Latinalaisen aakkoston R on kehittynyt kreikkalaisen aakkoston rhoo-kirjaimesta Ρ. Siihen lisättiin viiva alas oikealle selvyyden vuoksi, koska muutoin oli sekaannuksen vaara varsinkin, kun Π-kirjaimesta kehittyi P. Tosin jo kreikassa esiintyi rhoosta R:n tapainen rinnakkaismuoto, josta latinan R saattaa olla peräisin.
Tällöin syntyi hiukan erikoinen tilanne, jossa täysin samannäköisellä merkillä P on eri merkitys kreikkalaisessa kuin latinalaisessa aakkostossa. Kyrillinen aakkosto on säilyttänyt kreikkalaisen käytännön eli kyrillinen pee П on p-äänteen ja kyrillinen er Р r-äänteen merkki.
Gemenamuoto r kehittyi versaalimuodosta R voimakkaan yksinkertaistumisen kautta: piirrettiin vain pystyviiva ja sen yläosaan pieni kaari oikealle, ikään kuin R:n kirjoittaminen jäisi kesken. Tällöin muoto sattui palaamaan lähelle rhoon muotoa. Toisaalta kreikassa gemena-rhoo muodostui hyvin erilaiseksi: ρ. Sen voi ajatella syntyneen versaali-rhoosta Ρ melko lailla samaan tapaan kuin latinalaisessa aakkostossa syntyi versaali-P:stä gemena-p. Tosin gemena-rhoon muoto vaihtelee, ja sen alauloke on usein oikealle kaartuva (esimerkki: ρ). Rinnakkaiskehitys tapahtui myös kyrillisessä aakkostossa, sillä gemena-er on aivan latinalaisen p:n näköinen.
Kreikan rhoo Р kehittyi seemiläisestä rosh-kirjaimesta 𐤓, jonka nimi tarkoitti päätä ja jonka muoto oli kehittynyt tyylitellystä ihmisen pään ja kaulan kuvasta. Roshin muoto oli P:n peilikuvan kaltainen ja siis kehittynyt vasemmalle katsovan ihmisen kuvasta, mutta vaihtaessaan kirjoitussuunnan kreikkalaiset vaihtoivat myös ”katseen suunnan”. Roshista ovat kehittyneet heprean resh ר (jossa siis voi vielä nähdä ”katseen vasemmalle”) ja arabian raʾ ر.
Eri kielissä r-kirjain ääntyy hyvin eri tavoilla, joiden välillä ei ole äänteellisesti paljoakaan yhteyttä. Suomalaiseen r:ään kuuluu selvä tärinä (kielen kärki tärisee eli tremuloi hampaiden takana olevaa ns. hammasvallia vasten), mutta monissa muissa ”r:issä” tärinä on vain yksi tärähdys tai pelkkä hankaus jos sitäkään. Lisäksi tärinän tai hankauksen paikka voi olla kurkunpäässä niin, että kielen kärki ei osallistu ääntämiseen lainkaan. Vielä ”r-äänne” voi olla vain r-mäinen piirre toisen äänteen ääntämyksessä tai jopa selvä vokaali. Tavallisimmat r:n ääntämistavat ovat:
Suomalaiselle tutun täry-r:n [r] ääntämyksessä on siinäkin vaihtelua mm. tärinän voimakkuudessa ja määrässä. Suomessa ja brittienglannissa r ääntyy täry-r:nä, mutta suomessa usein vahvemmin. Suomen kaksois-r (rr [rr]) olisi tulkittavissa myös pitkäksi, hyvin monitäryiseksi täry-r:ksi [rː].
Kyse ei kuitenkaan ole ihan puhtaasti siitä, että käytetään vain samaa kirjainta eri äänteistä. Eri ”r:t” kuitenkin koetaan jollakin vaikeasti kuvattavalla tavalla samantapaisiksi, ja ennen muuta ne voivat muuttua toisikseen kielen muuttuessa – ja myös korvata toisiaan esimerkiksi r-vikaisen puheessa. ”R-vika” on suhteellinen, kielestä riippuva käsite. Esimerkiksi jos suomalainen ääntää r:n kurkku-r:nä, hän käyttää äännettä, jota pidetään oikeana ranskassa – jossa taas suomalainen r voidaan kokea r-viaksi. Amerikassa voidaan skotlantilaisen tai suomalaisen täry-r:ää voidaan pitää huvittavana erikoisuutena, joka leimaa ulkomaalaiseksi. ”R-viat” ovat epäilemättä osaltaan vaikuttaneet r:n ääntämyksen muutoksiin ja kirjavuuteen.
Tunnetusti monissa kielessä, esimerkiksi brittienglannissa, kirjoituksessa esiintyvä r jää usein ääntymättä etenkin sanan lopussa. Tällöin kielessä on aiemmin ollut jonkinlainen r-äänne ja se on hävinnyt. Täydellistä häviämistä lievempää on se, että itse r-konsonantti häviää mutta siitä elämään jonkinlainen ”r-sävyisyys” edeltävässä vokaalissa tai seuraavassa konsonantissa. Sävy voi ilmetä konsonantin ääntymisenä siten, että kielen kärki kääntyy taaksepäin (retrofleksisyys), ja vokaalin ääntämisenä siten, että kielen kärki jossain määrin lähenee hammasvallia (roottisuus). Esimerkiksi amerikanenglannissa r:n ääntäminen sanan lopussa on viimeksi mainittua tyyppiä; esimerkiksi sanassa car ei tällöin äänny lopussa konsonanttia, vaan sanan vokaalin ääntämyksen lopussa kieli vain lähenee sentapaista asentoa kuin r:n ääntämyksessä. Toisaalta amerikkalainen ehkä kokee asian toisin, koska amerikanenglannin r-äännekin on yleensä pikemminkin ns. approksimantti kuin täry- tai edes hankausäänne (kieli on lähellä meidän r:mme mukaista asentoa mutta ei tärise eikä edes muodosta selvää ahtaumaa).
Kielessä voi olla useita r-äänteitä, mutta silloin ne ovat yleensä toistensa vaihtoehtoja eri murteissa tai eri äänneympäristöissä. Niiden voidaan siis sanoa olevan saman foneemin eri toteutumia. Tosin joskus kuvataan kurkku-r:ksi se arabian äänne, jota siirtokirjoituksessa merkitään gh:lla. Tällöin esimerkiksi sanassa Ghraib olisi kaksi erilaista r:ää peräkkäin. Kuitenkin gh:lla merkitty äänne on pikemminkin g:n tapainen hankausäänne kuin kurkku-r.
Esimerkiksi saksassa r-kirjain voi ääntyä kolmella tavalla:
[r] (kuten suomalainen r), etenkin sanan alussa
[ʁ] (hankaava kurkku-r), etenkin konsonantin jäljessä
[ɐ] (epäselvän a:n tapainen vokaali), etenkin vokaalin jäljessä.
Ääntämyksessä on myös murteittaista vaihtelua. Suomessa saksanopetuksessa ja saksalaisten sanojen ääntämisohjeissa usein ”oikaistaan” esittämällä r:n ääntämys aina suomenmukaisena.
Tämä moninaisuus on hankala niille, jotka haluavat oppia puhumaan vieraita kieliä mahdollisimman aidosti. Toisaalta ärrävikaisten on lohdullista tietää, että hyvinkin monet ”r-äänteet” osataan tulkita halutulla tavalla. Jos ei osaa tuottaa suomalaista täry-r:ää, voi tyytyä amerikkalaistyyppiseen r:ään, jolloin puhe on täysin ymmärrettävää, kunhan ääntämys on johdonmukaista. Sen sijaan r:n korvaaminen l:llä ei ole hyvä ajatus, koska silloin sanat voivat sekoittua toisiinsa.
R-äänteet muistuttavat osittain l-äänteitä niin, että niille on annettu yhteisnimitys likvidat. R-vikaisen puheessa r usein korvautuu l:llä – tai näin ulkopuolinen saattaa ainakin tilanteen kuulla.
Samankaltaisuutta osoittaa sekin, että r ja l saattavat muuttua toisikseen. Usein kyse on erilaistumisesta eli dissimilaatiosta: samassa sanassa olevista kahdesta r:stä (tai kahdesta l:stä) toinen muuttuu l:ksi (tai r:ksi). Tällöin ääntämys helpottuu, koska kahta lähekkäistä r:ää (tai l:ää) on hiukan hankala lausua. Tämä selittää esimerkiksi suomen sanan räätäli l:n; ruotsissa vastaava sana on skräddare.
Samankaltaisuus on joissakin kielissä johtanut jopa siihen, että r:n ja l:n välillä ei lainkaan tehdä eroa. Tämä koskee mm. japania ja kiinaa. Näiden kielten puhujilla on tämän takia usein vaikeuksia tehdä r:n ja l:n välillä eroa muita kieliä puhuessaankin. Japanissa voidaan sanoa olevan r-äänne mutta ei l:ää, ja siksi japanilainen saattaa korvata vieraan kielen l:t r:illä. Kiinan kielessä taas tilanne on toisinpäin.
H-kirjaimen tarinassa kerrottiin spiritus-merkeistä ja siitä, miten kreikassa kirjoitettiin spiritus asper myös sananalkuisen rhoo-kirjaimen yhteyteen (ῥ, Ῥ). Tämä johtui todennäköisesti siitä, että rhoolla merkityssä r-äänteessä oli tai oli ollut jonkinlainen aspiraatio tai muu piirre, kuten soinnittomuus. Roomalaiset käyttivät kreikkalaisten lainasanojen kirjoitusasussa vastaavasti yhdistelmää RH, esimerkiksi rhetor ’puhuja, reetori’, rhythmus ’rytmi’ ja Rhodus ’Rodos’. On mahdollista, että he myös äänsivät jonkinlaisen aspiraation ainakin huolellisessa puheessa.
Kaksois-rhoossa (sanan sisällä) saattoi spiritus liittyä kumpaankin kirjaimeen, ja tällöin tuli kyseeseen myös spiritus lenis, esimerkiksi Πύῤῥοσ (tai Πύρροσ). Jos tällainen sana on lainautunut latinaan, sen kirjoitusasussa on yleensä rrh, esimerkiksi Pyrrhus. Suomalaisista historiankirjoista tunnemme tämän nimen kantajan yleensä nimellä Pyrrhos ja puhumme Pyrrhoksen voitosta (joka tarkoittaa liian kalliiksi käyvää voittoa, joka tuhoaa voittajan). Suomalaisen standardin mukainen siirtokirjoitettu asu olisi kuitenkin Pyrros. Standardin mukaan nimittäin rhoo siirtokirjoitetaan vanhankin kreikan osalta aina pelkällä r:llä, spirituksesta riippumatta. Tähän sääntöön on tosin kyllä muitakin poikkeuksia, kuten kirjaimen itsensä nimi rhoo ja (yleisen käytännön ja monien sanakirjojen mukaan) sana rhododendron ’alppiruusu’.
Yhdistelmää rh ei siis suomen kielessä yleensä säilytetä lainasanoissa, ainoastaan vieraissa nimissä ja kansainvälisissä merkintätavoissa. Tästä esimerkkinä on, että kirjoitamme reesusapina emmekä latinan ja englannin mukaan rhesus, mutta tästä apinasta nimensä saanutta veren antigeeniä merkitään kansainvälisen käytännön mukaisesti symbolilla Rh. Sen pitemmässä nimityksessä ilmenee ymmärrettävää horjuvuutta: Rh-tekijä ∼ rhesustekijä ∼ reesustekijä.
Matematiikassa r tarkoittaa ympyrän tai pallon sädettä ja johtuu latinan sanasta radius ’säde’.
Postiliikenteessä R on kirjatun lähetyksen kansainvälinen tunnus. Se johtuu ranskan sanasta recommandé ’kirjattu’.
Fysiikassa r tarkoittaa kierrosta esimerkiksi ilmauksissa r/min ’kierrosta minuutissa’ ja r/s ’kierrosta sekunnissa’. Kirjain r johtuu tässä käytännössä englannin kierrosta tarkoittavasta sanasta round tai revolution. Esimerkiksi ilmauksen r/s sijasta käytetään myös (ja periaatteessa oikeammin) ilmausta 1/s tai s−1.
Sähköopissa R on suureen symboli, joka tarkoittaa resistanssia, jonka mittayksikkö on ohmi.
Nopeassa kirjoitetussa viestinnässä englanniksi (etenkin Internetissä) r tarkoittaa usein sanaa are ’olet, olemme, olette, ovat’, koska tämä sana ja r-kirjaimen englanninkielinen sana ääntyvät samoin. Tämä merkitys r-kirjaimella on myös mm. tunnetussa amerikkalaisessa liikemerkissä Toys “R” Us, joka logona kirjoitetaan niin, että R on leikillisesti peilikuvana (Я:n tapainen).
Matematiikassa käytetään R:stä kehitettyä symbolia ℝ (U+211D) reaalilukujen (jatkuvien suureiden arvoja kuvaavien lukujen) joukon merkkinä. Sen muoto vaihtelee; useissa fonteissa vain vasemmalla oleva pystyviiva on kaksinkertainen.
Šakkipelin merkinnöissä englannin kielessä R tarkoittaa tornia. Se johtuu sanasta rook, joka taas johtuu sotavaunuja tarkoittavasta persian sanasta. Suomalaisissa šakkimerkinnöissä taas R tarkoittaa ratsua.
R:stä kehitetty on myös rekisteröidyn tavaramerkin symboli ®. Tätä merkkiä ei suinkaan tarvitse tavallisen kirjoittajan liittää tavaramerkin nimen perään. Ainoastaan hakuteoksen laatija on velvollinen mainitsemaan tavaramerkistä, että se on rekisteröity – jos tavaramerkin haltija tätä vaatii. Jos kuitenkin halutaan lyhyesti ilmaista, että kyseessä on tavaramerkki, voidaan kirjoittaa rekisteröidyn tavaramerkin symboli ® tai, jos tavaramerkki ei ole rekisteröity, yleinen tavaramerkin symboli ™. Jos tavaramerkki tällöin esiintyy taivutetussa muodossa, mitä pitäisi välttää, niin symboli tulee taivutetun sanan perään. Yleensä näitä merkkejä käyttävät vain tavaramerkkien haltijat mainonnassaan. Tosin joissakin yrityksissä saattaa varovaisuuden vuoksi olla sääntöjä siitä, että muidenkin yritysten tavaramerkkien yhteydessä on käytettävä symbolia ® tai ™. Silloin siis ehkä joudutaan kirjoittamaan tähän tyyliin: ”Juomaksi on tarjolla Coca-Colaa® ja Hyla®-maitoa.”