Meidän L:mme on kehittynyt kreikkalaisesta lambda-merkistä Λ, joka etruskien merkistössä muuttui epäsymmetriseksi, koukkumaiseksi, kun toinen haaroista lyheni. Asennon muuttuessa syntyi L:n muoto.
Keskiajalla L:stä kehittyi gemena-l, kun vaakaviiva jätettiin pois kirjoittamisen nopeuttamiseksi. Tällöin syntyi sekaannusten mahdollisuuksia, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että gemena-i sai pisteensä. Kreikkalaisessa merkistössä taas Λ-muodosta syntyi gemena-λ siten, että toinen viivoista piteni ja merkki kokonaisuudessaan pieneni.
Kyrillinen el-kirjain Л on kehittynyt lambdasta siten, että viivat ovat yläosastaan loitonneet toisistaan. Kyrillinen gemena-el л on luonteeltaan pienennetty versaali.
Lambda-kirjaimen nimi esiintyy myös kirjoitusasussa lamda. Gemena-lambdaa λ käytetään fysiikassa ja matematiikassa melko paljon symbolina. Erityisesti kursiivisena λ on valon aallonpituuden tunnus, ja tämän takia lambda-sana esiintyy myös eräiden valon eri aallonpituuksien käyttöön liittyvien tekniikoiden nimityksissä (esim. lambdaverkot). Lambda on käytössä myös IPAssa l:ää vastaavan palataalisen äänteen merkkinä.
Kreikan lambda kehittyi seemiläisestä lamd-merkistä 𐤋, jonka nimi todennäköisesti tarkoitti jonkinlaista keppiä tai sauvaa. Alkuperäinen muoto muistutti paimensauvaa. Myöhemmin sauva piirrettiin ylösalaisin niin, että se muistutti J:tä tai J:n peilikuvaa, jonka kaari sittemmin muuttui kulmikkaaksi.
Lamedh-merkistä ovat kehittyneet heprean lamed ל ja arabian lam ل, josta vielä voi nähdä paimensauvan muodon.
Koska gemena-l on yksinkertaisimmillaan (groteskifonteissa) pelkkä pystyviiva, se voi sekaantua moniin muihin merkkeihin kuten versaali-I:hin, pystyviivamerkkiin | ja numeroon 1. Sekaannusta ikään kuin käytettiin hyväksi varhaisissa kirjoituskoneissa. Mekaniikan ja taloudellisuuden takia piti tulla toimeen mahdollisimman harvoilla näppäimillä ja niihin liittyvillä kirjasinvarsilla ja kirjasimilla. Niinpä usein jätettiin numero 1 pois, ajatuksena, että sen tilalla käytetään gemena-l:ää.
Tästä toisaalta seurasi tarve gemena-l:n ja numeron 1 pitämiseen samanlaisina. Ne ovatkin yhä monissa fonteissa häiritsevän samanlaisia. Etenkin koodimerkinnöissä, joissa on sekaisin kirjaimia ja numeroita, sekoittuvuus voi olla erittäin harmillista.
Hyvin tehdyssä fontissa numero 1 erottuu selvästi gemena-l:stä mm. sillä, että numerossa 1 on ylhäällä noin 45°:n kulman muodostava ja selvästi erottuva viiva. Se ei toisaalta saa olla niin pitkä, että 1 sekoittuu 7:ään.
Äänneympäristön mukaan l-äänne voi ääntyä ”heleänä” tai ”tummana”, mutta tämä ero ei useimmissa kielissä ole foneemiero eli ei erota sanoja toisistaan. Ääntämyksen aitouteen asia kyllä vaikuttaa.
Foneettisesti tumma l tarkoittaa, että kielen takaosa nousee ylöspäin, joten l tuntuu ääntyvän syvemmältä. Tällaista l-äännettä voidaan merkitä IPAssa merkillä [ɫ]. Esimerkiksi albanian kielessä tehdään järjestelmällinen ero: tavallista eli heleää l:ää merkitään l:llä, tummaa ll:llä.
Tätä eroa ei pidä sekoittaa l:n ja vastaavan palataalisen äänteen [λ] eroon. Esimerkiksi espanjan useissa muodoissa ll tarkoittaa kyseistä palataalista äännettä.
Vaikka suomen l- ja r-äänne ovat varsin erilaiset, l-äänne melko helposti sekoittua ”kevyempään” r-äänteeseen, joka on monissa kielissä tavallinen. Lisäksi r-vikainen saattaa tuottaa l-äänteen, kun yrittää lausua r:n, tai jopa tietoisesti korvata r:n l:llä.
Usein sanotaan, että kiinalaiset lausuvat r:n l:nä, ja tästä on kehitetty monia vitsejä. Kuitenkin kiinassa r- ja l-äänne ovat toisistaan erilliset, mutta r on tärytön (ks. R:n tarinaa) ja siksi kuulostaa muiden kielten puhujista helposti l:ltä.
Japanissa taas ei ole l-äännettä, ja japanilaiset korvaavat lainasanojen r:n l:llä. Toisaalta tästä seuraa, että japanilaisilla voi olla vaikeuksia erottaa r ja l selvästi toisistaan esimerkiksi englantia puhuessaan.
L-kirjaimella sellaisenaan on useita symbolimerkityksiä kuten seuraavat:
L-kirjaimesta kehitettyjä erillisiä symboleja ovat muun muassa seuraavat: