Aina ei ongelman kiertäminen tietenkään ole mahdollista. Silloin herää kysymys, mitä normia sovelletaan. Jos kirjoittajan on pakko valita esimerkiksi kahdesta sanasta toinen, vaikka kumpikin on jonkun mielestä väärä, on harkittava, mitä lukijoiden enemmistö ajattelee. Myös kannanottojen voimakkuus voi olla merkitsevä.
Vaikka kielikysymyksestä olisi olemassa jokin selvä sääntö, voi olla, että vallitseva käytäntö ei ole säännön mukainen. Etenkin, kun kirjoittaja etsii apua kielikysymykseen, joka ei koske hänen erikoisalaansa, on syytä suhtautua kriittisesti hakuteoksiinkin. Useinkin jonkin alan termistön on tehnyt sanastotyöryhmä, jolla on omat ideansa, ehkä puhdaskielisyystavoitteensakin. Internetin hakuvälineillä löytyy usein suuntaa antavaa tietoa siitä, onko jokin sana todella käytössä vai onko se vain sanastoissa.
Normaalia on se, mitä tekstin kohderyhmä pitää normaalina. Vaikka ilmaisut olisivatkin lukijoille ymmärrettäviä, niistä osa voidaan kokea oudoiksi ja asiaankuulumattomiksi. Esimerkiksi arkisen yleispuhekielen sanat (kuten ”meinata”) ovat useimmille hyvin tuttuja, mutta sopivatko ne kirjoitettuun tekstiin?
Epäselvissä tilanteissa viralliset säännöt kuitenkin tuovat turvaa. Jos kieliongelmaan ei ole selvää ratkaisua, niin normia noudattava voi ainakin perustella valintansa järkevän näköisesti. Termistöasioissa voi suoraan viitata sanastoon, jota on käytetty. Ainakin se voi vakuuttaa lukijan siitä, että tekstin outoudet eivät johdu hutiloinnista.