Nykyajan kielenopas, luku 3 Käytännön oikeakielisyyden perusteet:

Tyylilajin ja vaatimustason valinta

Millaisia tyylilajeja on?

Sana ”tyyli” voi tarkoittaa täysin henkilö­kohtaista tapaa toimia, mutta myös yleisempää toi­min­ta­tapaa. Voimme puhua esimerkiksi jonkun hiihtotyylistä, mutta myös hiihdon pe­rin­tei­ses­tä tyylistä vastakohtana luistelutyylille. Samoin kielen tyyleistä puhuttaessa voi­daan tar­koit­taa omintakeista, persoonallista ilmaisutapaa tai kielellisen ilmaisun yleistä lajia.

Mainittu ero on olennainen siksi, että tyylilajin huomioon ottaminen ei merkitse per­soo­nal­li­sen tyylin hävittämistä. Kaikkia tyylilajeja, myös asiatyyliä, voi käyttää omin­takei­sel­la tavalla. Eri asia on, että asiatyylin luonteeseen kuuluu hillitty ilmaisu, joten siinä henkilö­koh­tai­set tyylit vaihtelevat vähemmän kuin esimerkiksi runoudessa.

Aiemmin tyylin peruslajeina pidettiin arki­tyyliä, asiatyyliä ja juhlatyyliä. Käy­tän­nös­sä juhla­tyyli on käynyt harvinaiseksi, ja arki- ja asiatyyli ovat sekoittuneet toisiinsa ja toisaalta muuttuneet monivivahteisiksi. Lisäksi kauno­kirjal­li­suu­del­la on omat tyyli­lajinsa.

Käytännössä asiateksteillä voidaan sanoa olevan eräänlainen perustyylilaji, josta voidaan käyttää vaikkapa nimitystä asiatyyli. Asiatekstien muut lajit voidaan kuvata sen pohjalta, suhteessa siihen. Asiatyyli kohtaa meidät kaikkialla – sanomalehdissä, tietokirjoissa, asia­pitoisilla Internet-sivuilla jne. Sitä voi tyypillisimmillään luonnehtia seuraavanlaiseksi:

Asiatyyli on yleensä turvallisin tyylilajin valinta. Erityisesti tämä koskee tilannetta, jossa lukijakunta on laaja tai tuntematon. Mutta lukijakunnan ja asian mukaan voi käyttää asiatyylistä osittain poikkeavaa tyyliä: yksinkertaisen käyttökielen tyyliä, arkista tyyliä, tuttavallista tyyliä, virallista tyyliä, jopa juhlavaa tyyliä.

Esimerkiksi lehteen kirjoitettaessa on yleensä parasta noudattaa samantapaista tyyliä kuin kyseisessä lehdessä yleensäkin. Tyyli on suuressa määrin jäljittelyä. Toisaalta lievät poikkeamat siitä, millainen tyyli on tapana joissakin yhteyksissä, eivät yleensä häiritse. Tyyliä ei yleensä erikseen opetella, vaan se opitaan ohimennen, kun luetaan tyylin mukaisia tekstejä.

Tyylirikko on selvä poikkeama tekstin yleisestä tyylistä taikka sellaisesta tyylistä, jota jossakin yhteydessä yleisesti odotetaan. Tyypillinen esimerkki on arkinen sana, kuten ”pärjätä”, tavallisessa asiatyylissä. Toinen esimerkki on vanhan­aikaisen kirja­kielen ilmaisu ”on saapuva” tavallisessa tai arkisessa tyylissä. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos sana arveluttaa, se luultavasti ei sovi tyyliin. Lähes aina löytyy asiatyylinen vaihtoehto. Kokematon kirjoittaja tekee usein sen virheen, että kirjoittaa tyyliltään ”epäilyttävän” sanan lainaus­merkkeihin. Jos sana on tyyliin sopimaton ilman lainaus­merkkejä, niin lainaus­merkkien käyttö vain korostaa sen sopimattomuutta. Jos se taas ei ole sopimaton, lainaus­merkit herättävät ihmetystä.

Tyylirikko voi olla harkittu tehokeino, mutta useimmiten se on tahaton virhe. Sen hai­tal­li­suus riippuu paljolti siitä, millaisen asian keskellä ja missä tyylilajissa ollaan. Tämänkin takia asiatyyli on yleensä turvallinen vaihtoehto, koska siinä lievät tyylirikot eivät häiritse kovin paljoa. Sen sijaan viralliseksi, vakavaksi ja jopa yleväksi tarkoitetussa tyylissä on osattava välttää arkisia sanoja ja sanakäänteitä.

Tyyliin kompastelua

Jos asiatekstissä yritetään sanoa asiat liian hienosti, ei tyylirikko sinänsä ole kovin vakava. Mutta varsin usein myös tehdään kielivirheitä, kun yritetään käyttää liian hienoa tyyliä.

Lauseenvastikkeet ovat varmaankin tyypillisin kompastuskivi. Erittäin usein lauseenvastike on muodoltaan virheellinen tai merkitykseltään väärä, monesti molempia. Lauseen­vas­tik­kei­ta käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Sadan metrin juoksussa Matti voitti Pekan tullessa kolmanneksi.
Sadan metrin juoksussa Matti voitti ja Pekka tuli kolmanneksi.

Arkisessa käyttökielessä, kuten uutisissa ja lyhyissä tiedotteissa, lauseenvastikkeita ei ole syytä käyttää juuri koskaan. Mitä pitemmäksi lauseenvastike muodostuisi, sitä suurempi syy on vaihtaa se sivulauseeksi. Usein se pitää korvata päälauseella, kuten edellä olevassa esi­mer­kis­sä, jossa alkuperäinen lause on suorastaan virheellinen. Ilmaisu ”Pekan tullessa kol­man­nek­si” tarkoittaisi ’kun Pekka tuli kolmanneksi’, ja siitähän ei ole kyse, koska Pekan voit­to ei ole saman­aikainen kuin Matin tulo kolmantena maaliin.

Aukioloaikoja rajoittamalla ihmiset eivät joisi nykyistä vähempää.
Jos aukioloaikoja rajoitettaisiin, ihmiset eivät silti joisi nykyistä vähempää.
Aukioloaikojen rajoittaminen ei vähentäisi juomista.

Alkuperäisessä lauseessa sana ”rajoittamalla” on kieliopin mukaan predikaatin ”eivät joisi” määrite, joka kertoo tekemisen tavan. Tämän mukainen tulkinta on tässä tapauksessa jär­je­tön. Mutta tällainen virhe voi johtaa tilanteeseen, jossa kieliopin mukainen tulkinta ei ole il­mei­sen mieletön, mutta ei myöskään se, mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi lause ”Aukioloaikoja ra­joit­ta­mal­la ravintolat päätyisivät vaikeuksiin” tarkoittaisi itse asiassa ’Jos ravintolat ra­joit­tai­si­vat aukioloaikoja, ne päätyisivät vaikeuksiin’. Kun käytetään sivulauseita, ajatus saa­daan var­mem­min oikeaksi ja myös helpommin ymmärrettäväksi. Edellä on myös toinen korjaus­vaihto­ehto, joka sopisi esimerkiksi otsikoksi.

Kielikuvat ontuvat usein kuin osuuskaupan hevonen, ja lisäksi niitä usein kirjoitetaan vää­rin. Kielikuvista sanotaan sinänsä aiheellisesti, että ne tekevät kielen havainnolliseksi ja elä­väk­si. Mutta kielikuva voi kangistua pelkäksi sanonnaksi, jolloin se on melko harmiton, mutta myös tehoton tyylikeinona. Esimerkiksi sana ”pattitilanne” on alkujaan ollut kielikuva, koska se viitannut šakkipelin tilanteeseen, pattiin, joka on sääntöjen mukaan tasapeli. Sana on kui­ten­kin ruvennut tarkoittamaan ratkaisematonta, jumittunutta tilannetta, siis aivan eri asiaa. Sel­lais­ta sattuu, mutta olennaista on, että sana ei voi enää toimia kielikuvana kenel­lekään.

Taivutusmuodoilla yritetään joskus tavoitella korkealentoista tyyliä. Esimerkiksi niin sa­not­tu­ja refleksiivisen taivutuksen muotoja, kuten ”loihe” (varsinaisesti ’loi itsensä’) ja ”heit­ti­he” ’heittäytyi’, ei käytetä yleis­kielessä, joten saatetaan ajatella, että niillä tehdään teks­tis­tä erityisen hienoa. Yleensä kuitenkin sekä muoto että merkitys on pielessä, ja vaikka ne oli­si­vat oikein, lukijat eivät niitä ymmärrä. Tällaiset muodot kuuluvat vain murteella kirjoitettuihin teksteihin.

Murteellisuudet voivat sopia kaunokirjallisuuteen esityksen ja henkilö­hah­mo­jen elä­vöit­tä­mi­sek­si ja paikallis­värin tuomiseen. Asiatyyliin ne eivät yleensä kuulu. Harva käyt­tää­kään murre­ilmauksia tahallaan, mutta niitä voi lipsahtaa tekstiin siksi, että niitä ei huomata mur­teel­li­suuk­sik­si. Esimerkiksi sana ”tavan” merkityksessä ’tavallinen’ on hyvin yleinen monissa kielimuodoissa. Se kuitenkin hämmentää usein niitä, joiden omaan murteeseen se ei kuulu; he jäävät ihmettelemään, mitä esimerkiksi ”tavan ihminen” oikein tarkoittaa.

Asiatyylin perussäännöksi sopii: Kun alkaa epäilyttää, on parempi kirjoittaa siten kuin sanoisi. Tämä ei tarkoita arkisen puhekielen kirjoittamista, vaan sitä, että asian esit­tä­mi­sen tapa on samanlainen kuin puheessa. Sanat ja muodot kannattaa yleensä kirjoittaa kirja­kielen mukaisiksi, mutta virkkeiden rakenteen pitäisi olla suhteellisen lähellä sujuvaa puhe­kieltä. Ei kai kukaan aloittaisi palaverissa puheenvuoroaan näin: ”Epäonnistuttuamme pyr­ki­myk­sis­sä saavuttaa suurempi markkinaosuus teen eh­do­tuk­sen – –”. Oireellista on, että äidin­kie­le­nään suomea puhuvakin voi alkaa epäillä objektivirhettä: pitäisikö kirjoittaa ”suu­rem­man markkina­osuuden”? Pikemminkin sanoisimme: ”No ku me ei oo onnistuttu saa­vut­taan isom­paa markkinaosuutta, niin mä ehdotan – –”. Kirja­kieli­ses­sä asussa se kelpaa kieleltään melkein minne vain: ”Koska emme ole onnistuneet saavuttamaan suurempaa markkina­osuut­ta, ehdotan – –”.