Kaikilla kirjoittajilla on omat lempisanontansa. Jotkut käyttävät niitä tuhkatiheään sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. Jos sanonta toistuu toistumistaan, lukija huomaa toistumisen ja ehkä huvittuu, ehkä ärsyyntyy. Yleensä tekstin lukeminen häiriytyy ainakin hiukan.
Omista sanonnoista ei tarvitse luopua, mutta niitä ei pitäisi päästää pinttyneiksi tavoiksi, maneereiksi. Pahimmillaan kirjoittaja on niin tottunut sanontaan, ettei hän osaa vähentää sen käyttöä, vaikka siitä erikseen huomautettaisiin. Tavallisempaa on, ettei kirjoittaja huomaa omia maneerejaan.
Koska monet sanonnat muodostuvat helposti maneereiksi, ne saatetaan kielenoppaissa ja tyylioppaissa julistaa vältettäviksi. Tämä on yleensä liioittelua. Mutta selvää on, että jos jostakin sinänsä kelvollisesta sanonnasta erityisesti varoitellaan, on hyvä miettiä hetkinen sitä, tuleeko itse käyttäneeksi sitä liian usein.
Sanonnan ”itse asiassa” on joskus sanottu olevan huonoa tyyliä, ehkä kielivirhekin. Itse asiassa se on kyllä kuvattu suomen kielen sanakirjoissa ilman mitään mainintaa hylättävyydestä tai tyylillisestä huonoudesta. Mutta itse asiassa se tosiaankin on usein täysin tarpeeton kirjoituksen tai puheen lisä, joka voidaan itse asiassa poistaa ilman, että virkkeen merkitys itse asiassa muuttuu lainkaan – itse asiassa silloin virkkeen merkitys tulee hiukan selvemmin esille. Joillekin siitä on tullut maneeri, jota he itse asiassa eivät huomaa, ennen kuin joku huomauttaa. Itse asiassa meillä kaikilla on omat maneerimme, jotka saattavat itse asiassa ärsyttää muita kovastikin.
Kohtuullisesti käytettynä ”itse asiassa” on ihan hyvä ilmaisu. Sen merkitys on kirjoituksessa lähinnä painottava tai jotakin vastakohtaa (esimerkiksi luulon ja todellisen tilanteen vastakohtaa) korostava. Sillä voidaan myös yrittää aloittaa pehmeästi lausuma, jossa kiistetään jonkun toisen väite. Puheessa se on usein puheenvuoron hallussa pitämisen tai haltuun ottamisen väline, eli puhuja lähettää eräänlaista kantoaaltoa kertoakseen, ettei ole vielä lopettanut, tai eräänlaisen huomioviestin, jolla yritetään saada joku muu lopettamaan puheensa ja vaihtamaan kuuntelemisen puolelle. Tällaisesta puhekielikäytöstä ehkä johtuukin ilmaisun liiallinen käyttö kirjoituksessa.