Älä piilota tekijää

Yleensä asioilla on tekijänsä ja tapahtumilla syynsä. Selosta siksi asiat lauseilla, joissa on subjekti, predikaatti ja tarvittaessa objekti. Tämä on henkisesti vaativaa, jos lause olisi esimerkiksi ”Minä tein virheen”. On houkuttelevaa kirjoittaa vain ”Tässä on tapahtunut erehdys”.

Maailmassa tapahtuu myös asioita, joille ei voi osoittaa tekijää. Jos tuulee, niin ei oikein ole mielekästä kysyä, kuka tai mikä tuulee taikka kenen syytä se on. Tekijä voi myös olla tun­te­ma­ton ja epämääräinen esimerkiksi siten, että tekijänä voi olla kuka hyvänsä. Eri kielissä on erilaisia keinoja esittää asioita ilman, että tekijää mainitaan. Suomen kielessä keinoja ovat muun muassa seuraavat:

• Käytetään niin sanottuja yksipersoonaisia verbejä kuten ”sataa”.
• Käytetään merkitykseltään passiivisia verbejä kuten lauseessa ”auto räjähti”. Tässä lauseessa sana ”auto” on muodollisesti subjekti, mutta asiallisesti se ilmaisee, mille jotakin tapahtui, ei sitä, mikä teki jotakin. On mahdollista, että räjähtämisellä oli tekijä eli joku räjäytti auton, mutta tekijää ei ilmaista.
• Käytetään epämääräisen persoonan verbinmuotoja kuten ”kaadettiin”. Tällaisia muotoja on tapana kutsua kieliopeissa passiivisiksi, mutta nimitys on harhaanjohtava, sillä kyseessä on aivan toisenlainen rakenne kuin esim. ruotsin tai englannin verbien passiivimuodot. Sellaiset verbinmuodot kuin ”kaadettiin” ilmaisevat, että teolla on persoonallinen tekijä – ihminen, joka kaatoi, tai kenties useita kaatajia. Huomattakoon, että jos kirjoitamme ”auto räjäytettiin”, niin sanomme enemmän kuin lauseella ”auto räjähti”. Jälkimmäinen vain kertoo, mitä autolle tapahtui, edellinen taas lisäksi, että teolla oli syyllinen.
• Käytetään subjektina jotakin niin sanottua indefiniittipronominia kuten ”joku” tai ”jokin” taikka vastaavaa ilmaisua, esimerkiksi ”muuan mies”.

Näistä keinoista ensimmäinen ja osittain toinen liittyvät tilanteisiin, joissa tekijää ei todel­la­kaan ole. Muissa taas on kyse siitä, että tekijä kyllä on, mutta tekijää ei tiedetä tai ei haluta sanoa. Lukija ei välttämättä aina tiedä, millaisesta tapauksesta on kyse.

Lukijaa auttaa, jos ilmaiset tekijän aina kun mahdollista. Tekijän tietäminen ei ehkä ole kovin olennaista, mutta tekijälliset lauseet ovat konkreettisempia ja havainnollisempia kuin tekijättömät. Politiikassa käytetään yleisesti sellaisia epämääräisen persoonan muotoja kuin ”on sovittu” ja ”lapsilisiä leikataan”. Olisi huomattavasti selkeämpää sanoa ”hallituspuolueet ovat sopineet” ja ”eduskunta alentaa lapsilisiä”. Politiikassa epäselvyys on usein tavoitteena – onko sinullakin?

Tieto tekijästä voi kuitenkin olla epäolennainen siinä määrin, että on parempi jättää tekijä ilmaisematta. Syynä voi olla erityisesti se, että tekijän ilmaiseminen vaatisi turhan paljon sanoja. On parempi sanoa ”laissa on säädetty” kuin sanoa, kuka on säätänyt, sillä Suo­mes­sa­han lain­säädäntö­valtaa käyttävät eduskunta ja tasavallan presidentti yhdessä, eikä näiden valtioelinten mainitseminen yleensä ole aiheellista lakien sisällöstä puhuttaessa.

Se, milloin on aiheellista ja milloin aiheetonta mainita tekijä, pitää tietysti pyrkiä rat­kai­se­maan sen mukaan, mikä on lukijalle tarpeellista tai häntä kiinnostavaa tietoa. Poliittisista päätöksistä puhuttaessa on yleensä kiinnostavaa, kuka ihminen tai mikä päätöksentekoelin on ne tehnyt. Jos taas on kyse esimerkiksi tieteessä yleisesti hyväksytystä teoriasta, ei teorian keksijän ja kehittelijöiden mainitsemisella useinkaan ole merkitystä muutoin kuin tieteen historian kannalta.

Tekijänä voit olla myös sinä itse, eikä sinun ole syytä piilottaa tekijää silloinkaan. On väärää vaatimattomuutta karttaa minä-sanaa silloin, kun on syytä kertoa, mitä itse on tehnyt tai tekemässä. Aivan nurinkurista on piiloutua sanan ”allekirjoittanut” tai sanojen ”tämän kirjoittaja” taakse. Sama koskee sanan ”henkilökohtaisesti” käyttöä omia kokemuksia tai mielipiteitä esitettäessä. Sellaiset pitkät ilmaisut korostavat omaa persoonaa paljon enemmän kuin lyhyt sana ”minä”. Lisäksi suomen kielessä voi usein ilmaista itsensä vielä lyhyemmin: verbin persoonamuodolla kuten ”teen” tai omistusliitteellä ”-ni”. Kirjoitetussa asiakielessä se on jopa suositeltavaa, vaikka puhekielessä ei juuri sanotakaan ”teen” vaan ”mä teen” eikä ”kirjani” vaan ”mun kirja”.