Q-kirjain on peräisin seemiläisestä qof-kirjaimesta 𐤒, jonka nimi tarkoitti apinaa ja jonka muoto muistutti (paljon myöhemmin syntynyttä) kreikkalaista φ-kirjainta. Kenties kirjain oli kehittynyt kuvasta, joka esitti apinaa takaa päin katsottuna niin, että häntä roikkuu alhaalla. Q-kirjaimenkin voi kuvitella esittävän jotain hännällistä eläintä takaa päin.
Joka tapauksessa qof tarkoitti k:n tapaista mutta taempana ääntyvää konsonanttia. Siitä on kehittynyt heprean qof ק ja arabian qaf ق.
Kreikkalaiset muokkasivat qofista koppa-kirjaimen Ϙ, joka kuitenkin jäi pois kirjainkäytöstä jo 400-luvulla ja eKr. ja jäi käyttöön vain luvun merkkinä (90). Sen sijaan etruskit ottivat koppa-kirjaimesta kehitetyn merkin käyttöön kirjaimena, ja roomalaiset omaksuivat sen heiltä Q-kirjaimen muodossa k-äänteen merkiksi.
Vaikka gemena-q:n voisi ajatella kehittyneen suoraan qof-kirjaimesta, sen vasemmasta puoliskosta, alkuperänä on kuitenkin versaali-Q. Kirjain piirrettiin pienempänä ja sen alauloke korvautui toisentyyppisellä, oikealta alas vedetyllä viivalla, joka oli nopeampi kirjoittaa.
Jo antiikin aikana Q-kirjaimen ”häntä” muuttuu suoraan alaspäin osoittavasta vinoksi ja jopa lähes vaakasuorasti oikealle osoittavaksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa Q:n häntä usein ulottuu pitkälle seuraavan kirjaimen alle. Samoin on ollut monissa painotekstien fonteissa. Kirjoituskoneissa ja tietokonefonteissa Q:n muoto on yksinkertaistunut, joskin monet nykyiset ladontatekniikat kyllä sallisivat pitkähäntäisen Q:n.
Kuten C-kirjaimen tarinassa kerrottiin, Q:ta käytettiin latinassa aluksi O:n ja U:n (V:n) edellä, jossa k-äänne luonnostaan ääntyy hiukan taempana, hieman qofin tyylisesti. Myöhemmin Q jäi vain erikoiskäyttöön yhdistelmässä QU (QV) + vokaali.
Yhdistelmän QU alkuperäisestä ääntämisestä latinassa on kolme käsitystä:
Nykykielissä esiintyy myös ääntämys [ku] (mm. italiassa) ja [k] (mm. ranskassa). Espanjassa latinan qu-yhdistelmä on kehittynyt eri yhteyksissä eri tavoin (esim. aqua → agua), mutta jos kirjoituksessa on säilynyt qu, se lausutaan [k].
Tässä aloittaminen fraasilla ”Jo muinaiset roomalaiset” merkitsisi liian myöhäisestä vaiheesta aloittamista. Lyhyesti sanottuna siinä seemiläisessä kirjaimistossa, johon aakkosemme palautuvat, oli kolme erilaista k:n tapaisen mutta keskenään eri tavoin ääntyvän klusiilin merkkiä. Latinalaisen kirjaimiston muotoutuessa monen mutkan kautta tilanne oli se, että edellä mainituista merkeistä olivat kehittyneet C, K ja Q. Tähän viitattiin jo C:n tarinassa.
Eri vaiheiden jälkeen käytännöksi muodostui, että latinassa käytettiin k-äänteen merkkinä yleensä C:tä mutta U:n edellä yleensä Q:ta. Tätä (tuntemistaan kielistä oppimaansa) Mikael Agricola noudatti, kun hän loi suomen kirjakielen 1500-luvulla. Hän kirjoitti esimerkiksi quinga ja quiwa, vaikka tarkoitti samaa lukutapaa kuin me tarkoitamme asuilla kuinka ja kuiva.
Kirjoitustapa muuttui jo vuoden 1642 raamatunsuomennoksessa: q:n tilalle tuli k. Mielikuvat kirjoitusasusta quin (tai qujn) ja vastaavista voivat osittain perustua kuviin Agricolan teksteistä tai teoksista, joissa niitä on esitelty nykyaikaisia fontteja käyttäen. Toisaalta tällaiset kirjoitusasut voivat olla myös myöhempien aikojen ”uusvanhaa” leikillisyyden tuotetta, sillä tunnetaanhan q – lähinnä juuri yhdistelmässä qu esiintyvänä – monista vieraista kielistä.
Q-kirjaimen alkuperä ilmenee vielä muun muassa siten, että q-kirjainta käytetään eräissä yhteyksissä ”taka-k:n” eli kurkussa, tarkemmin sanoen kitakielekkeen avulla ääntyvän k:n tapaisen äänteen merkkinä. Tämä äänne on kielitieteelliseltä nimeltään soinniton uvulaarinen klusiili. Tällainen äännearvo q:lla on arabian siirtokirjoituksessa, jossa se on qaf-kirjaimen vastine, ja foneettisessa IPA-merkistössä.
Esimerkiksi nimi Qatar lausutaan (yleis)arabiassa siten, että alkuäänne ei synny kielen takaosan koskettaessa kitalakea (kuten k-äänteessä), vaan sulkeuman muodostaa kitakieleke. Tavallisessa suomenkielisessä puheessa ei ole syytä tavoitella tällaista ääntämystä, vaan arabian siirtokirjoituksen q luetaan k:ksi. Tämän mukaisia ovat myös yleensä hakuteoksissa olevat ääntämisohjeet.
Q-kirjainta käytetään myös kiinan kielen nykyisin virallisessa siirtokirjoitusjärjestelmässä pīnyīnissä (ks. kiinan kuvausta luvusta 6). Se tarkoittaa suomalaiselle outoa äännettä, jota voi kuvata karkeasti merkinnällä ”tsj” ja tarkemmin IPA-merkinnällä [ʨʰ]. Tämä tarkoittaa soinnitonta affrikaattaa, jonka alkukomponentti on t ja jälkikomponentti on aspiroitunut alveolaaris-palataalinen frikatiivi. Merkinnän ”tsj” j-kirjaimella on tässä haluttu kuvata palataalista, ”j-sävyistä” ääntämystä.
Olennaisinta on, ettei q kiinan siirtokirjoituksessa siis tarkoita ollenkaan k:n tapaista äännettä. Nimeä Qīng ei pidä lausua kuten englanninkielinen nimi King, vaan pikemminkin Tsjing. Q-kirjain otettiin tehtäväänsä lähinnä siksi, että se sattui olemaan latinalaisen perusaakkoston vapaana oleva kirjain sen jälkeen, kun muille kirjaimille oli annettu melko luonnolliset merkitykset.
Aiemmin käytetyssä Waden ja Gilesin järjestelmässä kyseisen äänteen merkkinä oli ch tai tarkemmassa kirjoitusasussa ch‘. Esimerkiksi kaupunginnimi Qīngdǎo kirjoitettiin aiemmin Ch‘ing-tao tai tavallisemmin Chingtao. Olutmerkin nimessä ja myös monissa kartoissa se esiintyy vielä toisessa vanhemmassa kirjoitusasussa Tsingtao.
Vanhassa kirjasuomessa Q-kirjainta käytettiin yleisesti k-äänteen merkkinä u-äänteen edellä, mutta jo pitkään Q:ta on käytetty vain harvoissa vierasperäisissä sanoissa, käytännössä vain sitaattilainoissa. Tällaisia ovat esimerkiksi acquis, bouquet, quiche, quisling ja squash. Niiden lukutapa on periaatteessa tietysti alkukielen mukainen, ja Q ääntyy lähes aina k:na. Sen jälkeinen U voi jäädä ääntymättä tai ääntyä u-, v- tai w-äänteenä.
Kansainvälisissä sanoissa (sivistyssanoissa), jotka johtuvat latinasta, on suomessa latinan qu-yhdistelmän tilalla kv, esimerkiksi akvaario (lat. aquarium) ja kvintti (lat. quinta). Vanhoissa, yleensä ruotsin kautta tulleissa lainasanoissa latinan sananalkuista qu:ta vastaa pelkkä v, esimerkiksi vartti (lat. quartum), koska sananalkuiset konsonanttiyhdistelmät ovat suomessa yleisesti yksinkertaistuneet. Joissakin sanoissa latinan qu:ta vastaa k tai kk eri syistä, esimerkiksi karanteeni (ranskan quarantaine) tai uudissana ubiikki (englannin ubiquitous).
Vieraissa nimissä Q-kirjain on suhteellisen tavallinen. Latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä q esiintyy yleensä u:n edellä, esimerkiksi Queens. Maltankielisissä nimissä q voi esiintyä yksinäänkin, samoin arabialaisesta tai kiinalaisesta kirjoituksesta siirtokirjoitetuissa nimissä, esimerkiksi Qatar ja Qinghai.
Joissakin vieraissa nimissä voi ”yksinäinen”, siis muuten kuin u:n edellä esiintyvä q-kirjain olla muutakin alkuperää, kenties vain erikoisuuden tavoittelua, esimerkiksi lentoyhtiön nimessä Qantas. Se on lyhennesana, joka on muodostettu sanoista Queensland and Northern Territory Aerial Service, ja se äännetään ikään kuin kirjoitusasu olisi Quantas. Tavallisempaa on, että q:ta käytetään vain tyylisyistä, esimerkiksi nimissä Compaq ja Elcoteq, ja se luetaan k:n tavoin.
Monet ovat niin tottuneet siihen, että q-kirjain esiintyy vain u:n edellä, että he automaattisesti kirjoittavat q:n jälkeen u:n. Niinpä virheellinen kirjoitusasu Quantas on varsin tavallinen, samoin Quatar.
Ruotsinkielisissä nimissä q:n jäljessä on usein v, muun muassa -qvist-loppuisissa nimissä. Tavallaan tämä on muistoa ajalta, jolloin u:n ja v:n välillä ei ollut eroa (ks. U-kirjaimen tarinaa). Arkisemmin kirjoitusasun voi sanoa johtuvan siitä, että se vastaa ääntämystä: -qvist äännetään kuten -kvist. Toisaalta q on ruotsalaisissa nimissä tavallaan vain koristekirjain, jota joskus käytetään k:n tilalla. Latinasta peräisin olevissa lainasanoissa qu on ruotsissa korvautunut kv:llä, esimerkiksi qualitatem → kvalitet.
Q-kirjaimen nimi luetaan suomessa kuu, ei guu. Epäselvää on, mistä g:llinen ääntämys on saanut alkunsa. Ehkä kyseessä on vain pyrkimys ääntää nimi hienosti: koska kirjain on vieras, ajatellaan, että sen nimeen pitää saada vieras äänne. Mahdollisesti myös g- ja q-kirjainten samantapaisuus on vaikuttanut asiaan, mutta useimmissa fonteissa ne ovat aika erinäköiset.
Leikillisessä kirjoituksessa käytetään q-kirjainta joskus äänneyhdistelmän kuu tai ku merkkinä eli niin, että sen tilalla on tarkoitus lukea kirjaimen nimi. Esimerkkejä: qluu = kuuluu, ihq = ihku ’ihana’. On väitetty, että ääntämys guu johtuisi pyrkimyksestä pitää kirjaimen nimi erossa sanasta kuu, mutta tämä ei tunnu uskottavalta, koska mitään sekaannuksen vaaraa ei ole, koska sanoja ei käytetä samoissa yhteyksissä.
Virheääntämystä guu väitetään jopa opetetun koulussa. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin vain yhdenlainen hyperkorrektismi eli oikeaksi, hienoksi luullun asun tavoittelu. Suomen kielessä ei juuri ole eroa k- ja g-äänteen välillä, mutta erikoisen oikeaa ääntämystä tavoiteltaessa saatetaan g-kirjain lukea (lähes) soinnillisena vieraiden kielten tavoin. Niinpä vaikka g:n nimi yleensä lausutaan kee, useimmat tietävät, että se pitäisi lausua gee. Tästä saattaa syntyä käsitys, että myös toisen vieraan konsonantin nimi kuu on väärä ja rahvaanomainen ja pitää lausua hienosti guu.
Fysiikassa q ja Q (kursiivilla) ovat useiden suureiden merkkejä: q voi tarkoittaa poikkipinta-alaa, tilavuusvirtaa tai massavirtaa, ja Q voi tarkoittaa sähkövarausta, lämpömäärää tai valomäärää. Näistä q:n merkitysten voi ajatella johtuvan ainakin osittain latinan sanasta quadratum ’neliö’, Q:n merkitysten taas sanasta quantitas ’paljous, määrä’.
Pelikorttien merkinnöissä (ja englannissa šakkinappuloiden merkinnöissä) Q tarkoittaa rouvaa eli kuningatarta. Tämä johtuu englannin sanasta queen.
Q-kirjaimesta on kehittynyt myös kysymysmerkki. Kysymyksen loppuun ruvettiin kirjoittamaan latinan sanan quaestio ’kysymys’ alkukirjain (versaalina). Tyylitellystä Q:sta tai sen oikeasta puoliskosta kehittyi sitten ”?”.
Nykykielessä Q on usein kysymystä tarkoittavan sanan kuten englannin question lyhenteenä. Esimerkiksi verkkokirjoittelussa saatetaan viestin otsikko aloittaa ”Q: ” sen korostamiseksi, että esitetään kysymys. Tätä voi verrata espanjan kielen käytäntöön, jossa kysymyksen alussa on käänteinen kysymysmerkki ¿.
Q-kirjaimen ”kysymyksellistä” luonnetta korostaa se, että varsin monet latinan ja sen tytärkielten kysymyssanat ovat q-alkuisia. Tämä ilmenee myös runomittaisesta latinankielisestä säkeestä, jonka tarkoitus on auttaa muistamaan, mitkä kysymykset on kysyttävä asioita selvitettäessä, esimerkiksi rikosta tutkittaessa: Quis? Quid? Ubi? Quibus auxiliis? Cur? Quomodo? Quando? (Kuka? Mitä? Missä? Minkä tai keiden avulla? Miksi? Millä tavoin? Milloin?)
Raamatuntutkimuksessa käytetyssä ilmauksessa Q-lähde Q-kirjain ei kuitenkaan tarkoita kysymystä eikä arvoituksellisuutta, vaikka kyseessä onkin vain päätelmiin perustuva oletettu tietolähde. Q-lähteellä tarkoitetaan Jeesuksen sanojen kokoelmaa, jonka oletetaan olleen sekä Matteuksen että Luukkaan käytettävissä. Nimi johtuu arkisesti saksan sanasta Quelle ’lähde’.
Matematiikassa käytetään Q:stä kehitettyä symbolia ℚ (U+211A) rationaalilukujen (kokonais- ja murtoluvuilla esitettävissä olevien lukujen) joukon merkkinä.