Sana ”tyyli” voi tarkoittaa täysin henkilökohtaista tapaa toimia, mutta myös yleisempää toimintatapaa. Voimme puhua esimerkiksi jonkun hiihtotyylistä, mutta myös hiihdon perinteisestä tyylistä vastakohtana luistelutyylille. Samoin kielen tyyleistä puhuttaessa voidaan tarkoittaa omintakeista, persoonallista ilmaisutapaa tai kielellisen ilmaisun yleistä lajia.
Mainittu ero on olennainen siksi, että tyylilajin huomioon ottaminen ei merkitse persoonallisen tyylin hävittämistä. Kaikkia tyylilajeja, myös asiatyyliä, voi käyttää omintakeisella tavalla. Eri asia on, että asiatyylin luonteeseen kuuluu hillitty ilmaisu, joten siinä henkilökohtaiset tyylit vaihtelevat vähemmän kuin esimerkiksi runoudessa.
Aiemmin tyylin peruslajeina pidettiin arkityyliä, asiatyyliä ja juhlatyyliä. Käytännössä juhlatyyli on käynyt harvinaiseksi, ja arki- ja asiatyyli ovat sekoittuneet toisiinsa ja toisaalta muuttuneet monivivahteisiksi. Lisäksi kaunokirjallisuudella on omat tyylilajinsa.
Käytännössä asiateksteillä voidaan sanoa olevan eräänlainen perustyylilaji, josta voidaan käyttää vaikkapa nimitystä asiatyyli. Asiatekstien muut lajit voidaan kuvata sen pohjalta, suhteessa siihen. Asiatyyli kohtaa meidät kaikkialla – sanomalehdissä, tietokirjoissa, asiapitoisilla Internet-sivuilla jne. Sitä voi tyypillisimmillään luonnehtia seuraavanlaiseksi:
Asiatyyli on yleensä turvallisin tyylilajin valinta. Erityisesti tämä koskee tilannetta, jossa lukijakunta on laaja tai tuntematon. Mutta lukijakunnan ja asian mukaan voi käyttää asiatyylistä osittain poikkeavaa tyyliä: yksinkertaisen käyttökielen tyyliä, arkista tyyliä, tuttavallista tyyliä, virallista tyyliä, jopa juhlavaa tyyliä.
Esimerkiksi lehteen kirjoitettaessa on yleensä parasta noudattaa samantapaista tyyliä kuin kyseisessä lehdessä yleensäkin. Tyyli on suuressa määrin jäljittelyä. Toisaalta lievät poikkeamat siitä, millainen tyyli on tapana joissakin yhteyksissä, eivät yleensä häiritse. Tyyliä ei yleensä erikseen opetella, vaan se opitaan ohimennen, kun luetaan tyylin mukaisia tekstejä.
Tyylirikko on selvä poikkeama tekstin yleisestä tyylistä taikka sellaisesta tyylistä, jota jossakin yhteydessä yleisesti odotetaan. Tyypillinen esimerkki on arkinen sana, kuten ”pärjätä”, tavallisessa asiatyylissä. Toinen esimerkki on vanhanaikaisen kirjakielen ilmaisu ”on saapuva” tavallisessa tai arkisessa tyylissä. Hyvä nyrkkisääntö on, että jos sana arveluttaa, se luultavasti ei sovi tyyliin. Lähes aina löytyy asiatyylinen vaihtoehto. Kokematon kirjoittaja tekee usein sen virheen, että kirjoittaa tyyliltään ”epäilyttävän” sanan lainausmerkkeihin. Jos sana on tyyliin sopimaton ilman lainausmerkkejä, niin lainausmerkkien käyttö vain korostaa sen sopimattomuutta. Jos se taas ei ole sopimaton, lainausmerkit herättävät ihmetystä.
Tyylirikko voi olla harkittu tehokeino, mutta useimmiten se on tahaton virhe. Sen haitallisuus riippuu paljolti siitä, millaisen asian keskellä ja missä tyylilajissa ollaan. Tämänkin takia asiatyyli on yleensä turvallinen vaihtoehto, koska siinä lievät tyylirikot eivät häiritse kovin paljoa. Sen sijaan viralliseksi, vakavaksi ja jopa yleväksi tarkoitetussa tyylissä on osattava välttää arkisia sanoja ja sanakäänteitä.
Jos asiatekstissä yritetään sanoa asiat liian hienosti, ei tyylirikko sinänsä ole kovin vakava. Mutta varsin usein myös tehdään kielivirheitä, kun yritetään käyttää liian hienoa tyyliä.
Lauseenvastikkeet ovat varmaankin tyypillisin kompastuskivi. Erittäin usein lauseenvastike on muodoltaan virheellinen tai merkitykseltään väärä, monesti molempia. Lauseenvastikkeita käsitellään tarkemmin jäljempänä.
Arkisessa käyttökielessä, kuten uutisissa ja lyhyissä tiedotteissa, lauseenvastikkeita ei ole syytä käyttää juuri koskaan. Mitä pitemmäksi lauseenvastike muodostuisi, sitä suurempi syy on vaihtaa se sivulauseeksi. Usein se pitää korvata päälauseella, kuten edellä olevassa esimerkissä, jossa alkuperäinen lause on suorastaan virheellinen. Ilmaisu ”Pekan tullessa kolmanneksi” tarkoittaisi ’kun Pekka tuli kolmanneksi’, ja siitähän ei ole kyse, koska Pekan voitto ei ole samanaikainen kuin Matin tulo kolmantena maaliin.
Alkuperäisessä lauseessa sana ”rajoittamalla” on kieliopin mukaan predikaatin ”eivät joisi” määrite, joka kertoo tekemisen tavan. Tämän mukainen tulkinta on tässä tapauksessa järjetön. Mutta tällainen virhe voi johtaa tilanteeseen, jossa kieliopin mukainen tulkinta ei ole ilmeisen mieletön, mutta ei myöskään se, mitä tarkoitetaan. Esimerkiksi lause ”Aukioloaikoja rajoittamalla ravintolat päätyisivät vaikeuksiin” tarkoittaisi itse asiassa ’Jos ravintolat rajoittaisivat aukioloaikoja, ne päätyisivät vaikeuksiin’. Kun käytetään sivulauseita, ajatus saadaan varmemmin oikeaksi ja myös helpommin ymmärrettäväksi. Edellä on myös toinen korjausvaihtoehto, joka sopisi esimerkiksi otsikoksi.
Kielikuvat ontuvat usein kuin osuuskaupan hevonen, ja lisäksi niitä usein kirjoitetaan väärin. Kielikuvista sanotaan sinänsä aiheellisesti, että ne tekevät kielen havainnolliseksi ja eläväksi. Mutta kielikuva voi kangistua pelkäksi sanonnaksi, jolloin se on melko harmiton, mutta myös tehoton tyylikeinona. Esimerkiksi sana ”pattitilanne” on alkujaan ollut kielikuva, koska se viitannut šakkipelin tilanteeseen, pattiin, joka on sääntöjen mukaan tasapeli. Sana on kuitenkin ruvennut tarkoittamaan ratkaisematonta, jumittunutta tilannetta, siis aivan eri asiaa. Sellaista sattuu, mutta olennaista on, että sana ei voi enää toimia kielikuvana kenellekään.
Taivutusmuodoilla yritetään joskus tavoitella korkealentoista tyyliä. Esimerkiksi niin sanottuja refleksiivisen taivutuksen muotoja, kuten ”loihe” (varsinaisesti ’loi itsensä’) ja ”heittihe” ’heittäytyi’, ei käytetä yleiskielessä, joten saatetaan ajatella, että niillä tehdään tekstistä erityisen hienoa. Yleensä kuitenkin sekä muoto että merkitys on pielessä, ja vaikka ne olisivat oikein, lukijat eivät niitä ymmärrä. Tällaiset muodot kuuluvat vain murteella kirjoitettuihin teksteihin.
Murteellisuudet voivat sopia kaunokirjallisuuteen esityksen ja henkilöhahmojen elävöittämiseksi ja paikallisvärin tuomiseen. Asiatyyliin ne eivät yleensä kuulu. Harva käyttääkään murreilmauksia tahallaan, mutta niitä voi lipsahtaa tekstiin siksi, että niitä ei huomata murteellisuuksiksi. Esimerkiksi sana ”tavan” merkityksessä ’tavallinen’ on hyvin yleinen monissa kielimuodoissa. Se kuitenkin hämmentää usein niitä, joiden omaan murteeseen se ei kuulu; he jäävät ihmettelemään, mitä esimerkiksi ”tavan ihminen” oikein tarkoittaa.
Asiatyylin perussäännöksi sopii: Kun alkaa epäilyttää, on parempi kirjoittaa siten kuin sanoisi. Tämä ei tarkoita arkisen puhekielen kirjoittamista, vaan sitä, että asian esittämisen tapa on samanlainen kuin puheessa. Sanat ja muodot kannattaa yleensä kirjoittaa kirjakielen mukaisiksi, mutta virkkeiden rakenteen pitäisi olla suhteellisen lähellä sujuvaa puhekieltä. Ei kai kukaan aloittaisi palaverissa puheenvuoroaan näin: ”Epäonnistuttuamme pyrkimyksissä saavuttaa suurempi markkinaosuus teen ehdotuksen – –”. Oireellista on, että äidinkielenään suomea puhuvakin voi alkaa epäillä objektivirhettä: pitäisikö kirjoittaa ”suuremman markkinaosuuden”? Pikemminkin sanoisimme: ”No ku me ei oo onnistuttu saavuttaan isompaa markkinaosuutta, niin mä ehdotan – –”. Kirjakielisessä asussa se kelpaa kieleltään melkein minne vain: ”Koska emme ole onnistuneet saavuttamaan suurempaa markkinaosuutta, ehdotan – –”.