Suomen kieliopeissa mainitaan verbien aikamuodoiksi yleensä preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti, joita ilmentävät esimerkiksi ilmaukset teen, tein, olen tehnyt ja olin tehnyt. Missä on futuurinen ilmaus tulen tekemään? Vaikka se kuvataan suomen kieleen kuuluvana, sitä ei mainita aikamuotojen joukossa. Miksei?
Yksinkertaisen kuvauksen esittää Kielitoimiston sanakirja. Sen mukaan aikamuoto on ”verbinmuoto josta ilmenee tekemisen t. tapahtumisen ajankohta kertomahetkeen t. toiseen ajankohtaan verrattuna, tempus”. Tämä näyttäisi merkitsevän, että suomen kielessä on vain kaksi aikamuotoa, esimerkiksi teen ja tein. Kieliopeissa on kuitenkin tulkittu ”verbinmuodoiksi” myös niin sanotut liittomuodot perfekti ja pluskvamperfekti. Muodostukseltaan ne koostuvat olla-verbin preesensistä tai preteritistä ja ”pääverbin” partisiipista: olen tehnyt, olin tehnyt. Vanhanaikainen rakenne olen tekevä on samaa tyyppiä; siinä vain on partisiipin preesens eikä perfekti, ja merkitys on tulevaan aikaan viittaava. Myös tulen tekemään on luonteeltaan hyvin samantapainen; siinä vain on toinen apuverbi, ja pääverbi on infinitiivimuodossa.
Ison suomen kieliopin (ISK) määritelmäosa kuvaa sanan tempus seuraavasti:
Tempus (aikamuoto) on finiittiverbiin sisältyvä deiktinen kategoria, joka ilmaisee, missä suhteessa verbin tarkoittaman tilanteen aika on lausuman esittämisen ajankohtaan eli puhehetkeen. Morfologisia tempuksia ovat preesens ja imperfekti (eli preteriti) ja liittotempuksia perfekti ja pluskvamperfekti. Liittomuodoilla kuten tulee olemaan, on oleva on futuurinen tulkinta. (» § 1523–.)
Sana deiktinen esiintyy kielitieteessä vaihtelevissa merkityksissä. Tässä ISK:n määritelmässä se ei tuo sisältöön mitään, vaan vain luokittelee aikamuodot laajemman käsitteen ”deiktinen kategoria” alaan kuuluviksi.
Määritelmä on vahvasti yksinkertaistettu, koska se kytkee yhteen taivutusmuodon tai rakenteen ja merkityksen, joka liittyy aikasuhteeseen. Kuitenkin ISK itse kuvaa laajasti sellaista aikamuotojen käyttöä, jossa merkitys on toinen kuin yksinkertaistetussa kuvauksessa. ISK:n Ilmiöt-osan Tempus-jakso käsittelee laajasti tällaisia asioita, kuten preesensin käyttöä menneisyyteen viitattaessa ja ”imperfektin” nykyaikaan viittaavia käyttötapoja. Aikamuodot olisikin parempi kuvata muoto-opillisesti; esimerkiksi suomessa menneen ajan muoto muodostetaan -i- päätteellä. Toissijaista on, että tällaisella muodolla on tyypillisesti sellainen perusmerkitys, että se viittaa menneeseen aikaan.
Tässä kuvattavat futuuriset rakenteet tosin poikkeavat tästä: niillä on ilmeisesti aina tulevaisuuteen viittaava merkitys silloin, kun niillä ei ole muotonsa mukaista kirjaimellista merkitystä. Esimerkiksi tulee tekemään viitannee aina tulevaisuuteen, ellei sitten kyse ole sananmukaisesta tulemisesta tekemistä varten.
Määritelmästä ei ilmene, edustavatko tulee olemaan ja on oleva myös tempuksia: ne kuvataan merkitykseltään futuurisina liittomuotoina, mutta niitä ei mainita liittotempuksina. ISK:n määritelmäosan kuvaus liittomuoto-käsitteestä kuitenkin sulkee futuuriset ilmaukset pois. Toisaalta esimerkiksi Tieteen termipankkiin on otettu perifrastinen-termin kuvaus ”varsinkin useampijäsenisten aikamuotojen nimitys” ja selite ”Esimerkiksi suomen futuuriset sanaliitot tulee tekemään, on tekevä tai perfekti on tehty ovat perifrastisia aikamuotoja.”
Koska aikamuodoilla on monia muitakin käyttöjä kuin ajan ilmaiseminen, ne on syytä määritellä muodon perusteella, joskin merkitykseen viitaten. Sopivalta vaikuttaa seuraava määritelmä:
Aikamuoto suppeassa merkityksessä on verbin sellainen taivutusmuoto, jonka peruskäyttö on sen ilmaiseminen, millaisessa suhteessa verbin ilmaiseman tekemisen tai tapahtumisen ajankohta on lauseen esityshetkeen tai muuhun lauseyhteydestä ilmenevään hetkeen. Aikamuoto laajassa merkityksessä sisältää myös liittomuodot. Verbin liittomuoto on sanaliitto, joka koostuu verbin jostakin infiniittisestä muodosta ja toisen verbin (apuverbin) finiittisestä muodosta ja jonka peruskäyttö on samanlainen kuin aikamuodon.
Tässä tarkastelussa rajoitutaan verbeihin sanan suppeassa mielessä eli verbien finiittimuotoihin eli predikaatteina käytettyihin muotoihin. Infinitiiveillä ei yleensä katsota olevan aikamuotoja, mutta partisiipeilla kylläkin; ks. Suomen kielen partisiipit: toisenlainen kuvaus,
Suomen kielessä on kaksi aikamuotoa sanan suppeammassa merkityksessä, siis muoto-opillista eli morfologista tempusta. Ne ovat generelli (yleinen) tempus ja preteriti, joista yleensä käytetään nimityksiä preesens ja imperfekti. Generelli tempus on tunnusmerkitön eli sillä ei ole omaa päätettä, vaan sen muodoilla on vain persoonapäätteet. Preteritin tunnus on -i-, ja sitä edeltävä vartalon vokaali usein häviää tai muuttuu (esimerkiksi kannan : kannoin). Preteritiä voitaisiin kutsua muodostustavan mukaan i-tempukseksi.
Jos vartalon loppuvokaali on i, se häviää preteritin tunnuksen edeltä (tai, toisen kuvaustavan mukaan, sulautuu yhteen sen kanssa). Tällaisilla verbeillä, esimerkiksi etsiä : etsin : etsin, ei siten ole generellistä tempuksesta poikkeavaa preteritimuotoa; voitaisiin myös sanoa, että niillä ei ole lainkaan tempustaivutusta. (Tämä koskee yleiskieltä; murteissa esiintyy muun muassa sellaisia preteritejä kuin etsein.)
Preteritiä käytetään yleensä kaikesta tekemisestä ja olemisesta, joka sijoittuu menneeseen aikaan. Joissakin tapauksissa sen sijasta käytetään tai voidaan käyttää liittomuotoa. Preteriti voi ilmaista sekä loppuun suoritettua tekemistä että sellaista tekemistä, jota ei ainakaan ajatella päättyneeksi. Esimerkiksi lauseissa kirjoitin kirjeen ja kirjoitin kirjettä suomen kieli käyttää preteritiä ja tekee objektin sijamuodolla eron päättyneen ja päättymättömän välillä. Monissa kielissä tällainen ero tehdään eri tempuksilla, joita yleensä kutsutaan nimillä perfekti ja imperfekti.
Perinnäisistä suomen aikamuotojen nimityksistä harhaanjohtavin on ”imperfekti”, sillä se tarkoittaa kielitieteessä ja kieliopeissa yleensä muotoa tai rakennetta, joka tyypillisesti ilmaisee menneisyydessä tapahtunutta, joka esitetään olemisena tai toimintana eikä loppuun suoritettuna. Suomen kielen ”imperfekti” on kielitieteen käsittein ilmaistuna lähinnä preteriti eli yleinen menneen ajan tempus; tämän nimityksen Iso suomen kielioppi mainitseekin, mutta vain rinnakkaisnimityksenä. Myös ”perfekti” on harhaanjohtava, koska se ei suinkaan aina tarkoita loppuun suoritettua toimintaa, johon sana kielitieteessä yleensä viittaa. Esimerkiksi ilmauksessa ”Olen asunut täällä vuoden” suomen kieli (toisin kuin moni muu kieli) käyttää ”perfektiä”, vaikka kyse nimenomaan ei ole päättyneestä, vaan nykyajassa jatkuvasta toiminnasta.
Generelli tempus voidaan kuvata lähinnä menemättömän ajan tempukseksi eli preteritin vastakohdaksi. Siten se voi kuvata
Aikamuotoja on vain indikatiivissa. Konditionaalissa ja potentiaalissa käytetään menneestä puhuttaessa liittomuotoja, kuten olisin tehnyt ja lienen tehnyt.
Liittomuodoista mainitaan suomen kielenopeissa yleensä ”perfekti” ja ”pluskvamperfekti”. Edellinen ei vastaa muiden kielten kielioppien perfektin käsitettä, vaan esimerkiksi olen tehnyt voi hyvin kuvata päättymätöntäkin tekemistä. Suomen olen tehnyt -tyyppinen rakenne on menneen ajan liittotempus, joka kuvaa menneisyyttä nykyhetken näkökulmasta ja jonka kuvaama tekeminen voi ulottua nykyaikaankin, esimerkiksi lauseessa Olen asunut täällä kymmenen vuotta. (Vrt. ISK § 1534 Perfektin merkitys.)
Pluskvamperfektiksi yleensä kutsuttu olin tehnyt -rakenne ei sekään ole yleisesti perfektiivinen, vaan se kuvaa tapahtumia, jotka edelsivät jotakin muuta tekstissä mainittua, menneisyyteen sijoittuvaa ja yleensä preteritillä ilmaistua tapahtumista, esimerkiksi Hän oli asunut maassa viisi vuotta, kun hän sai kansalaisuuden ja Olin elänyt hiljaista elämää, ennen kuin ryhdyin politiikkaan. (Vrt. ISK § 1541 Tapahtumien ajallinen järjestys.)
Kieliopeissa kuvataan konditionaalin ja potentiaalin perfekti, mutta ei pluskvamperfektiä. Tämä voidaan selittää sillä, että pluskvamperfektin muodostamiseen käytetään olla-verbin preteritiä (esimerkiksi olisin tehnyt), joka on olemassa vain indikatiivissa. Olisi ajateltavissa, että rajoitus kierrettäisiin sellaisilla ilmauksilla kuin olisin ollut tehnyt ja lienen ollut tehnyt, mutta sellaisia ei juuri esiinny. Sellainen harvinaisuus kuin yli 10 v lienee ollut kadonnut selittyy luontevimmin niin, että kadonnut on siinä adjektiivisesti käytetty sana, merkitykseltään ’kadonneena, kateissa’, pikemminkin kuin verbiliiton (liittotempuksen) osa.
Jäljempänä kuvattavien futuurien lisäksi suomen kielessä olisi suomen liittomuodoiksi kuvattava myös rakenteet olen tekemässä ja olin tekemässä. Niistä edellinen kuvaa korostetusti parhaillaan tapahtuvaa, toinen taas jotakin, joka oli parhaillaan tapahtumassa, kun jotain muuta (yleensä preteritillä ilmaistavaa) tapahtui, esimerkiksi Olin lukemassa kirjaa, kun valot sammuivat. Näitä tempuksia voitaisiin ehkä kutsua nimillä liittopreesens ja liittopreteriti (tai liittoimperfekti).
Rakenne olen tekemässä on kuitenkin tulkittu myös futuuriseksi (ISK § 1546). Vaikuttaakin siltä, että rakenteella on joskus myös merkitys, joka viittaa (lähi)tulevaisuuteen, ei nykyhetkeen. Tämä korostaa sitä, että tempus on parasta määritellä muotona tai rakenteena, jonka perusmerkitys on tietty aikasuhteen ilmaiseminen, sulkematta pois sen käyttöä muunkinlaisissa aikasuhteissa tai aivan muiden asioiden kuin aikasuhteen ilmaisemiseen. Merkityseron ilmaisee objektin sija, jos objekti on yksikössä: hän on päättämässä uraansa on merkitykseltään liittopreesens, hän on päättämässä uransa lienee tulkittava futuuriseksi.
Liittomuodoiksi voidaan ehkä kuvata myös olen ollut tekemässä ja olin ollut tekemässä, samoin kuin futuurinen tulen olemaan tekemässä, joka tosin lienee lähinnä teoreettisesti mahdollinen rakenne.
Suomen kielessä ei tietenkään ole futuuria yksinkertaisena, taivutuspäätteellä muodostettavana aikamuotona. Edellä esitetyn määritelmän mukaisiksi liittomuodoiksi, joilla on futuurinen eli vain tulevaan aikaan viittaava merkitys, voidaan tulkita seuraavat rakenteet:
Yleisin futuurirakenne ainakin nykykielessä. Merkitys ei ole täysin erikoistunut futuuriseksi, vaan ilmauksella voi myös olla sananmukainen merkitys ’tulen (saavun) siinä tarkoituksessa, että teen’.
Esiintyy yleisesti vanhassa kielessä, Kuvataan usein vanhentuneeksi, mutta rakenne on osittain säilytetty mm. vielä v:n 1992 raamatunsuomennoksessa; esimerkiksi tehdä-verbistä se käyttää yhdeksän kertaa tällaista futuuria.
Rakenne ei siinä mielessä ole täysin erikoistunut futuuriksi, että joissakin harvoissa tapauksissa siinä voi esiintyä olla-verbi kopulana, johon liittyy predikatiivi. Tällöin predikatiivi on usein adjektiiviksi erikoistunut partisiippi, esimerkiksi hän on taitava, hän on ihastuttava.
Esiintyy vanhassa kirjasuomessa, mutta on sittemmin kadonnut. (Tosin voi kysyä, eikö tahtoa-verbillä ole vihkikaavassa tarkoitus viitata tulevaisuuteen pikemminkin kuin vihkihetken mielentilaan.) Vieraiden kielten vaikutus näyttää tässä ilmeiseltä. Merkitys on usein selvästi futuurinen eikä nykyhetken tahtotilaa kuvaava, mutta näiden välillä ei aina ole selvää eroa. Joitakin muitakin vastaavia rakenteita voi ehkä joissakin tilanteissa tulkita futuurisiksi, kuten aion tehdä ‑rakenne ja saan tehdä ‑rakenne.
Edellä kuvattiin tämän rakenteen tavallisin käyttö eräänlaisena liittopreesensinä. Sitä käytetään varsinkin lehtiotsikoissa myös selvästi (lähi)tulevaisuuteen viittaamassa, usein apuverbi pois jättäen, esimerkiksi Puolustajalegenda päättämässä pelaajauransa?
Passiivinen futuuri (passiivinen sanan varsinaisessa merkityksessä: subjekti on tekemisen kohde), jossa toki on myös valmiiksi tulemisen ajatus. (Apuverbin preteritin sisältävä rakenne tuli tehdyksi on sekin käytöltään osittain liittomuoto, mutta menneisyyteen viittaava ja merkitykseltään vastaa muotoa tehtiin ja sisältää usein ajatuksen vahingossa tai harkitsemattomasti tekemisestä, usein taas ajatuksen loppuun suorittamisesta.)
Luettelossa ei ole mukana olen tekemäisilläni -rakennetta, joka kuvaa tekemistä, joka mahdollisesti alkaa aivan pian, Vaikka rakenteella on vain tällainen kieliopillinen merkitys, sitä ei voi tulkita futuuriseksi, vaan nykyhetkeen viittaavaksi. On tulkinnanvaraista, voiko sitä sanoa aikamuodoksi; kyse on ehkä pikemminkin eräänlaisesta liittomoduksesta.
Voidaan puhua myös futuuriperfektistä kuten tulen olemaan tehnyt (tai olen oleva tehnyt), joka kuvaa tulevaisuudessa tapahtuvaa, joka ajatellaan loppuun suoritetuksi. Sitä näyttää esiintyvän lähinnä konekäännöksissä ja kuvailtaessa vieraiden kielten ilmauksia, jotka ovat todellisia futuuriperfektejä eli futuurin perfektejä, kuten englannin rakenne will have done ja latinan II futuuri. Suomen kielessä käytetään tällaisissa tilanteissa normaalisti perfektiä, jolla siis voi olla myös tulevaan aikaan viittaava merkitys, esimerkiksi ”ennustetaan, että kesään mennessä vasta miljoona suomalaista on rokotettu”.
Toisentyyppinen on perfektifutuuri kuten tulin olemaan tehnyt (tai olin oleva tehnyt), joka lienee vielä teoreettisempi mahdollisuus ja kuvaisi menneisyyteen sijoittuvaa loppuun suoritettua toiminta, jota tarkastellaan vielä aiemmasta hetkestä käsin, sen tulevaisuuteen sijoittuvana. Todellisempi lienee toisenlainen perfektifutuuri tulin tekemään; tällaisella rakenteella on toki usein merkitys, jossa tulin esiintyy konkreettisessa tulemisen merkitys, mutta usein sillä on selvästi apuverbin merkitys, esimerkiksi rakenteessa Pian tulimme tietämään.
Ainakin joissakin tapauksissa voidaan tulkita, että edellä futuurisiksi kuvatut rakenteet eivät kuvaa tulevaisuuden tekemistä tai olemista, vaan nykyhetkessä suunniteltua, tahdottua tai alkavaa tekemistä. E. N. Setälän ”Suomen kielen lause-oppi: oppikirjan koe” esittää jopa näin (s. 35):
Futuuri (oik. perifrastinen preesens) ilmaisee aljettavaa tekemistä nyky-ajassa; esim. Nyt olen ensin asiata ajatteleva.
Kuitenkin hän esittää hiukan myöhemmin (s. 36);
Muist. Tulevaa aikaa usein ilmaistaan modaaliverbeillä saan, tahdon; esim. Sinä saat sen nähdä; Minä tahdon olla mies.
Nykyhetkessä tapahtuva aikominen, tahtominen tms. on kyllä joskus vaikeasti erotettavissa tulevaisuuteen viittaamisesta. Onhan puhujan omasta tulevasta toiminnastaan esittämä lausuma yleensä luonteeltaan jonkinlainen lupaus, joka saatetaan tulkita häntä tulevaisuudessa velvoittavaksi.
Kaikki tulevaisuuteen viittaavat lausumat eivät kuitenkaan ole luonteeltaan lupauksia. Esimerkiksi lausetta Tulen asumaan täällä ainakin viisi vuotta ei yleensä mielletä lupaukseksi, vaan arvioksi tai ennusteeksi.
On vaikea löytää perusteluja sille, että edellä kuvattuja rakenteita ei kuvata liittofutuureiksi. Rakenteiden moninaisuus voi kyllä tuntua hämmentävältä, koska siihen verrattuina perfektiksi ja pluskvamperfektiksi nimetyt ilmaukset ovat muodostukseltaan yksinkertaisia.
Ei ole mitään loogista perustetta sille, että liittomuodon apuverbi ei voisi olla muukin kuin kieltoverbi tai olla-verbi. Käytännöllisenä argumenttina voi toki esittää, että tulen tekemään ei aina ole kieliopillinen, vaan voi tarkoittaa myös kirjaimellisesti sitä, että minäpä otan ja tulen paikalle tehdäkseni jotain. Samanlaisia huomioita kai kuitenkin voidaan esittää myös perfektistä ja pluskvamperfektistä. Eiköhän esimerkiksi ilmaus olin väsynyt ymmärretä yleensä rakenteeksi, jossa olla-verbillä on predikatiivina adjektiivi, pikemminkin kuin väsyä-verbin taivutuksen muodoksi?
Liittofutuurin käsitettä vastaan voidaan kuitenkin esittää se perustelu, että mikään tulevaisuuteen viittaavista suomen kielen verbirakenteista ei ole siinä mielessä vahvasti kieliopillistunut, että normaalityylissä aina käytettäisiin jotain niistä, kun viitataan tulevaisuuteen. Sen sijaan preteriti, perfekti ja pluskvamperfekti ovat tässä mielessä kieliopillistuneita. Virkkeissä Asuin täällä viisi vuotta, Olen asunut täällä viisi vuotta ja Olin asunut täällä viisi vuotta, kun naapuritalo purettiin ei asua-verbiä voi vaihtaa toiseen aikamuotoon ilman, että merkitys muuttuu. Sen sijaan virkkeessä Uskon, että tulen asumaan täällä ainakin viisi vuotta voisi futuurin tulen asumaan hyvin vaihtaa preesensiksi asun; muutos vaikuttaisi vain sävyyn tai tyyliin.
Esimerkiksi ruotsissa, saksassa ja englannissa on vahvasti kieliopillistunut liittofutuuri: kun viitataan pelkästään tulevaisuudessa tapahtuvaan, on pakollista (kielen järjestelmän vaatimaa) käyttää liittofutuuria. Suomen kielessä käy hyvin päinsä ja on normaalia sanoa Käyn illalla apteeksissa (ja olisi epänormaalia sanoa tulen käymään), mutta ruotsissa ei voi vastaavassa lauseessa käyttää preesensmuotoa går, vaan on sanottava ska gå.
ISK:n määritelmäosassa, joka ei sisälly painettuun kirjaan, vaan on tehty verkkoversion yhteyteen, määritellään futuuri selvästi aikamuodoksi ja toisaalta sanotaan, että sitä ei ole suomessa:
Futuuri on nimitys puhehetken kannalta tulevan tilanteen aikaa tarkoittavalle tempusmuodolle. Suomessa ei ole futuuritempusta, mutta voidaan puhua ilmausten futuurisesta merkityksestä. Puhumisajan kannalta tulevaa aikaa ilmaistaan mm. – – erilaisilla liittoilmauksilla, esim. tulen menemään, on tuleva.
Kaksi liittofutuuria siis mainitaan, mutta niitä ei sanota tempuksiksi, vaan liittoilmauksiksi.
Liittofutuurin torjuntaan kielenkuvauksissa on saattanut vaikuttaa se, että liittofutuuri on usein asetettu kyseenalaiseksi kielenhuollossa. Sitä on jopa pidetty virheenä, joskin tämä on lähinnä yli-innokkaiden kielenopettajien ja kielenharrastajien kehittämä ajatus. Virallinen kielenhuolto on usein kiinnittänyt huomiota liittofutuurin tarpeettomaan käyttöön tilanteissa, joissa viittaus tulevaan on muutenkin selvä, esimerkiksi Huomenna tulemme tekemään. Varoitusten sävy on vaihdellut. Ks. Kielikellon 2/2007 artikkelia Tulla-futuuri – suomea vai ei.
Kielitoimiston kielioppiopas kyllä esittää (s.355): ”Joissakin vanhemmissa kielenhuolto-oppaissa rakennetta tulee olemaan on pidetty tarpeettomana.” Se ei kuitenkaan yksilöi, mihin oppaisiin se viittaa. Teos Kielenhuollon juurilla käsittelee (kohdassa 5.10) laajasti suhtautumista tähän futuurityyppiin; sen perusteella arvioiden mikään kielenhuolto-opas ei ole torjunut futuuria, vaan päinvastoin kun futuurin torjujat ovat kysyneet asiasta kielenhuoltajilta, vastaus on ollut, että tulen olemaan -tyyppistä rakennetta voi tarvittaessa käyttää.