta tarkoittava delta-sanan merkitys on kuitenkin ilmeisesti syntynyt vasta kreikassa kirjaimen muodon perusteella. Kreikan delta on peräisin muinaisseemiläisestä delt-kirjaimesta 𐤃, jonka seuraajia ovat arabian dal د ja heprean dalet ד. Alkuperäinen muoto lienee ollut kolmiomainen, ja se oli ehkä kehittynyt ovea tarkoittavasta kuvasta (ehkä sellaisesta, joka esittää teltan kolmiomaista oviaukkoa) tai yksinkertaistumalla kalan kuvasta.
Kyrillisessä kirjaimistossa D:n vastineena on delta-kirjaimesta kehittynyt dee Д (д). Sen voidaan ajatella syntyneen niin, että Δ:n yläosaa on levennetty ja alaosaan on lisätty koristeellisuutta.
Kielissä, joissa esiintyy D-kirjain, se yleensä tarkoittaa äännettä, joka on t-äänteen tapainen mutta soinnillinen. Se ei kuitenkaan ole kovin tarkka vastine, sillä t:tä äännettäessä kielen kärki yleensä koskettaa yläetuhampaita, kun taas d:tä äännettäessä kielen kärki kaartuu selvästi taaksepäin ja koskettaa hampaiden yläpuolella olevaa ns. hammasvallia.
Esimerkiksi viron kielessä D:llä merkitty äänne on luonnehdittavissa d:n ja t:n välimuodoksi; tarkemmin sanoen ääntämispaikka on suunnilleen sama kuin suomen d:ssä, mutta soinnillisuus puuttuu. Muutoinkin D saattaa eri kielissä tarkoittaa soinnitonta äännettä. Kyseessä on usein samanlainen ilmiö kuin B-kirjaimen tarinassa kerrottu: D tarkoittaa soinnitonta , mutta aspiroitumatonta konsonanttia, T taas vahvasti aspiroitunutta.
Suomen yleiskielen äännejärjestelmään kyllä kuuluu melko selvästi soinnillinen d, kuten jäljempänä kuvataan. Se kuitenkin esiintyy omaperäisissä sanoissa lähes yksinomaan t:n astevaihteluparina, esimerkiksi latu : ladun. Lähes kaikissa murteissa d:n tilalla on kuitenkin jokin muu äänne – tai ei mitään äännettä.
Vierasperäisissä sanoissa esiintyvä d-kirjain ei sekään ole aivan täysin kotiutunut suomeen, vaan se saatetaan lausua t-äänteenä. Demokratia saattaa kansanmiehen suussa saada muodon temokratia. Tällainen puhetapa lienee kuitenkin väistymässä muun muassa siksi, että yleiskielen opetus ja käyttö koulussa sekä vieraiden kielten oppiminen on tehnyt d-äänteen tutuksi.
Sellaisissakin kielissä, joissa D-kirjain normaalisti tarkoittaa d-äännettä, se saattaa joissakin tilanteissa tarkoittaa d-äännettä. Slaavilaisissa kielissä normaalisti d-äännettä tarkoittava kirjain (latinalainen d tai kyrillinen д) ääntyy yleensä t-äänteenä sanan lopussa ja soinnittoman konsonantin edellä. Esimerkiksi venäjän sana водка on siirtokirjoitettuna vodka mutta lausutaan [vɔtkə]. Myös saksassa sananloppuinen D ääntyy [t].
D-kirjain ja -äänne tulivat suomen kieleen oikeastaan vahingossa. Yleiskieleen vakiinnutettiin t:n astevaihteluvastineeksi ensin kirjoitukseen ja sitten ääntämykseen vaihtoehto, joka ei ollut minkään murteen kannalla.
Yksinäiskonsonanttien astevaihtelu oli aiemmin oletettavasti säännöllistä: k ∼ ɣ, p ∼ β, t ∼ ð. Tässä on merkitty IPA-merkeillä äänteitä, joita ei esiinny nykysuomessa. Ne olivat todennäköisesti eräänlaisia soinnillisia hankausäänteitä; esimerkiksi ð oli samanlainen kuin th:lla merkitty äänne englannin sanassa the. Vielä Mikael Agricolan (n. 1510 – 1557) aikana ääntämys oli laajalti tällainen, ja hän tarkoitti merkinnöillä gh (tai g), b ja dh (tai d) yleensä äänteitä ɣ, β ja ð. Kun hän kirjoitti lughun ja taidhat, hän siis tarkoitti äänneasuja [luɣun] ja [taiðat]; näistä ovat syntyneet nykysuomen sanat luvun ja taidat.
Tässä käytetty äänteen merkki ð on IPA-järjestelmän mukainen. Monissa suomen kieltä kuvaavissa teksteissä sen sijasta käytetään delta-kirjainta δ, ja tällöin ð-kirjain voidaan varata toiseen merkitykseen: yksitäryisen r:n merkiksi.
Myöhemmin ääntämys muuttui suomen eri murteissa eri tavoilla. Erityisesti ð-äänne muuttui monissa läntisissä murteissa r- tai l-äänteeksi, kun taas itäisissä murteissa se yleensä katosi tai muuttui j:n tai v:n tapaiseksi siirtymä-äänteeksi Sana taidat esiintyy murteissa mm. muodoissa tairat, tailat, taiat ja taijat. (Tosin vanha ääntämys taiðat säilyi joillakin alueilla pitkäänkin.) Kirjakielessä kuitenkin säilytettiin vanha kirjoitusasu, ja sitä yhtenäistettiin: aiemmin oli käytetty yleensä dh:ta, joskus d:tä, mutta käytäntö yhtenäistettiin d:n kannalle. Yhtenäistämiseen vaikutti erityisesti vuoden 1642 raamatunsuomennoksen d-kanta.
Mahdollisesti Agricola käytti enimmäkseen dh:ta eikä d:tä siksi, että hän tunnisti ð-äänteen erilaiseksi vaikkakin hiukan samantapaiseksi kuin se d-äänne, jonka hän tunsi ruotsista, saksasta ja latinasta ja joka saattoi esiintyä myös ruotsista lainatuissa sanoissa suomen länsimurteissa. Kirjoitusasun muuttaminen hämärsi tätä eroa, ja kun ð-äänne oli kadonnut tai alkanut kadota, ruvettiin d-kirjain lukemaan d-äänteenä.
Tosin pienellä murrealueella länsirannikolla oli ð-äänne ilmeisesti kehittynyt d-äänteeksi, varmaankin osittain siksi, että murteessa jo oli d-äänne ruotsalaisperäisissä lainasanoissa. Yleiskielessä tapahtunut kehitys siis kuitenkin selittynee muilla syillä.
Vaikka 1800-luvulla tehtiin useita ehdotuksia d:n poistamisesta suomesta, monet merkittävät kielimiehet puolustivat d:n säilyttämistä. Yksi syy tähän oli varmaankin se, että hyviä vaihtoehtoja ei ollut. Mikä tahansa muu vaihtoehto olisi merkinnyt jonkin murteen kannalle asettumista ja olisi siksi kohdannut voimakasta vastustusta muiden murteiden kannattajilta – tuona murteiden taistelun aikana. Tosin ehdotettiin sellaistakin, että kirjoitetaan d mutta jokainen lausuu sen oman murteensa mukaan.
Yleiskieleen d-äänne ja -kirjain ovat nykyisin juurtuneet vahvasti. Osittain tähän vaikuttaa se, että t:n astevaihtelun muut vaihtoehdot ovat niin leimallisesti murteellisuuksia. Sanoitpa pyyrän tai pyyvän, sinut tunnistetaan murteenpuhujaksi; niinpä julkisessa esiintymisessä sanotaan pyydän, ellei erityisesti haluta puhua murretta.
Nykysuomessa d-kirjain ja -äänne esiintyy kolmenlaisissa tapauksissa:
Monissa kielissä on tapahtunut äänteenmuutos, joka on tavallaan vastakkainen edellä kuvatulle erikoiselle muutokselle ð → d suomen kielessä. Muun muassa tanskassa, espanjassa, portugalissa ja nykykreikassa on d:llä (tai kreikan δ:lla) merkitty äänne useissa tapauksissa kehittynyt ð-äänteeksi. Nykykreikassa tämä koskee d-äännettä yleisesti, kun taas espanjassa d:n ääntämys riippuu äänteellisestä ympäristöstä: se ääntyy d:nä tai ð:nä tai jää (usein sanan lopussa) kokonaan ääntymättä. Esimerkiksi nimi Madrid lausutaan espanjassa [maðˈrið] tai usein vain [maðˈri].
D-kirjaimesta on joukko tarkkeellisia muunnelmia, joista tavallisin on hattu-d. Erikoista on, että gemenana se näyttää d:ltä, jonka oikealla puolella on heittomerkki: ď. Versaalissa siinä on normaali hattu: Ď. Olisi tietysti mahdollista kutsua ď-kirjainta muulla nimellä kuin hattu-d:ksi, mutta käytetty nimitys kuvastaa sen ja vastaavan versaalikirjaimen vastaavuutta.
Poikkiviiva-d đ (Đ) on käytössä mm. kroatian kielessä. Kuten tarkkeiden esittelyssä luvussa 2 mainittiin, poikkiviivaa ei käsitetä tarkkeeksi, vaikka se on alkuperältään tarkkeisiin rinnastuva.
Eth ð (Ð) on mm. islannissa käytetty kirjain, joka tarkoittaa ð-äännettä. Se on historiallisesti samaa alkuperää kuin d-kirjain mutta käsitetään siitä täysin erilliseksi kirjaimeksi. Tosin ð on käytännön syistä tai tietämättömyyden takia usein korvattu d:llä mm. Suomessa kirjoitettaessa islantilaisia nimiä.
Hämmennystä ja sekaannuksia aiheuttaa, että poikkiviiva-d ja eth ovat käytännössä samannäköiset versaaleina vaikka varsin erilaiset gemenana. Samannäköisyydestä huolimatta ne ovat eri merkkejä, ja tällä on merkitystä mm. tietokoneohjelmien hakutoiminnoissa. Nimiä kirjoitettaessa on siis usein olennaista, kummasta Ð-merkistä on kyse. Yleensä tämä on pääteltävissä, jos tiedetään, mitä kieltä nimi on,
Matematiikassa käytetään usein d- tai D-kirjainta osoittamassa jonkinlaista erotusta eli differenssiä. Tämä johtuu latinan sanasta differentia ’ero, eroavuus, erotus’. Esimerkiksi merkintää df(x)/dx saatetaan käyttää f(x):n derivaatasta, joka on epämuodollisesti sanottuna ”äärettömän pienten erotusten osamäärä”, tarkemmin sanoen erotusten osamäärän raja-arvo.
Matematiikassa ja varsinkin fysiikassa käytetään myös d:n kreikkalaista vastinetta deltaa, tavallisesti versaalina (Δ), osoittamaan erotusta. Esimerkiksi ΔT tarkoittaa lämpötilan (suureen merkki: T) kahden arvon erotusta, käytännössä esimerkiksi lämpötilan muutosta tai kahden kappaleen lämpötilojen eroa. Käytäntö on levinnyt myös joidenkin ammattialojen puhekieleen: puhutaan esimerkiksi ”delta teestä”.
D-kirjaimella sellaisenaan on useita symbolimerkityksiä, kuten seuraavat: